Kaikki muuttuu

Milloin oppilaat muuttuivat erilaisiksi, kyselee joku kommentoija Millanin blogin kirjoituksessa "Opettaja ei ole poliisi". Tekstissä puhutaan oppilaista ja heidän käyttäytymisestään. Siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta en jaksa, vaan keskityn tässä oppimisen muuttumisen kuvaamiseen.

Itselläni on selvä mielikuva muutoksista. 70- ja 80-luvuilla oppilaat olivat aktiivisia ja ahkeria. Oppivat sen mitä olin yrittänyt opettaakin. Oikein sai pidellä, etteivät kaikki saisi kiitettävää numeroa valinnaissaksassakin. Silloin nääs oli vielä sääntö, että oppilaat oli venytettävä Gaussin käyrän mukaiseen järjestykseen, oli otanta oikeasti millainen tahansa. Tietty prosentti luokasta oli oltava kiitettäviä, tietty prosentti hylättyjä.

80- ja 90-luvun taitteessa jotenkin tapahtui yhtäkkinen muutos, kuin seinä olisi näiden kahden maailman välillä. Muistan selvästi sen ikäluokan, jolle eivät enää vanhat hyvät keinoni tepsineetkään. Tuskan hiki kihosi selkääni tunnilla, kun yritin selittää jotain viisasta ja oppilaat vain katsoa killittivät takaisin pää kallellaan. Jos kuulusteltiin läksyä, ei noussut kuin muutama käsi pystyyn. Nämä muutamat sitten veivät tuntia eteen päin. Jos kysyi joltain viittaamattomalta, nämä tiesivät kyllä vastauksen, mutta eivät jaksaneet ojentaa räpyläänsä ylös.
Siitä sitten piti taas rämpiä jotenkin eteen päin seuraavat kymmenen vuotta, itse asiassa ihan ulalla, mitä pitäisi tehdä ja miten opettaa, kun tiedotusvälineetkin hokivat, että kaikki maailman kurjuus on opettajien syytä.

Ei ollut kuitenkaan saavutettu vielä aallonpohjaa. Seurasivat ikäpolvet, jotka mielestään seuraavat, mutta opettaja huomaa, että katse on lasittunut. Oppilas ei osaa keskittyä. Opetusalan gurut neuvovat, että oppilaan pitää itse saada oivaltaa. No juu, oppikirjoissa on hienoja johdattelutehtäviä aiheeseen kuin aiheeseen. Mutta käytäntö on osoittanut sen sata kertaa, että oppilaat tuskastuvat niihin ja pyytävät minua joka tapauksessa neuvomaan asiat heille. Olen huomannut itsekin, että kun suosista neuvon asian heille vanhalla systeemilläni, päästään asiassa paljon nopeammin tyydyttävään loppuratkaisuun. Paitsi että välillä saa kopauttaa olkapäälle, että hei, sinä unohduit haaveilemaan.

Tämä edellämainittu nyt vain on tällainen pieni pintasilaus aiheeseen. Ei päde kaikkiin oppilaisiin eikä kaikkiin luokkiin. Tästäkin aiheesta saisi oikein mojovan paksun kirjan aikaan. Mutta yleinen suuntaus on jotenkin alas päin. Moni asia, jota muistan neuvoneeni ennen jo yläkoulun puolella, opetetaan nyt vasta lukion kakkosella, mikäli silloinkaan. Ja joku oppii, joku ei.

Läksyjen luku ei ole enää itsestäänselvyys. Olen ihmetellyt jo jonkin aikaa, mistä johtuu, että erittäin pienissä ryhmissä oppilailla on taipumus saada kokeista sama numero, vaikka takuuvarmasti tiedän, että heidän välillään on eroja. Olen tullut siihen tulokseen, että niissä pienissä ryhmissä opiskelu on tunnilla erittäin intensiivistä. Ja se mitä olen yrittänyt neuvoa, jää mieleen. Mutta kun sitten ei kotona enää avata kirjaa ollenkaan, eivät hyvät pysty saamaan sitä kiitettäväänsä. Heikommat sen sijaan ovat hyötyneet intensiivisestä opiskelusta ja yltävät hyviinkin tuloksiin. Lopputulos on, että kaikki saavat seiskan tai kasin.

Oppilasaineksella on eroa kuin yöllä ja päivällä, jos vertaan nykynuoria niihin ikäluokkiin, joita opetin nuorena opena. Pitäisiköhän olla niin, että opettajan ammatissa saisi olla vain 20 vuotta, sitten pitäisi vaihtaa johonkin toiseen hommaan. Toisaalta olen huomannut, että juuri iästä on koulussa monessakin asiassa suuri hyöty. Ota tästä nyt sitten taas selvää.

***********
P.S. Olen laittanut bogirullaani Pasin ja Harrin Japanin-matkablogin linkin, jos sattuisi kiinnostamaan jotakuta. Miehet ovat minunkin entisiä oppilaitani ja esiintyivät toissakesänä tv-ohjelmassa Kaikki Puumalan puolesta.