Tällaista meemiä

Tällaisen kuvan kävin nappaamassa Ritan sivuilta, hän oli maininnut minutkin blogiluettelossa. Tackar så mycket.

Minusta on hauska askaroida kivojen ja erilaisten meemien parissa. Seuraavan uudenlaisen löysin Sirokon blogista. Vastaukset Wikipedian vasemmalta sivulta kohdasta: satunnainen artikkeli. Samalla kasvaa yleistietämys, kun löytää uusia asioita.
Ensin ajattelin, että näitä kysymyksiä on liikaa, puolet riittäisi, mutta kun tulee eteen kysymys ja napauttaa kohdasta satunnainen blogi, oikein jännittää, millainen vastaus sieltä tulee. Ja lopussa jopa ajattelee, että olisihan noita voinut olla enemmänkin! Kaikenlaisesta hömpötyksestä sitä ihminen innostuukin.

Mitä pelkäät?
Slow Flux on Steppenwolfin albumi vuodelta 1974. Minä pelkään jo tuota Steppenwolfia itseäänkin.

Mitä ottaisit mukaasi autiolle saarelle?
Suomettaren. Siitä riittäisi lukemista varmaan pitkäksikin aikaa. Varmaan kielikin sen verran vanhentunut, että tavatessa kuluu aika mukavasti.

Mitä haluaisit häälahjaksi?
Threshold RPG. Tällaista roolipeliä olen aina halunnut ja sitä olisi suunnattoman hauska pelata tuoreen aviomiehen kanssa.

Mitä palvot?
Deaf School. Kouluhan se on tietysti ollut minun ikuinen palvonnan kohde.

Mistä näet unta ensi yönä?
Homotheriumit eli sapelihammaskissat kun ovat kerran kuolleet sukupuuttoon, on niitä katsottava vain unissaan.

Mitä ostaisit, jos sinulla olisi varaa?
Teräsmiehen. Ostettavahan se olisi, ei kai sellaista enää muuten saisi.

Mistä aiheesta kirjoittaisit kirjan?
Sambialaisesta jalkapalloilijasta Chanda Mwabasta, joka asuu Rovaniemellä. Sen parempaa aihetta kirjaksi tuskin on.

Mitä keräilet?
Uumajansaame on uralilainen kieli. Mitä minä nyt muuta voisin keräilläkään kuin kieliä!

Mihin paras muistosi liittyy?
Ôru on kunta Valgamaalla Etelä-Virossa. Sitä muistoa ei saa pyyhityksi pois millään.

Turhin tietämäsi asia?
FSO Wars, puolalainen auto. Mitä ihmettä silläkin tekee?

Mistä aiheesta puhut kaikkein mieluiten?
Alppikauriit. Niistähän voisi tietysti puhua vaikka aamusta iltaan.

Minkä asian parissa tulet työskentelemään/työskentelet ammatissasi?
Svenska yrkeshögskolan. Ei voi olla totta! Kohtalon ivaa! Minut on siis sidottu ikuisiksi ajoiksi kouluihin ja oppilaisiin, jopa virtuaalielämässä.

Mikä saa sinut aina nauramaan?
Equal Dreams on vuonna 2008 avattu suomalainen musiikin markkinapaikka. Siellä artistit saavat hinnoitella musiikkinsa itse. Johan sellainen nyt naurattaa!

Entä itkemään?
Vihtori Huhta, joka oli suomalainen toimittaja ja kansanedustaja. Mikäs sen murheellisempaa.

Mikä oli ensimmäinen asia, jonka näit herätessäsi?
Kanneljärven kirkko. Siinä se vain oli silmien edessä.

Mitä sinulla on taskuissasi?
Goat on kuvitteellinen hahmo Megas XLR-animaatiossa. Kaiket päivät kuljen se taskussani.

Mikä voisi korvata sinut ilman että kukaan huomaisi?
Craig David, eipä ole sekään häävi laulaja, jos minut korvaisi eikä kukaan mitään edes huomaisi.

Mitkä olivat ensimmäiset sanasi?
The Extremist. No just joo.

Minkä kanssa sinut tullaan hautaamaan?
Osmiumtetroksidi, erittäin myrkyllinen kemiallinen yhdiste. Pelkääköhän jälkipolvi, että minä muutoin vielä haudastakin nousen.

Mitä sinulla on piilossa yöpöytäsi laatikossa?
Kuopion klassillinen lukio. Olenko kouluaddiktoitunut, kun pitää yöpöydän laatikossakin kouluun liittyvää olla.

Mitä rakastat eniten maailmassa?
Rakastan minuutteja. Pitemmässä ajassahan ehtii jo pitkästyä.

Mistä aiheesta tekisit kappaleen Euroviisuihin?
Vol.4 on Black Sabbatin albumi, mutta minä tietysti tekisin siitä paremman version.

Mitä näet tällä hetkellä ikkunasta?
Daley Thompson, entinen olympiavoittaja. Hän vain seisoo siellä.

Mikä sinä todella olet?
Álvaro Colom, guatemalalainen poliitikko. Ettekö arvanneet, että Kirlah on vain nimimerkki!

Kekri-halloween

Vaihtelua syksyn harmauteen ja murheeseen toi halloween-päivä. Monet yläkoulun oppilaat ja opettajat olivat pukeutuneet päivän vaatimalla tavalla. Opettajainhuoneessa oli hyvää syötävääkin ja värikästä boolia, halloweenin mukaan tietysti karmea käsi uiskenteli juomassa ja valtavan kokoiset muurahaiset juoksentelivat lautasilla. Tuo käsi on hyvin pesty kumihanska, jonne on laitettu vettä, ja sen jälkeen pakastettu. Näin se pitää samalla myös juoman kylmänä.

Olin ehdottanut, että juhlaa nimitettäisiin kekriksi, koska se on suomalainen perinne ja itse asiassa vastaa amerikkalaista halloweenhapatusta, ja jota on vietetty aina näihin samoihin aikoihin. Mutta oppilaat olivat halunneet nimenomaan, että sen pitää olla halloween.
Paikkakunnalla on vanha perinne, että neljä kertaa vuodessa on markkinat torilla, ja yhdet niistä markkinoista on juuri nämä pyhäinpäivän tienoilla järjestettävät kekrimarkkinat. Perinteisesti oppilaat pääsevät ruokatunnin tienoilla markkinoilla käymään.
Iltapäivällä viimeisellä tunnilla oli oppilaille järjestetty halloween-ohjelmaa keskusradion kautta.

Kuvassa selin oleva opettaja on abien ryhmäohjaaja ja hän on juuri saanut abipaidan, jollaisen kaikki abitkin ovat hankkineet.

Pikkumurheita

Heräsin yöllä kaameaan päänsärkyyn. Heitin tabletin naamaan ja heräsin viideltä uudelleen, kun entisen tabletin vaikutus loppui. Arvelin, että nyt on sikainfluenssa iskenyt minuun. Mutta päivän mittaan vähitellen on olo tullut hieman paremmaksi, ja tuntuu, että särky onkin onneksi vain tavallinen migreeni. Enpä olisi vielä ikinä uskonut, että olen onnellinen migreenistä. Taas yksi esimerkki siitä, miten kaikki todellakin on suhteellista tässä maailmassa.

Päänsäryn lisäksi koulussa on muutenkin ollut vähän apea tunnelma. Apeutta on koko syksyn lisännyt suuri epätietoisuus siitä, otetaanko lukion ykköselle ensi syksynä vielä uudet oppilaat vai ei. Todennäköisesti otetaan, mutta kun lehtiin on päässyt jo monenlaista tietoa, paniikki ruokkii itse itseään. Toinen suuri kysymys on, liitetäänkö kunta johonkin toiseen kuntaan tai kaupunkiin, ja jos liitetään, liitetäänkö se kokonaisuudessaan samaan vai paloitellaanko kunta usealle eri taholle. Ja jos ja kun kuntaliitos tulee, milloin se mahdollisesti toteutuu.

Saimme heti syysloman jälkeen tietää myös, että rehtori on saanut paikan muualta ja jättää meidät joululta. Juuri ovat neuvottelut käynnissä ala- ja yläkoulun muuttamisesta yhtenäiskouluksi, rehtorijärjestelyt kesken ja tämä nyt lisäksi. Alkaa taas kauhea ruljanssi rehtorin etsimisessä.

Sitä paitsi rehtori on parastaikaa isyyslomalla, ja kiireellisiä tehtäviä hoitamaan määrätty opettaja on ihan stressaantunut, kun omia tuntejakin sattuu olemaan tavallista runsaammin juuri tässä jaksossa. Ja sitten joku ope ilmoittaa viime tipassa, että hänen on haettava vaimo sairaalasta leikkauksesta, ja ope itse ei tule kouluun pariin päivään, joten tarvitaan joku sijaistamaan, ja sijaisrehtori repii hiuksiaan. Mistä niitä sijaisia tällaisella paikkakunnalla niin vain on saatavissa. Useimmitenhan kaikki kaatuu sitten muiden opettajien niskaan. Ja jos ei ole omaa oppiainetta, ei sitä osaa edes opettaa, joten sen kun vain vähän kekkuloi luokan edessä, ja oppilaat villiintyvät ja hohhoijaa taas jälleen kerran tätä ihmisen eloa.
Ei tässä ainakaan päänsärky paranemaan pääse.

