150 vuotta sitten

Ostin kirjamessuilta myös Suomen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman kirjan Kuvauksia Suomesta (Tammer-Paino Oy 2007). Se on pietarilaisen Aleksandr Miljukovin kirjoittama kuvaus Suomen-matkoista vuosina 1851 ja 1852. Minua kiinnosti kovasti, miten ulkomaalainen on nähnyt Suomen ja suomalaiset 150 vuotta sitten.

Matka taittuu parin ystävän kanssa hevosella kestikievarilta toiselle. Matkakohteina ensin itäinen ja toisella kerralla läntinen Suomi. Savossa on kuulemma parhaat rattaat, niissä on hyvä jousitus, paitsi Mikkelissä ja Imatralla on kaameaa matkantekoa karmeissa laatikoissa.

Heti Suomen puolelle tultua kirjoittajaa ihmetyttää, miten sunnuntaina kirkkoon mennessä venettä soutavat vain naiset, kun sen sijaan "kavaljeerit istuivat veneissä täysin toimettomina". Moneen otteeseen tulee kuvatuksi myös kansanluonne: suomalaiset ovat erittäin rehellisiä ja "järkkymättömän rauhallisia". Ulkonäön kuvaaminen ei kuitenkaan tee meille oikeutta, suomalaiset kuvataan rumiksi: "...joka askelella näimme kasvonpiirteitä, jotka loistavasti vahvistivat jo keskiajalla koko Euroopassa vakiintunutta käsitystä suomalaisten harjoittamasta noituudesta ja velhoudesta". Vaatetus on usein ryysyistä ja repaleista, ja mikäli näin ei ole, se mainitaan erikseen.

Maisemat ovat komeat, neitseelliset. Huomiotani herätti, että graniittikalliot mainittiin kymmeniä kertoja kirjan sivuilla. Kaikkialla vallitsee rikkumaton hiljaisuus. Ihmiskäden jälkiä ei näy juuri missään. Kaupungit ovat harmaita, ankeita, ihmiset "lymyilevät" jossain sisätiloissa. Kyliä ei ole kuten Venäjällä, ihmiset asuvat hajallaan kaukana naapureista. Kirjoittaja huomioi myös, että havuja ja olkia käytetään usein lattioilla ja koristeina. Hän mainitsee sellaisenkin asian, että suomalaiset nukkuvat mielellään samassa paikassa (=sängyssä), eivät lattioilla tai penkin alla!

Jo tuolloin on näköjään matkustavaisilla ollut into ostaa paikallisia erikoisia tuotteita. Kirjoittaja halusi ostaa mm. kuuluisaa suomalaista mesimarjalikööriä, Viipurin rinkeliä tai Tornion kuuluisia poronnahkasormikkaita. Mutta mitään ei ollut saatavilla. Kaikista sanottiin, että parasta ostaa Pietarista. Ovat siis maamme parhaat tuotteet menneet vientiin!

Toisen matkansa aikana Miljukov tutustui myös säätyläisperheeseen. Isäntä oli syntyjään puolalainen ja puhui venäjää ja suomea. Hänen vaimonsa puhui ruotsia ja ymmärsi vähän venäjää ja sekoitti näitä toisiinsa. Lapset puhuivat hoitajansa kanssa ruotsia ja palvelijoiden kanssa suomea. Isä puhui tyttärensä kanssa lastenhoitajan välityksellä ja perheen äiti antoi palvelijattarelle ohjeet pienen poikansa välityksellä.
Tällainen kielten sekoitus ei ollut harvinaista suomalaisissa säätyläisperheissä.
Ruotsin vallan aikaa kehutaan siinä mielessä, että sieltä on tullut sivistystä tavalliselle kansalle.

Kirjassa taitetaan kestikievareiden väli melko nopeasti, välimatkoilta ei ole juuri kertomista, maisemat toistuvat suunnilleen samankaltaisina, vaikkakin kirjoittaja on erittäin innostunut maisemistakin. Sattumuksiakin on matkan varrella. Mm. Savitaipaleella he tapaavat englantilaisen eksyneen miehen, mies on alun perin matkalla Kyröskoskelle. Hän on kulkenut muutaman päivän kestikievarilta toiselle tietämättä missä päin Suomea on, sillä kukaan ei osaa selittää hänelle paikkakuntaa, eikä hänellä ole uutta karttaa kadonneen tilalle. Englantilainen lyöttäytyy venäläisten matkaan, vaikka ei näilläkään ole yhteistä kieltä, mutta sentään jotenkin tulevat juttuun. Vasta Imatralla englantilainen eroaa Miljukovin seurueesta löydettyään maanmiehiään.

Kertomus kirjassa soljuu sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Suurin osahan näistä asioista on meille ennestään tuttuja historiankirjojen välittäminä. Mutta tällaisen matkakertomuksen kautta kokee lukijakin jotenkin kuin omakohtaisesti tuon ajan elämäntyylin. Ei yhtään houkuttele lähteä tästä hevosella kaupunkiin, mihin matkaan tuolloin meni kokonainen päivä. Nyt ajaa hurautamme sen matkan tunnissa ja kiukuttelemme silti, miten hidasta matkanteko on!