Kaksi minää

Vasta eilen otin jälleen esille kesällä kesken jääneen projektini: entisten luokkakavereitten osoitteiden etsimisen ensi keväänä järjestettävää luokkakokousta varten. Työ olikin edennyt pitemmälle kuin muistinkaan, vain ihan pari henkilöä on vielä kateissa. Työ sujuu hitaasti, sillä aina kun saan selville puhelinnumeron, soitan ja varmistan oikean henkilöllisyyden. Kymmenien vuosien tauon jälkeinen iloinen rupattelu kestää aina vähintään puoli tuntia, joten kyllä tähän aikaa menee.

Eilen eräs näistä luokkakavereista sanoi ensi sanoikseen muistavansa minut siitä, että ylioppilasjuhlapäivänä meitä oli viisi karjalaistaustaista ylioppilasta, jotka kuvattiin paikallislehteen. Muistin itsekin tuon kuvan, mutta olen vuosien mittaan aina ihmetellyt, kuka se yksi niistä viidestä olikaan nimeltään. Nyt selvisi sekin! Itse asiassa nuo kolme muuta olivat täysverisiä siirtokarjalaisten perillisiä, minä ja tämä kyseinen henkilö olemme sekarotuisia, kummallakin äiti pohjalainen, isä karjalainen.

Puhelimessa kaveri kertoi aina pimittäneensä karjalaisuutensa. Häntä oli mm. aina kiusoiteltu hänen puhuessaan "mie ja sie". Itse en muista, että minua olisi pahemmin kiusattu, en puhunut karjalaista, siitä oli äiti aina pitänyt huolen. Jos joskus isän mukaan jotain karjalaista piirrettä lipsahti puheeseen, äiti heti oikaisi: "Puhu kunnolla!" Ainoastaan karjalainen sukunimi voi luokkakavereita vähän ihmetyttää ja siitä saattoi olla jotain kiusoittelua, mutta en muuta kiusaamista muista. Tuon puhelimessa kohtaamani luokkakaverin kanssa meillä tuntui muutenkin olevan samanlaiset ajatukset karjalaisuudesta ja samanlainen kohtalo, emme silloin sitä vain tienneet.

Meidät on kumpikin kasvatettu pohjalaisiksi. Karjalaisuus ei merkinnyt meille muuta kuin että toinen vanhemmistamme on karjalainen. Vasta yli nelikymppisenä heräsimme jotenkin huomaamaan, että hei, minähän olen myös karjalainen! Itselleni asia tuli konkreettiseksi, kun kirjoitin muistiin isän evakkotarinan ja siinä jotenkin havahduin siihen, että minähän olen kiinteä lenkki jostain sellaisesta, joka on alkanut satoja vuosia sitten, jatkunut isässäni, sitten minussa ensin isän rinnalla, nyt kohta yksin minussa.

Myös se, että itäraja aukesi ja Karjalaan pääsi tutustumaan suvun entisille asuinsijoille, vahvisti identiteettiä jotenkin uudenlaiseksi, ja huomasin yhtäkkiä, että karjalaisia ihmisiä putkahteli esiin sieltä täältä. Itse olin sitten karjalaisia tavatessa ensimmäisenä selostamassa evakkoreissuja, ihan kuin olisin itse ne kokenut. Tuota en olisi itsestäni vielä parikymmentä vuotta sitten uskonut. Heh, nyt minulla on kaksi minää, ja vedän esiin aina sen, kummasta on minulle kussakin tilanteessa eniten hyötyä! :)

P.S. Kun eilen sattumoisin kirjoitin pohjoiskarjalaisista, ja heidän murteensa kuuluu itäsavolaisiin murteisiin, on selvyyden vuoksi mainittava, että Etelä-Karjala ja suuri osa luovutetun Karjalan siirtolaisista kuuluu kielitieteen kannalta kaakkoismurteiden alueeseen.

Epäselvyyttä tuntuu aina olevan myös siitä, mikä on karjalan kieli. Se on Venäjän puolella Karjalan tasavallassa puhuttava oma karjalan kielensä, jossa puolestaan on omia murteitaan.