Vaan olisiko niin, että asiat voisivat olla vieläkin pahemmin. Jos vaikka sikainfluenssa iskee jossain vaiheessa kouluun, voivat nuo murheet ja huolet tuntuakin pieniltä.

Turkissa puhutaan turskaa

Eilen johdimme ruotsintunnilla kansallisuuksien ja maiden nimistä maan kielen nimiä ruotsiksi. Kun tuli maa Turkki, Turkiet, sanoi oppilas kieleksi turska. Tosi hauska ja mukava keksintö. Tulihan siihen selityskin, miksi näin: Jos kerran Puolasta tulee Polen - polska, niin Turkin kieli on sitten Turkiet - turska. (oikeasti muuten turkiska).

Tuo turska johti ajatukseni saksalaiseen ystävääni, jonka sukunimi on Frisch (tuores, raikas). Hän asuu yhdessä miehen kanssa, j0nka nimi on Dorsch (=turska). Ja heidän luona käydessä minua aina hymyilyttää, kun ajattelen, että heillä on tarjolla tuoretta turskaa. Ovikilvessähän lukee: Frisch, Dorsch.

150 vuotta sitten

Ostin kirjamessuilta myös Suomen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman kirjan Kuvauksia Suomesta (Tammer-Paino Oy 2007). Se on pietarilaisen Aleksandr Miljukovin kirjoittama kuvaus Suomen-matkoista vuosina 1851 ja 1852. Minua kiinnosti kovasti, miten ulkomaalainen on nähnyt Suomen ja suomalaiset 150 vuotta sitten.

Matka taittuu parin ystävän kanssa hevosella kestikievarilta toiselle. Matkakohteina ensin itäinen ja toisella kerralla läntinen Suomi. Savossa on kuulemma parhaat rattaat, niissä on hyvä jousitus, paitsi Mikkelissä ja Imatralla on kaameaa matkantekoa karmeissa laatikoissa.

Heti Suomen puolelle tultua kirjoittajaa ihmetyttää, miten sunnuntaina kirkkoon mennessä venettä soutavat vain naiset, kun sen sijaan "kavaljeerit istuivat veneissä täysin toimettomina". Moneen otteeseen tulee kuvatuksi myös kansanluonne: suomalaiset ovat erittäin rehellisiä ja "järkkymättömän rauhallisia". Ulkonäön kuvaaminen ei kuitenkaan tee meille oikeutta, suomalaiset kuvataan rumiksi: "...joka askelella näimme kasvonpiirteitä, jotka loistavasti vahvistivat jo keskiajalla koko Euroopassa vakiintunutta käsitystä suomalaisten harjoittamasta noituudesta ja velhoudesta". Vaatetus on usein ryysyistä ja repaleista, ja mikäli näin ei ole, se mainitaan erikseen.

Maisemat ovat komeat, neitseelliset. Huomiotani herätti, että graniittikalliot mainittiin kymmeniä kertoja kirjan sivuilla. Kaikkialla vallitsee rikkumaton hiljaisuus. Ihmiskäden jälkiä ei näy juuri missään. Kaupungit ovat harmaita, ankeita, ihmiset "lymyilevät" jossain sisätiloissa. Kyliä ei ole kuten Venäjällä, ihmiset asuvat hajallaan kaukana naapureista. Kirjoittaja huomioi myös, että havuja ja olkia käytetään usein lattioilla ja koristeina. Hän mainitsee sellaisenkin asian, että suomalaiset nukkuvat mielellään samassa paikassa (=sängyssä), eivät lattioilla tai penkin alla!

Jo tuolloin on näköjään matkustavaisilla ollut into ostaa paikallisia erikoisia tuotteita. Kirjoittaja halusi ostaa mm. kuuluisaa suomalaista mesimarjalikööriä, Viipurin rinkeliä tai Tornion kuuluisia poronnahkasormikkaita. Mutta mitään ei ollut saatavilla. Kaikista sanottiin, että parasta ostaa Pietarista. Ovat siis maamme parhaat tuotteet menneet vientiin!

Toisen matkansa aikana Miljukov tutustui myös säätyläisperheeseen. Isäntä oli syntyjään puolalainen ja puhui venäjää ja suomea. Hänen vaimonsa puhui ruotsia ja ymmärsi vähän venäjää ja sekoitti näitä toisiinsa. Lapset puhuivat hoitajansa kanssa ruotsia ja palvelijoiden kanssa suomea. Isä puhui tyttärensä kanssa lastenhoitajan välityksellä ja perheen äiti antoi palvelijattarelle ohjeet pienen poikansa välityksellä.
Tällainen kielten sekoitus ei ollut harvinaista suomalaisissa säätyläisperheissä.
Ruotsin vallan aikaa kehutaan siinä mielessä, että sieltä on tullut sivistystä tavalliselle kansalle.

Kirjassa taitetaan kestikievareiden väli melko nopeasti, välimatkoilta ei ole juuri kertomista, maisemat toistuvat suunnilleen samankaltaisina, vaikkakin kirjoittaja on erittäin innostunut maisemistakin. Sattumuksiakin on matkan varrella. Mm. Savitaipaleella he tapaavat englantilaisen eksyneen miehen, mies on alun perin matkalla Kyröskoskelle. Hän on kulkenut muutaman päivän kestikievarilta toiselle tietämättä missä päin Suomea on, sillä kukaan ei osaa selittää hänelle paikkakuntaa, eikä hänellä ole uutta karttaa kadonneen tilalle. Englantilainen lyöttäytyy venäläisten matkaan, vaikka ei näilläkään ole yhteistä kieltä, mutta sentään jotenkin tulevat juttuun. Vasta Imatralla englantilainen eroaa Miljukovin seurueesta löydettyään maanmiehiään.

Kertomus kirjassa soljuu sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Suurin osahan näistä asioista on meille ennestään tuttuja historiankirjojen välittäminä. Mutta tällaisen matkakertomuksen kautta kokee lukijakin jotenkin kuin omakohtaisesti tuon ajan elämäntyylin. Ei yhtään houkuttele lähteä tästä hevosella kaupunkiin, mihin matkaan tuolloin meni kokonainen päivä. Nyt ajaa hurautamme sen matkan tunnissa ja kiukuttelemme silti, miten hidasta matkanteko on!

Ongelma blogissa

Minun blogissani on ilmennyt kumma ongelma.
Aiemmin, kun tulin blogini kirjoitustilaan, näin kirjoitustilan yläreunassa painikkeen, josta voi valita tekstille eri värejä tai saattoi muuttaa tekstin kokoa. Jos liitti kuvan, se näkyi kuvana kirjoitustilassa.

Mutta muutama päivä sitten kaikki muuttui.
Nyt ei ole enää noita mainitsemiani painikkeita. Ja jos liitän kuvan, näkyy se vain pitkänä koodilitaniana. Jos liittää monta kuvaa ja haluaakin siirrellä niitä, pitää olla tarkkana, että kopioi oikean koodin ja että koodin kaikki merkit tulevat mukaan, koska ei ole tietoa, mistä kuvasta on kyse.

Samanlainen ongelma oli entisissä blogeissani, mutta kun perustin nämä uudet uusin käyttäjätunnuksin, olin ihmeissäni, että kas, onko bloggerissa uusi versio, kun saa jo kirjoittaessaan nähdä, minkä kuvan on liittämässä ja voi muuttaa värejäkin.

Nyt kysynkin, onko muilla samaa ongelmaa? Miten näin on päässyt käymään, ja pääseekö tästä takaisin entiseen olotilaan? Onko kenelläkään tietoa?

Upeaa

Ystäväni kysyi minulta taannoin:
-Lähdetkö kuuntelemaan konserttia, siellä esiintyy veljeni näköinen mies?
-Kuulostaa mielenkiintoiselta, pitäähän sinun veljen näköistä miestä lähteä kuuntelemaan. Mutta kunhan ei vain ole mitään jazzia eikä hoilaamassa mikään särisevä- tai mädäntynytääninen tyyppi.
-Ei ole sellainen. On komea ääni ja komea mies.
-No sellaista voi kyllä lähteä kuuntelemaan ja katselemaan.

Niin hommasimme liput jo kuukausi sitten, ja jotenkin kummasti minulta oli jäänyt kuulematta laulajan nimi, lieneekö sitä minulle sanottukaan. Aina kun joku kysyi, kuka laulaja on, ei minulla ollut lippua käsillä, ja hieman kummastellen katsoivat, että yks menee konserttiin eikä tiedä kuka siellä on esiintymässä.

Illalla sitten oli se tilaisuus. Jo alkuunsa oli käydä köpelösti. Konsertti oli Mikkelin Mikaelissa ja lähdimme matkaan hyvissä ajoin. Kun olimme ajaneet kymmenen kilometriä, huomasi ystävä, että hänellä ei ollutkaan kukkaroa mukana, eikä näin ollen lippuakaan! Voi jee, ei kun täyskäännös takaisin tuhatta ja sataa tihkusateessa ja säkkipimeässä ja mutkaisella ja mäkisellä tiellä. Siinä kaahattiin jotkut vammaisetkin nurin, mutta ihan ajoissa kerettiin.

Ja hyvä että ehdittiin. Niin oli upea ja komea ja ihana ja seksikäs ja mahtava, sekä ääni että mies. Ai niin, esiintyihän siellä Heikki Helakin.
Jaa että kuka se varsinainen laulaja oli? - Pentti Hietanen.

Sarkasmia ja viljajuna Siperiasta

Kävivätpä "syrjässä asuvat" Helsingin kirjamessuilla. Kuunneltiin useitakin kirjailijoita. Kaari Utrio sätti itseään, että oli mennyt lausumaan vanhuksille annettavista pillereistä lauseen, joka on irrotettu alkuperäisestä yhteydestä ja käännetty väärin päin. Suomessa kun ei ymmärretä sarkasmia ja ironista puhetapaa, kaikki sanominen otetaan tosissaan. Meillä ei ole sellaiseen perinteitä. Toisaalta Utrio oli tyytyväinen, että oli tullut sellaisen sammakon suustaan päästäneeksi, nyt saatiin julkisuudessa ainakin aikaan keskustelua vanhustenhoidosta. Toivon mukaan myös ryhdytään toimenpiteisiin eikä vain keskustella.

Arvi Lind esitteli omaa kirjaansa suomen oikeinkirjoituksesta. Kirja tuntuu sopivan hyvin jokamiehen kielenkäyttöoppaaksi. En kuitenkaan ostanut, minulla noita kielikirjoja on hyllyssä jo muutenkin. Arvi Lind tuntuu olevan hyvin sanavalmiskin ja pisti väliin huumoriakin sattumuksista. Kerrankin oli joku tuntematon kysynyt häneltä: "Mitä sinä teet päätyöksesi sen lisäksi, että käyt lukemassa iltaisin puoli tuntia uutisia?"

Yrjö Jylhä oli aiheena Panu Rajalalla eräässä nurkkauksessa. Yrjö Jylhän nimi on jo niin jylhä ja ylväs, että hänen runojaan avaa jo etukäteen vavisten. Mutta raadollista on ihmisen elämä. Hänen avioliittonsa ei ollut kovin onnistunut, vaimo osoittautui huonoksi, ja Jylhä sai vaimoltaan sukupuolitaudin.

Antti Tuuri on kirjoittanut kirjan suomalaisten kuljettamasta Suuresta viljajunasta Siperiasta. Pitänee hankkia sekin kirja. Nähtiinhän messuilla Virpi Hämeen-Anttila, Jari Tervo, Riitta Väisänenkin ja vaikka keitä muita. Kävellyksi tuli kilometrikaupalla ja ostettavaa olisi ollut vaikka kuinka. Eräs ystävä antoi hyviä neuvoja jo etukäteen messuille lähtiessäni: "Tee etukäteen päätös, että ostat vain pari uutuuskirjaa ja pari kirjaa antikvariaatista. Vuorottele luentojen kuunteluiden ja kävelyn kanssa jne". Mutta en tullut noudattaneeksi kaikkia neuvoja ja sittenpähän sai kärsiä jalkojen väsähtämisestä. Mutta ostinpa vanhan lampaankasvatuksen kirjankin. Sitten kun tulevat "ne huonot ajat", opettelen pitämään lampaita ja elän lampaanhoidolla. (Tämäkin on nyt sitä ironiaa, jota Kaari Utrion mukaan suomalaiset eivät ymmärrä).

Kaksi minää

Vasta eilen otin jälleen esille kesällä kesken jääneen projektini: entisten luokkakavereitten osoitteiden etsimisen ensi keväänä järjestettävää luokkakokousta varten. Työ olikin edennyt pitemmälle kuin muistinkaan, vain ihan pari henkilöä on vielä kateissa. Työ sujuu hitaasti, sillä aina kun saan selville puhelinnumeron, soitan ja varmistan oikean henkilöllisyyden. Kymmenien vuosien tauon jälkeinen iloinen rupattelu kestää aina vähintään puoli tuntia, joten kyllä tähän aikaa menee.

Eilen eräs näistä luokkakavereista sanoi ensi sanoikseen muistavansa minut siitä, että ylioppilasjuhlapäivänä meitä oli viisi karjalaistaustaista ylioppilasta, jotka kuvattiin paikallislehteen. Muistin itsekin tuon kuvan, mutta olen vuosien mittaan aina ihmetellyt, kuka se yksi niistä viidestä olikaan nimeltään. Nyt selvisi sekin! Itse asiassa nuo kolme muuta olivat täysverisiä siirtokarjalaisten perillisiä, minä ja tämä kyseinen henkilö olemme sekarotuisia, kummallakin äiti pohjalainen, isä karjalainen.

Puhelimessa kaveri kertoi aina pimittäneensä karjalaisuutensa. Häntä oli mm. aina kiusoiteltu hänen puhuessaan "mie ja sie". Itse en muista, että minua olisi pahemmin kiusattu, en puhunut karjalaista, siitä oli äiti aina pitänyt huolen. Jos joskus isän mukaan jotain karjalaista piirrettä lipsahti puheeseen, äiti heti oikaisi: "Puhu kunnolla!" Ainoastaan karjalainen sukunimi voi luokkakavereita vähän ihmetyttää ja siitä saattoi olla jotain kiusoittelua, mutta en muuta kiusaamista muista. Tuon puhelimessa kohtaamani luokkakaverin kanssa meillä tuntui muutenkin olevan samanlaiset ajatukset karjalaisuudesta ja samanlainen kohtalo, emme silloin sitä vain tienneet.

Meidät on kumpikin kasvatettu pohjalaisiksi. Karjalaisuus ei merkinnyt meille muuta kuin että toinen vanhemmistamme on karjalainen. Vasta yli nelikymppisenä heräsimme jotenkin huomaamaan, että hei, minähän olen myös karjalainen! Itselleni asia tuli konkreettiseksi, kun kirjoitin muistiin isän evakkotarinan ja siinä jotenkin havahduin siihen, että minähän olen kiinteä lenkki jostain sellaisesta, joka on alkanut satoja vuosia sitten, jatkunut isässäni, sitten minussa ensin isän rinnalla, nyt kohta yksin minussa.

Myös se, että itäraja aukesi ja Karjalaan pääsi tutustumaan suvun entisille asuinsijoille, vahvisti identiteettiä jotenkin uudenlaiseksi, ja huomasin yhtäkkiä, että karjalaisia ihmisiä putkahteli esiin sieltä täältä. Itse olin sitten karjalaisia tavatessa ensimmäisenä selostamassa evakkoreissuja, ihan kuin olisin itse ne kokenut. Tuota en olisi itsestäni vielä parikymmentä vuotta sitten uskonut. Heh, nyt minulla on kaksi minää, ja vedän esiin aina sen, kummasta on minulle kussakin tilanteessa eniten hyötyä! :)

P.S. Kun eilen sattumoisin kirjoitin pohjoiskarjalaisista, ja heidän murteensa kuuluu itäsavolaisiin murteisiin, on selvyyden vuoksi mainittava, että Etelä-Karjala ja suuri osa luovutetun Karjalan siirtolaisista kuuluu kielitieteen kannalta kaakkoismurteiden alueeseen.

Epäselvyyttä tuntuu aina olevan myös siitä, mikä on karjalan kieli. Se on Venäjän puolella Karjalan tasavallassa puhuttava oma karjalan kielensä, jossa puolestaan on omia murteitaan.

Pohjois-Karjala

Kun olin kirjoittanut parista suomalaisesta heimokunnasta, ilmeni eri tahoilta toiveita kirjoittaa myös Pohjois-Karjalasta. Minulla ei vain ole siitä maakunnasta sitä välttämätöntä sisäpiirintietoa, en ole koskaan siellä asunut, mutta käynyt sentään. "Mitä tulee mieleesi Pohjois-Karjalasta?" kysyin länsisuomalaiselta ystävältäni. "No tuota.. ööh, joo...hups, ei taida äkkiseltään tulla mitään, sehän on kuin vihreä läiskä kartalla, pelkkää metsää. Onkos siellä jotain?"
On siis aika kirjoittaa sitä jotain! Viime kesänä kirjoitin muuten kolmekin postausta siellä käynnistä (15.-16.7.2009, 15. päivänä jopa kaksikin postausta). Yllä oleva kuva Parppeinvaaran runokylästä Ilomantsista.

Leevi and The Leavings laulaa laulussaan Pohjois-Karjalaan jotenkin siihen malliin, että kun on kotiseudulta lähdetty ensin maailmalle ja tultu maailman murjomiksi, on ihana palata takaisin sinne rakkaalle kotiseudulleen, joka ottaa tuhlaajapojan avosylin vastaan. Tällaisen kuvan olin itsekin saanut ulkopuolisena. Lukipa melkein mitä tahansa romaania, lähtee romaanin päähenkilö mummonmökissä elävän äitinsä luo haavojaan nuolemaan tai jouluna lanttulaatikkoa ja lanttukukkoa syömään Pohjois-Karjalaan, vaikkei kirjailija itse olisikaan sieltä kotoisin. Onhan netissä muuten valtava luettelo pohjoiskarjalaisista kirjailijoista, joten on siellä muitakin kuin Heikki Turunen.

Eivät ainoastaan kirjailijat ole Pohjois-Karjalasta lähtöisin, vaan moni muukin kuuluisuus kuten Katri-Helena, Nightwish-yhtye tai Värttinä. Inspiroiko luonto kenties taiteellisuuteen ja musisointiin, runollisuuteen? Ovathan Karjalan laulumaat kuuluisat, Kalevalakin tallennettiin juuri Karjalassa ja monet runolaulajat ja itkuvirsien osaajat ovat täältä, vanhan kulttuurin viimeisiltä tyyssijoilta. Alla kuva Puhokselta Runonlaulajan kivestä, sijaitsee muuten 6-tien varrella, Suomen vanhimmassa ja suurimmassa lehtikuusimetsässä.



Laulu- ja tanssiperinteen monipuolisuuden lisäksi käsityötaito on säilynyt hyvin aina nykypäiviin saakka. Taitaa olla monen kodin pirtinpöydällä nykyäänkin pitkä punakuvioinen Karjala-kaitaliina. Monilla kansantanssiryhmillä on ympäri Suomea esiintymisasuna kätevä feresi eli kansanpuku, johon kuuluu liivihame. Lienee yleistynyt siksi, että se on edullisempi hankkia kuin kansallispuku.

Joensuu on tämän alueen kukoistava ja nuorekas keskus. Onhan se yliopistokaupunki. Suomen nuoriso ainakin tuntee Joensuun Ilosaarirokista. Lienevätkö nuoret rokin kuuntelun lomassa maistelleet erilaisia piiraita kuten sulhaspiiraita, vatruskoita, sultsinoita tai lanttu- ja perunakukkoa, ovatko edes tarttuneet tilaisuuteen ja maistaneet lihakukkoakaan. Näitä herkkuja saa muualta etsimällä etsiä, paikalliselle jokapäiväistä särvintä. Muikkukukon ovat jättäneet kuitenkin savolaisille.

Kielellisesti Pohjois-Karjala kuuluu itäisiin savolaismurteisiin. Jopa savolaisen korva erottaa kuitenkin jonkin tänne tyypillisen piirteen kuten erikoisgeminaation: Tarkoittaa siis sitä, että konsonantti voi kahdentua missä tahansa pitkän vokaalin edellä: "...olvat luiskahtanneet lamppaitten kuppeesseen". Tai "...sieltä on turha männä kysymmäänkkää. Aikkuisettii ..." (=aikuisetkin). ".. mutta jotenki se vuan kuullosttaa nii ärsyttävältä ku joku päästtääkkii suustaa miun sijasta mä. Häirihttee kansa hirvveesti ku..."
Se mikä vielä erottaa pohjoiskarjalaisen murteen muista savolaismurteista, on lähinnä sanasto, ei niinkään sanojen vääntely.

Itäisellä murrealueella ollaan, kun tienviitoista löytyy tällaisia paikannimiä: Öllölä, Möhkö, Rääkkylä, Höytiäinen tai kun puhutaan Pielisen saarista Lörsänsaari, Rääkky ja Läpsy! Ainakin länsisuomalaisen korvaan ä-, ö-, ja y-voittoiset itäiset paikannimet ja sukunimet kuulostavat aivan oudoilta, elleivät suorastaan karseilta. Onko elokuvaohjaaja Markku Pölösen sukunimi kauniimpi? Mutta kaikkeenhan voi tottua, ja ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä!

"Mitä serkumpoo, sitä herkumpoo". (Kitee)
"Kottiin se tulloo ku evväät loppuu". (Tohmajärvi)
"Ruatajan kopra on kova". (Tohmajärvi)
(Kirjasta Suomen kansan sananparsikirja, WSOY, Juva 2004).

Kuva täältä.

Harmaata muusia

Tänä aamuna laitoin aamiaisella ruisleivän päälle juustoa, ja koska juusto oli jo vähän kuivankälämäkkää, työnsin herkun mikroon. Kaikessa rauhassa aloin ryystää kahvia, kunnes muistin, että leipä paahtuu mikrossa. Olivat jo kovettuneet leivästä reunat ja juusto sulanut kokonaan ja imeytynyt leivän sisään. Joku olisi heittänyt menemään, mutta minä söin "makoosina paloona".

Leipää mutustellessani tuli mieleen, että nykyään ihmisistä on tullut hirveän nirsoja. Oli sitten missä tahansa paikassa, jossa on paljon ihmisiä syömässä, jätetään lautasille ruokaa, käännellään ja väännellään seisovien pöytien tarjontaa, haistellaankin, nyrpistellään nenää ja valitetaan. Enkä malta olla sanomatta, että mitä "hienomman ja sivistyneemmän" oloinen ihminen, sitä nyrpeämpi nenä ja sitä sotkuisempi syönnin jälki ja sitä enemmän jää jätettä.

Mihin on kadonnut entinen hyvä neuvo: "Lautanen on syötävä tyhjäksi"? Minusta on ääretöntä epäkohteliaisuutta, jos vieraat kylässä jättävät ruokaa lautaselle tai eivät syö kaikkia ruokia. Tässäkin on kuitenkin minusta lukijan otettava nyt taas järki käteen, eikä pidä käsittää väärin. On tilanteita, joissa ei yksinkertaisesti pysty syömään. Jokin ruoassa saattaa pistää niin vastaan, että se ei kerta kaikkiaan mene alas tai ei allergisuuden tai muun intoleranssin takia voi jotain syödä. Puhunkin nyt niistä tapauksista, joissa henkilö vain periaatteessa aina jättää jotain tai on ottanut tavakseen konstailla ruoan kanssa.

Kerran oppilaiden kanssa tästä jutellessa mainitsin, että syön koulussa kaikkia ruokia, myös maksalaatikkoa, jota itse asiassa inhoan. Mutta kun on opetettu kaikkea syömään. Tähän eräs oppilas kysymään, miksi kiusaan itseäni. Tuo olikin hyvä kysymys. Kumpikohan on suurempaa itsensä kiusaamista: heittää äkkiä naamaansa vähemmän miellyttävä ruoka kymmenessä minuutissa vai kärsiä seuraavat neljä-viisi tuntia huutavaa nälkää?

Emme osaa tehdä kotiruokana mitään erinomasien hienoja gourmet-ruokia, ihan tavallisia vain. Kaikki on aina syöty, vaikka olisi ollut joskus vähän pohjaanpalanuttakin. Yhden ainoan kerran piti heittää ruoka roskiin. Toinen tyttäristä oli saanut silloin tehtäväkseen muiden poissaollessa tehdä ruoan. Hän oli kuorinut perunat, laittanut ne kiehumaan, mutta unohtanut laittaa vettä kattilaan. Havahtui vasta kun musta savu nousi kattilasta. Heitti vettä sekaan, muussasi perunat. Kun muut tulimme kotiin, ihmettelimme mustanharmaata muusia, otimme lautaselle, mutta syömättä jäi.


GB Pics - Hunde

Kivaa tämä homma on

Eilisestä negatiivisesta kirjoituksesta olen saanut niin huonon omantunnon, että nyt on toisenlainen pakko sormissa. Ja se on positiivisuuden pakko. On ihan välttämätöntä kirjoittaa vaihteeksi tämän työn ihanuuksista, eikä niitä tarvitse edes keksimällä keksiä. Niitä on vaikka kuinka. Tähän kirjoitukseen ei mahdu kuin ihan pieni osa.

Päivä kuluu yleensä nopeasti, kun koko ajan vaihtuu porukka ja vaihtuu kielikin. Saattaa olla, että samalle ryhmälle on ensin ruotsia, sitten kello soi ja seuraava lause alkaakin saksan kielellä. Vaihdamme tuntia lennossa. Pitkästymään ei juuri pääse. Koska koulu on pieni, tulemme toisillemme yleensä hyvin läheisiksi ja saatamme laskea rankkaakin huumoria, joka ei ulkopuoliselle ihan aukea. Ainakin meillä yleensä on hauskaa tunneilla.

Minua ilahduttaa, että monista oppilaista on vuosien varrella tullut ystäviäkin. Vieläkin minulla on sellaisia entisiä oppilaita, jotka muistavat sähköpostilla tai joulukortilla tai käväisevät kesälomalla. Tällaisia ovat varsinkin ne, jotka ovat lähteneet opiskelemaan opettamiani aineita tai niitä, jotka ovat lähteneet opiskelemaan jotain muuta ainetta Ruotsiin tai Saksaan. Jotkut vain ovat jääneet pysyvästi ulkomaille, vahinko meidän kannaltamme.
Paitsi nykyään ovat ystävyyssuhteet vähentyneet, ikäero on kasvanut sen verran suureksi. Hiljattain joku oppilas kirjoitti aineessaankin, että pienen lukion hyviä puolia on, että opettajat ovat läheisiä. Oppilas lisäsi aineessaan kuitenkin, että opettajat olisivat varmaan hänen ystäviäänkin, elleivät olisi opettajia!!

Minua ilahduttaa aina, jos oppilailla on ihan muutenkin käytännön hyötyä opetuksestani. Kerran sain entiseltä oppilaalta kirjeen, jossa hän kiitteli opetuksesta vuolain sanoin. Oppilas oli ollut laskettelemassa Itävallassa ja poikakaveri oli loukkaantunut pahoin mäessä. Oppilas oli joutunut koulusaksan perusteella hommaamaan apua ja toimittamaan muutenkin asiat saksaksi sairaalassa.

Kerran oli eräällä oppilaalla ollut vasta kolme tuntia saksan alkeita. Hän oli tavannut kylillä saksalaisia turisteja ja oli lasketellut kaikki osaamansa lauseet ja vieläpä oikeaan kohtaan. Saksalaiset olivat hämmästelleet, missä päin Saksaa oppilas on asunut, kun noin hyvin osaa puhua! Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mikä riemastuttaa ja ilahduttaa minua. Kuinkahan paljon onkaan niitä tapauksia ja tilanteita, jotka eivät koskaan tule tietooni.

Mutta sitten minulta kysytään aina myös virnuillen (!) sitä, miten se pakkoruotsin opetus sujuu. Minkä pakkoruotsin? Minä en suostu kuuntelemaan mitään pakkoruotsista. Aina on niitä jotka vastustavat jotakin. En uskokaan, että kaikki olisivat kiinnostuneita kaikista muista aineista. Kyllä siellä varmaan jollekin on jokin fysiikka pakkopullaa, toiselle historia, jollekin ehkä matematiikka ja jonkin kohdalle sitten sattuu ruotsi. Minä vain paahdan omaa asiaani piittaamatta yleisistä mielipiteistä ja hyvä tulee :D Nytkin valinnaisruotsin kurssilla istuu koko porukka kahta oppilasta lukuunottamatta. Siellä on sitten kai jokin muu aine ollut vielä enemmän pakkopullaa!!

Muille teille

Syysloman ensimmäinen päivä! Ah autuutta, kokonainen viikko edessä ilman niitä iänikuisia koulun portaita, meteliä käytävillä, nahistelevia oppilaita, tuolilla lösöttäviä nukkujia, sinne tänne säntääviä kollegoja.
Kuten huomaat, tästä jutusta on tahallaan jätetty pois kaikki positiivinen, sellaista ei nyt tähän mahdu. Pitikin olla, että eilen ihan vihoviimeisellä tunnilla alkoi suututtaa yhdenlainen ihmistyyppi. Kauhistun jo kertoessani - Horresco referens.

Sellainen,
-joka ei osta koulukirjoja koskaan ajoissa, vasta kurssijakson puolivälissä tai viimeisellä viikolla ilmestyy kirja pöytään.
-ei koskaan tee kotitehtäviään. Ja sitten kun näytän kalvolta vastaukset, kopsaa ne suoraan tehtäväkirjaansa, ikään kuin se kirja itkisi niitä vastauksia sinne sivuilleen. Kun sitten sieppaan kalvon pois ja kehotan tekemään kotona ensin tehtävät itse, ja lupaan antaa vasta sen jälkeen vastaukset, kuuluu motkotusta, että ei anneta edes opiskella!
-on sairaana toista viikkoa ja kun vannotetaan, että poissaoloja ei saa tulla enää yhtään, hymyilee kauniisti ja lupaa pyhästi ja miten käykään: myöhästyy kuitenkin seuraavilta tunneilta rutkasti, näpelöi kuitenkin lopputunnin puhelintaan muka salaa ikään kuin minä olisin niin hölmö etten mitään näe.
-tai sitten lähtee tunnilta jo hyvissä ajoin, se kun äiti on tilannut kampaajan kaupungista tiettynä aikana, ja äidin kyydissä pitää lähteä viikonloppua tai lomaa viettämään jo hyvissä ajoin.
-kokeissa (mikäli on sinne yleensäkään saapunut) vilkaisee koepaperia, ottaa hyvän asennon (auditoriossa on pehmeät tuolit), nostaa jalkansa edessä istuvan selkänojalle ja alkaa kuorsata. Kymmenen minuuttia ennen kokeen loppumista havahtuu, venyttelee, haukottelee ankarasti ja huomaa vihdoin olevansa keskellä koetilannetta. Raapustaa konsulle nimensä (senkin väärin) miettii itsekseen, että vammaisia ovat kysymykset ja vie paperin pois.
-vaikka viidestä kurssista kolmesta on tipahtanut jo nelonen, oppilas kuittaa, että hänhän on aikonutkin suorittaa lukion neljässä vuodessa, eli ei mitään hätää. Istuu taas tyytyväisenä seuraavalla kurssilla, eikä ymmärrä, että hän ei ymmärrä mitään. Eikä ymmärrä, että hänestä ei tule koskaan ylioppilasta tällä menolla.

Olen puhunut ja huojentanut mieleni - Dixi et animam levavi. En ajattele koulua enää pätkääkään ennen kuin viikon kuluttua. Kuljen nyt muita teitä kuin koulutietä.

eilen ilmastonmuutoksen päivä

Huomasin vasta tänään, että eilen oli toivottu bloggaajien kirjoittavan ilmastonmuutoksesta. Mutta saa kai siitä kirjoittaa vaikka joka päivä.



Toisessa blogissani oli minulla elokuulla kuva, kuinka tammia kasvaa nykyään ihan istuttamatta ilmaston lämpenemisen johdosta. Ja kuinka ollakaan, samantyyppinen postaus oli eilen Helenalla. Aiheeseen liittyviä postauksia on Inkivääri kerännyt sivulleen.

Jos minulta kysytään, mitä itse teen ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, taitaa minulla jäädä se sivu kirjoittamatta. En taida tehdä mitään konkreettista. Yritän vain elellä vaatimattomasti. Jaa, vaatimattomasti ja vaatimattomasti. Voisin tietysti myydä auton, luopua televisiosta, voisin myydä tietokoneen ja kännykän. Voisin olla matkustamatta enää mihinkään turhan takia. Voisin ihan hyvin alkaa elää kuten vaikkapa vuonna 1970, jolloin aloin opiskelun eikä minulla ollut silloinkaan noista mitään. Ja ihan hyvin tulin toimeen. En vain tiedä, miksi en ryhdy toimeen ja ala elää siten.

Voisin uudistaa vaatteenikin, kuten käsityölehdissä neuvotaan. Vanhoja vaatteita voisin uudistaa ja muodistaa, voisin ostaa kirpputoreilta kaikenlaista, mitä joku on heittänyt pois. Sitä paitsi ihmiset heittävät pois kaikkea muutakin niin paljon, että muiden tähteilläkin eläisin. En vain tee mitään. Jostain kumman syystä.

P.S. Kuvassa laulujoutsen, Suomen kansallislintu. Se on eri lintu kuin se mustakyhmyinen joutsen, jota kuvissa tavallisesti näytetään, ja jota moni luulee kansallislinnuksemme, ja joka on myös alkanut yleistyä ainakin Etelä-Suomessa.

Tehokkuus huippuun

Mikään ei ole suututtavampaa kuin istahtaa tietokoneen ääreen ja huomata, että kone alkaa ladata ja päivittää automaattisesti kaikenlaisia päivityksiä. Jos kone on viisikin vuotta vanha kuten minulla, voi mennä 3-10 minuuttiakin ennen kuin kone on toimintavalmis. Ja jos on avaamassa vielä jotain tiettyä sovellusta, ovat hermot menneet jo useaan otteeseen, ja kiukku on ylimmillään, ennen kuin kone suostuu hiljenemään rumpsutuksesta.

Koska suhteellisen suuri pala ihmisen elämästä lohkeaa nykyään blogimaailman lumoissa, ja tärkeät muut asiat lojuvat tekemättöminä, olen kehittynyt taitavaksi joutilaan ajan hyväksikäyttäjäksi. Ja ihme ja kumma, olen alkanut jopa toivoa pitkiä latausaikoja, jotta saan jotkut asiat tehdyiksi. Voisihan ne muutenkin tehdä avaamatta tietokonetta ja sitten istua joutilaana odottamassa, mutta niin oudot ovat ihmisen psykologiset aivot, että siitä saatu mielihyvä ei ole ollenkaan minkäänlainen verrattuna siihen, että latauksen aikana tehty työ tuo riemua: Sainpas tehdyksi - olenpa tehokas!

Laadin oikein listaa siitä, mitä voi tehdä jonain hermojaraastavana joutilaisuusaikana. Näitä kaikkia olen käytännössä tehnytkin:

1. vaihda pyyheliinat ja laita pesukone pyörimään
2. kastele kukat
3. laita ompelukoneeseen jo oikeanvärinen lanka valmiiksi seuraavaa ompelusta varten
4. etsi vasara ja hakkaa saunan lauteiden löystyneet naulat
5. etsi kadonneet avaimet
6. pyyhi pölyjä
7. vie roskapussi
8. syö välipalaa
9. ompele se kauan repsottanut tai puuttunut nappi
10. opettele opiskelemasi vieraan kielen oppikirjasta kymmenen sanaa
11. ompele kauan repsottanut pyyheliinan lenkki
12. parsi villasukan kantapää
13. tiskaa käsintiskattavat hienommat teekupit/viinilasit
14. ripusta pyykit narulle
15. hae pyykit narulta
16. laskosta pyykit kaappiin
17. lue meneillään olevasta romaanista yksi luku
18. kuuntele tai lue opiskelemasi vieraan kielen kirjasta yksi kappale
19. siivoa ja järjestä vaate- tai astiakaapista yksi hylly
20. pese yksi ikkuna
21. pese vessa
22. imuroi
23. kuori perunat
24. luonnostele aikomasi kirje tai blogiteksti paperille
25. suunnittele seuraavan päivän työt
26. soita puhelu
27. lähetä tekstiviestejä
28. käy kääntämässä komposti
29. ota voimistelukeppi ja tee hartia- ja niskalihasliikkeitä
30. tee venytysvoimisteluliikkeitä
31. istu rauhassa ja kuuntele rentouttavaa musiikkia

Tässä oli kuukauden joka päivälle jokin tekeminen. Sen kun käy läpi, voikin sitten taas aloittaa alusta. Jokaisella tietysti on erilaiset tekemättömät työt. Kaikki inhottavat työt tulevat kuin sivumennen tehdyiksi kun ne tekee pienissä osissa ja pätkissä. Tai voihan joutilaisuusajan käyttää niinkin, että ottaa koneen viereen vakituisen romaanin, käsityön tms, jota tekee vain silloin kun joutuisi muutenkin istuksimaan.

Pienissä pätkissä tekeminen muuten sopii tietysti ilman tietokonettakin. Varsinkin inhottavat tai muuten tuskaa tuottavat työt voi tehdä pienissä erissä ilman suurta ruljanssia. Itselleni tällaisia ovat mm. siivous, ikkunanpesu, kaappien siivous jne. Olen oivaltanut, että ei kaikkia asioita tarvitse tehdä kauhealla urakalla koko päivää ja alkaa inhota asiaa entistä enemmän. Nimenomaan ikkunoiden pesunkin voi jaksottaa pitemmälle aikavälille, vähän kerrallaan.

Sama pätee moniin mieluisiinkin hommiin. Esimerkiksi marja- ja sienimetsään on mukava mennä vaikka joka päivä ja olla kerralla puoli tuntia tai korkeintaan tunti. Selkä ei siedä pitempää kykkimistä. Kasvimaalla perkaan yhden penkin päivässä. Ja esimerkiksi mustikat poimin aina niin, että kesällä uimaan mennessä minulla on uimakassissa puolen litran pakastepurkki, johon kerään uimapolun varrelta ohimennen rasian täyteen.

Siivouksen olen alkanut tehdä niin, että yksi huone siivotaan päivässä, yhden huoneen ikkunat pesen yhtenä päivänä, seuraavana toisen, kesällä yhden maton pesu yhtenä päivänä jne. Kaikkiin näihin menee aikaa ½-1 tuntia kerralla, ja koko loppupäivä on aikaa tehdä vaikka mitä jännää ja hauskaa, sellaista, mistä nauttii, kun velvollisuudet on tehty.

Kaikki muuttuu

Milloin oppilaat muuttuivat erilaisiksi, kyselee joku kommentoija Millanin blogin kirjoituksessa "Opettaja ei ole poliisi". Tekstissä puhutaan oppilaista ja heidän käyttäytymisestään. Siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta en jaksa, vaan keskityn tässä oppimisen muuttumisen kuvaamiseen.

Itselläni on selvä mielikuva muutoksista. 70- ja 80-luvuilla oppilaat olivat aktiivisia ja ahkeria. Oppivat sen mitä olin yrittänyt opettaakin. Oikein sai pidellä, etteivät kaikki saisi kiitettävää numeroa valinnaissaksassakin. Silloin nääs oli vielä sääntö, että oppilaat oli venytettävä Gaussin käyrän mukaiseen järjestykseen, oli otanta oikeasti millainen tahansa. Tietty prosentti luokasta oli oltava kiitettäviä, tietty prosentti hylättyjä.

80- ja 90-luvun taitteessa jotenkin tapahtui yhtäkkinen muutos, kuin seinä olisi näiden kahden maailman välillä. Muistan selvästi sen ikäluokan, jolle eivät enää vanhat hyvät keinoni tepsineetkään. Tuskan hiki kihosi selkääni tunnilla, kun yritin selittää jotain viisasta ja oppilaat vain katsoa killittivät takaisin pää kallellaan. Jos kuulusteltiin läksyä, ei noussut kuin muutama käsi pystyyn. Nämä muutamat sitten veivät tuntia eteen päin. Jos kysyi joltain viittaamattomalta, nämä tiesivät kyllä vastauksen, mutta eivät jaksaneet ojentaa räpyläänsä ylös.
Siitä sitten piti taas rämpiä jotenkin eteen päin seuraavat kymmenen vuotta, itse asiassa ihan ulalla, mitä pitäisi tehdä ja miten opettaa, kun tiedotusvälineetkin hokivat, että kaikki maailman kurjuus on opettajien syytä.

Ei ollut kuitenkaan saavutettu vielä aallonpohjaa. Seurasivat ikäpolvet, jotka mielestään seuraavat, mutta opettaja huomaa, että katse on lasittunut. Oppilas ei osaa keskittyä. Opetusalan gurut neuvovat, että oppilaan pitää itse saada oivaltaa. No juu, oppikirjoissa on hienoja johdattelutehtäviä aiheeseen kuin aiheeseen. Mutta käytäntö on osoittanut sen sata kertaa, että oppilaat tuskastuvat niihin ja pyytävät minua joka tapauksessa neuvomaan asiat heille. Olen huomannut itsekin, että kun suosista neuvon asian heille vanhalla systeemilläni, päästään asiassa paljon nopeammin tyydyttävään loppuratkaisuun. Paitsi että välillä saa kopauttaa olkapäälle, että hei, sinä unohduit haaveilemaan.

Tämä edellämainittu nyt vain on tällainen pieni pintasilaus aiheeseen. Ei päde kaikkiin oppilaisiin eikä kaikkiin luokkiin. Tästäkin aiheesta saisi oikein mojovan paksun kirjan aikaan. Mutta yleinen suuntaus on jotenkin alas päin. Moni asia, jota muistan neuvoneeni ennen jo yläkoulun puolella, opetetaan nyt vasta lukion kakkosella, mikäli silloinkaan. Ja joku oppii, joku ei.

Läksyjen luku ei ole enää itsestäänselvyys. Olen ihmetellyt jo jonkin aikaa, mistä johtuu, että erittäin pienissä ryhmissä oppilailla on taipumus saada kokeista sama numero, vaikka takuuvarmasti tiedän, että heidän välillään on eroja. Olen tullut siihen tulokseen, että niissä pienissä ryhmissä opiskelu on tunnilla erittäin intensiivistä. Ja se mitä olen yrittänyt neuvoa, jää mieleen. Mutta kun sitten ei kotona enää avata kirjaa ollenkaan, eivät hyvät pysty saamaan sitä kiitettäväänsä. Heikommat sen sijaan ovat hyötyneet intensiivisestä opiskelusta ja yltävät hyviinkin tuloksiin. Lopputulos on, että kaikki saavat seiskan tai kasin.

Oppilasaineksella on eroa kuin yöllä ja päivällä, jos vertaan nykynuoria niihin ikäluokkiin, joita opetin nuorena opena. Pitäisiköhän olla niin, että opettajan ammatissa saisi olla vain 20 vuotta, sitten pitäisi vaihtaa johonkin toiseen hommaan. Toisaalta olen huomannut, että juuri iästä on koulussa monessakin asiassa suuri hyöty. Ota tästä nyt sitten taas selvää.

***********
P.S. Olen laittanut bogirullaani Pasin ja Harrin Japanin-matkablogin linkin, jos sattuisi kiinnostamaan jotakuta. Miehet ovat minunkin entisiä oppilaitani ja esiintyivät toissakesänä tv-ohjelmassa Kaikki Puumalan puolesta.

Oudot tuomiset

Arvatkaapa alkajaisiksi, mikä tämä kynän vieressä oleva esine on, tekstin lopussa paljastan.

Sirokko on blogissaan esittänyt haasteen, että ihmiset kertoisivat, mitä hullua ulkosuomalaiset ovat raahanneet kotimaastaan ulkomaille tai mitä Suomessa asuvat suomalaiset ulkomailta Suomeen. Minä en keksinyt mitään hullua, mitä olisin tuonut, kaikki tiukkaa asiallista asiaa! ;)

Mutta ainakin erikoisinta, mitä minulle on tuotu, on tämä alla oleva kaislahame. On minulla ollut sille kerran käyttöäkin. Kauan sitten oli jotkut etnokestit ja sinne pukeuduin kaislahameeseen. Suomen ilmasto vain on niin kuiva, että kaislat ovat rutikuivat, ja hametta on käsiteltävä varovasti, etteivät kaislat mene kaikki poikki. Kosteassa ilmassa ne olisivat joustavia ja taipuisia, kuten kotimaassaan Indonesiassa.

Tuo ensimmäisessä kuvassa oleva esine on myös tuotu minulle Indonesiasta. Se on kampa. Sillä kun vetelee päänahkaa, tulee hyvää kyntöjälkeä. Voisi sopia vaikka kaljuille, kyntövakoihin olisi hyvä istuttaa uutta tukkaa.

Ulkomailta tuomisista puheen ollen omituiset tuomiset oli kerran eräällä oppilaallakin. Olimme Hampurissa luokkaretkellä, silloin vielä kulki Finnjet. Paluumatkalla tullissa minä ja yksi tyttöoppilas (me eniten roistonnäköiset) jouduimme avaamaan laukut. Minulla ei ollut kuin likaisia kalsareita, oppilaalla oli koko laukku täynnä ravintoloista kähvellettyjä viinilaseja.

Muutaheinää

Jo monessakin blogissa on ehtinyt kiertää hauska meemi, jossa pitää vastata kysymyksiin omasta kirjahyllystä löytyvän kirjan nimellä. Tästä alkoi valtaisa juokseminen vintin ja alakerran sekä eri huoneiden väliä tavaamassa hyllyjen kirjoja, mutta hauskaa silti oli ja liikuntaa tuli.

Koska olen ihminen, joka ei osaa tehdä valintoja useamman vaihtoehdon välillä, kärsin suunnattomasti, jos hyllyssä oli viisikin kirjaa, joiden nimi olisi sopinut johonkin tiettyyn kysymykseen. Tai jos en oikein osannut päättää, minkä otsikon alle laitan jonkin osuvan kirjan nimen. Mutta kaikesta tuosta stressistä huolimatta tuli tällaisia vastauksia:

Oletko mies vai nainen?
-Ein Mann für jede Tonart.

Kuvaile itseäsi
-Wolkenkind

Kuinka voit?
-Suomen luonnon ihmeitä

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
-Helmi Saimaalla

Mihin haluaisit matkustaa?
Paradiset

Kuvaile parasta ystävääsi.
-Rautalilja

Mikä on lempivärisi?
-Punainen poni

Millainen sää on nyt?
-Myrskyinen hiljaisuus

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
-Viimeinen kesäyö

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
-Muutaheinää

Mitä elämä sinulle merkitsee?
-Ein rundherum tolles Land

Millainen parisuhteesi on?
-Säteitä ja säkeitä

Mitä pelkäät?
-Viattomat tappajat

Päivän mietelause.
-Jäähyväiset aseille

Minkä neuvon haluaisit antaa?
-Paluu viidakkoon

Miten haluaisit kuolla?
-Turms kuolematon

Mottosi?
-Silta Tumman yli

Ottakaapa tekin liikunnan kannalta ja kirjoitelkaa itsestänne kirjojen nimien avulla!

Kulkuvälineet varastettu

Lähdin tänään koulusta kotiin kellarin kautta pyörätelineelle, kuten tavallisestikin. Siellä ihmettelin tovin, kuka on varastanut pyöräni. Meni todella jonkin aikaa, ennen kuin hoksasin, että aamullahan satoi ja olinkin lähtenyt autolla. Ei kuin takaisin parkkipaikan suuntaan.

Parkkipaikalla oikein sydän jysähti. Auto oli hävinnyt! Se oli varastettu! Mielessä pyöri jo kaikki virastoissa juoksemiset, jotka siitä seuraavat. Poliisiakaan ei ole enää omalla paikkakunnalla. Mutta vähän ajan kuluttua onneksi muistin, että minähän jätinkin auton aamulla urheiluhallin pihaan. Hieman meinasi jo ruveta hävettämään, ja vilkaisin ympärilleni, näkikö kukaan minun haahuiluani, ennen kuin tein siksakkäännöksen hallille päin.

Joten tällaista. Ja minä kun juuri eilen viisastelin oppilaille, kun he mainitsivat minun käyneen kampaajalla: "Kyllä minä sen muistan!" Saattaa todella parin vuoden kuluttua jo olla niin, että joku joutuu minua oikeasti siitäkin muistuttamaan.

Viidesosa ohi

Yksi jakso koulussa on ohi, kokeet korjattu ja numerot annettu. Yksi viidesosa kouluvuodesta on siis käyty! Kokeet menivät melko mukavasti, taisivat kaikki olla vielä virkeitä aurinkoisen kesän jälkeen. Ainut, mikä hieman nauruhermoja kutkutti, eli pikemminkin itkuhermoja, oli ilmaus "hän kuori perunoita". Ruotsin kokeessa ei luokassa ollut kuin yksi, joka oli muistanut, että se on "skalade potatisar". Sen tilalle oli keksitty mm. skapade, kuorade, skrapade, skatade, kupade, skrattade jne. Hyvä, että on innovatiivisuutta ja mielikuvitusta.

Etäopetusta ei minulla enää ole tänä vuonna. Ei myöskään enää koskaan A-saksan opetusta. Viimeisten ala-asteelta saksaa alkaneiden ryhmä sai kurssinsa tehdyksi ja yo-kirjoitukset ohi. Haikea olo, me melkein taas hitsaannuimme yhteen, nyyh. Senkin puoleen harmittaa, että juuri kun kustantajat vihdoinkin saivat julkaistuksi hyvän A-saksan kirjankin, ei pitkää saksaa sitten enää olekaan. Vain siis yksi ikäluokka ehti sitä kirjaa lukea.

Tänään minulla oli vihdoin mahdollisuus päällystää ja luetteloida kirjastossa 15 romaania, joita äidinkielenopettaja jo odottelikin. (Olen ollut syksystä lähtien koulukirjaston hoitaja). Ei ole sekään homma hääviä äkkiseltään. Ensin jumettui niska, sitten selkä ja lopuksi huomasin, että käsien tietyt lihakset kramppasivat aina tietyistä liikkeistä. Enpä ole ennen tiennytkään, että kirjojen päällystäminenkin voi käydä voimille. Ei ole tarvinnut ennen urakalla tehdä. Ja juuri kun olin vienyt laatikollisen valmiita kirjoja äidinkielen luokkaan, huomasin, että opehuoneessa paikalleni oli tuotu samanlaisia kirjoja vielä 7 kappaletta. Siis huomenna tiedossa samanlaista kramppaamista!

Koko syksy on mennytkin mukavasti ilman hermostumista, mutta tänään alkoi suututtaa, että kirjastossa oppilaat aina sekoittavat kaikki hyllyt. Jos ottavat kirjan, laittavat sen mihin sattuu hyllyyn, elleivät kirjat ja lehdet sitten loju sikin sokin pöydillä, joskus lattiallakin. Miten voi olla vaikeaa viedä saman tien tavarat paikoilleen! Minusta tuntuu, että kirjastonhoitajan suurin aika kuluu kirjojen oikeille paikoille hiissaamiseen ja sotkujen selvittelyyn.

Mutta vielä suututtavampaa on, kun yläkoulu saa olla sisällä sateella. Ei muuten suututtaisi, mutta kun oppilaiden energia purkautuu kaikenlaiseen jonninjoutavaan. Tänään menin käytävään kastelemaan sientä ja mitä näinkään! Yksi poika oli kiivennyt avonaisen palo-oven päälle istumaan. Minua ihan kauhistuttaa, kun ajattelenkin, miten oppilaalta on henki pois, jos hän sieltä putoaa taakse päin lattialle pää edellä. Ja kun ne eivät edes usko! Jo aiemmin oli joku ope kieltänyt, sitten minä ja vielä kolmaskin, mutta heti kun kääntää selkänsä, kiipeillään kahta kauheammin. Ja minä näen taas sieluni silmin senkin, ketä eniten syytetään, jos tuo kaamea onnettomuus tapahtuu.
Toivottavasti huomenna ei sada.

Seinäjoen antia

Tämä viikonloppu ei ainakaan haaskaantunut turhuuteen, sen verran paljon tuli asiallista ja asiatonta asiaa tehdyksi. Pyysin erään ystävän mukaan Pohjanmaan-reissulle. Miestä ei kannata ottaa mukaan sellaiselle matkalle, jossa pitää lentää tukka putkella paikasta toiseen. Mies vain jarruttelee.
Kuvassa Seinäjoen Jouppilanvuori, joka on kuin rupi tasaisessa maastossa. Vuori on oikeastaan tekovuori ja tehty laskettelurinteeksi.


Jätimme matkan varrelle meillä koko viikon kyläilleen lapsenlapsen ja huristimme eteläiselle Pohjanmaalle. Jos kerran Tuurin kyläkauppa osuu kohdalle, sinne on pakko mennä. Mies ei nimittäin sinne suostu enää koskaan lähtemään. Kerran sain houkutelluksi, ja se oli hänelle karmea kokemus. Täpötäydessä kaupassa emme nähneet mitään emmekä saaneet käsiimme ihmispaljouden takia mitään tavaraa, ja kun seuraavan kerran jotain näimme, olimme jo kaupasta ulkona. Mutta onneksi oli shoppailuhaluinen kaveri mukana. Viihdyimme kaverin kanssa puodissa yli kolme tuntia. Kauemminkin olisimme aikaa saaneet siellä kulumaan, mutta potkaisivat meidät illan pimetessä jo ulos.


Yksi matkan tarkoitus oli juoda äidin 80-vuotissynttärikahvit jo viikko etukäteen. Me jälkikasvu olimme ostaneet hänelle lahjaksi akkukäyttöisen polkupyörän. Sen selkään kun äiti nousi, huristi hän heti mutkaista tietä tukka hulmuten näkymättömiin. Ei ollut käyttöongelmia. Tuumasi vain, että ei hänelle pitäisi mitään vehjettä ostaa, jolla kovaa pääsee. Hän ei malta olla päästelemättä sillä niin lujaa kuin värkistä irti lähtee. Virnuili, että hyvä, kun hänellä ei ole koskaan ollut ajokorttiakaan. Olisi kuulemma saanut varmaan rutkasti ylinopeussakkoja.



Suuri anti oli myös Seinäjoen käsityömessuilla, jonne suunnistimme seuraavana päivänä. Meitä ei pitäisi päästää tuollaisille messuille: siellä häviää rahat, kipeytyy jalat ja olo on illalla kuin piestyllä koiralla. Mutta henkisesti niin virkeitä meistä tuli, ettei juuri yölläkään nukuttanut.


Kolmas oikea syy oli mennä Seinäjoelle tapaamaan vihdoinkin paria blogikaveria. Tapasin Vilukissin ja Villasukan, jotka olivat messuilla töissä omilla osastoillaan. Nyt on jotenkin mielekkäämmän tuntuista kirjoitella ja kommentoida, kun on oikeasti nähnyt nämä ihmiset. Näin ja tunnistin yhden muunkin lukemani blogin kirjoittajan, mutta en ollut puheissa.

Kiersimme kotimatkalle tietyistä syistä Jalasjärven ja Parkanon kautta. Huomiota kiinnittivät Jalasjärven tuulimyllyt ja bussipysäkkien odotuskopit, joissa myös oli tuulimyllyt. Jalasjärvi pitää tuulimyllyä epävirallisena tunnuksenaan. Joka paikkaan on tietysti aseteltu ihmiselle killereitä. Täällä oli tien varrella juustomyymälä ja Pentikin myymälä, jotka oikein ryöstivät rahamme, vaikka kuinka yritimme pitää nyöreistä kiinni.
Ja ihan kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi rahanmenoa, vei kotimatkalla Jyväskylän Viherlandia loputkin.


Jos ei matkalla osta pimeää pulloa, ei se ole matka eikä mikään.

Ystäväni, joka on itäsuomalainen syntyjään, naureskeli messuilla koko päivän pohjalaisille sanonnoille ja iskulauseille, joita oli liinoissa ja t-paidoissa eri myyntikojuissa. Eräässäkin t-paidassa luki: "Pystyraita hoikentaa" ja alapuolella oli piirretty yksi pystyraita. Tai: "Mun kans ei oo ikinä vaikiaa, teherähän vain just niin ku mä sanon!" Eräs nainen haikaili: "Kun sais miähen ja mukulan, ei tarttis ku istua ja imettää!" Vielä lopuksi mielestäni paras: "Hyvää pakkaa tulemahan, vaikka vain tavallista yrittää!"

Miespuolinen kyllästyi

Olen aloittanut kansalaisopiston kirjallisuuspiirissä. Ihanaa vaihteeksi olla ryhmässä, jossa joku toinen on ohjaajana, ja itse saa vain olla ja ihmetellä. Ryhmän keski-ikä taitaa olla kyllä kuudenkympin ellei seitsemänkympinkin paremmalla puolella, mutta sehän on vain vaihteeksi mukavaa. Yksi mieskin eksyi joukkoon, mutta minusta tuntui, että hän kyllästyi jo alkuminuuteilla naisten kälätykseen. Hänen mielestään pitäisi varmaan olla koko ajan asiallista asiaa. Mainitsi jotain laittavansa ensi kerralla vaimonsa itsensä tilalle.

Kerittiinhän me asiallista asiaakin. Koska oli ensimmäinen kerta, jokainen kertoili vähän toiveistaan, lukutottumuksistaan ja mielikirjoistaan. Niistä sitten päästiin käsittelemään ties kuinka monta eri aihetta ja teemaa. Tulivat käsitellyiksi suomalaiset murteet, eri kansanheimot, siirtolaiset ja ulkomaalaiset. Jopa kielistä päästiin puhumaan.

Huomasimme, että ryhmässä ei ole ketään alunperin paikkakuntalaista, kaikki ovat ennemmin tai myöhemmin tänne muualta tulleita, ja ihan eri puolilta Suomea. Hämäläinen kertoi, kuinka hän lapsuudesta muistaa siirtokarjalaisten tulon Hämeeseen, ja miten oli vaikea ymmärtää, miksi nämä puhuivat ihan eri tavalla. Miten lapsesta tuntui kummalliselta, kun karjalaisäiti huolestuneena oli sanonut hänelle: "Kylläpä tuo Oili on kalpea ku kuolinnuotti". Ei voinut tietää, että tarkoitettiin kaalinnaattia! Mutta huomionarvoista on, että lapset kuitenkin suhtautuvat yleensä vieraisiin vain ihmetellen, ei torjuen tai karsastaen. Lapset hyväksyvät erilaisuuden yleensä paremmin kuin aikuiset.

Eri heimoista puheen ollen yksi ryhmäläinen kertoi, miten hän pienenä aina ihmetteli, kun aikuiset puhuivat, että tiellä kulki taas novelli. Oli mennyt kauan ennen kuin hän oli ymmärtänyt, että jos aikuisia mustalaisia sanottiin romaneiksi, niin pikkumustalainen oli silloin tietysti novelli. En ollut itsekään enää muistanut tuota sanaa, mutta niinhän niitä taittiin ennen nimittääkin. Nyt on taas heti perään mainittava, että tuo novellikaan ei ollut mikään kauhea haukkumasana, olipahan vain jonkun keksimä kielellinen assosiaatio. Eihän mustalainenkaan ollut haukkumasana, se oli vain erään kansanryhmän nimitys.

Ja kielistä puheen ollen joku oli kuullut radiosta kieliin liittyvän ohjelman, jossa oli kerrottu, miten kieli muokkaa ihmisen ajattelua ja maailmankuvaa. Harmi, etten ole kuullut tuota ohjelmaa enkä tiedä miten asiaa oli käsitelty, mutta voin kyllä kuvitella, että se pitää paikkansa. Meidän on hyvin vaikea kuvitella sellaista asiaa, mitä omassa kielessämme ei ole. Otetaan esimerkiksi vaikkapa niin yksinkertainen asia kuin kerrostalon kerrokset. Meidän ensimmäinen kerroksemme ei ole saksassakaan vielä mikään kerros, vaan vasta se, mitä me sanomme jo toiseksi kerrokseksi, on saksalaisille ensimmäinen kerros. Saksalaisen on vaikea mieltää pohjakerrosta vielä miksikään kerrokseksi. Ja mitä kaikkea tuleekaan vastaan, kun siirrytään kaukaisempiin kieliin.

Kirjallisuuspiiri kokoontuu kerran kuukaudessa ja ensi kerraksi jokainen lukee eri kirjan, jonka pohjalta keskustelu saattaa rönsyillä vielä enemmän. Marraskuun kokoontumiseen jokainen lukee saman kirjan. Saapa nähdä, mitä kirjoista kehkeytyy puheenaiheiksi.