Vähäiset ovat muistikuvat

Mitä ihmisen mieleen jää matkoista? Yksittäisistä matkoista useimmiten ei kai juuri mitään. Sellainen tapahtuma, joka on vaikuttanut voimakkaasti tunteisiin tai on muuten ollut erikoinen, on niitä harvoja asioita, jotka muistaa vuosikymmentenkin jälkeen. Silti on minusta hyödyllistä ottaa pikkulapsiakin mukaan matkoille. Vaikka he eivät muistakaan matkoista mitään aikuisen mielestä tärkeää monumenttia, heille jää kokemuksia ja elämyksiä, jotka muovaavat heidän maailmankuvaansa. Antavat rohkeutta ja ymmärtämystä ja tietoisuuden, että elämää on muuallakin kuin omassa kotipihassa.

Aloin miettiä, mitä itse muistan lapsuuteni matkoista, ja huomasin, että en juuri mitään muuta kuin sen, montako matkaa teimme. Yhden käden sormin on laskettavissa ne kerrat, kun olen alle 10-vuotiaana kotikylän ulkopuolelle päässyt.

Tätini asui Kristiinankaupungissa, jonne olemme menneet useamminkin junalla, mutta en muista yksittäisiä kertoja. Vain sen, että oli kova pissahätä, enkä saanut jännitykseltä tulemaan mitään. Äiti oli jo hätää kärsimässä, ja yritti pissattaa minua jossain aseman nurkassa jonnekin koloon. Mikähän sellainenkin lienee? Ja ainut toinen muistikuva näiltä matkoilta on, että tädin ikkunan editse käveli joku nainen pesuvati kainalossa, ja täti sanoi, että Lempi menee saunaan!

Jo alakoululaisena olemme menneet junalla Peräseinäjoelle minun isomummani ja -paappani luo. Tuostakaan matkasta en muista yhtikäs mitään muuta kuin sen, että aamulla lähdettiin polkupyörillä. Sisareni istuivat äidin ja isän pyörien perällä, minä poljin aikuisten pyörällä, josta oli satula otettu irti. Matkaa oli ainakin kolme kilometriä ellei enemmänkin ja minua hoputettiin koko ajan. Kun tulimme junapysäkille, puuskutti höryveturi jo paikalle. Hyppäsin pyörältä, joka jäi keskelle pihaa ja kipitin junaan. Isä tuli myöhemmin ja motkotti, että sillä tavalla jätin pyörän, jonka hän siirsi sivuun ja oli noukkinut pihasta myös sisareltani pudonneen vaaleanpunaisen angoralakin.
Muuta en sitten matkasta muistakaan, joten se oli sellainen Peräseinäjoen reissu.

Olen ollut 8-vuotias, kun läksimme Itä-Suomeen sukuloimaan, taaskin junalla. Hämmästelen aina, miten joka paikkakunnalta on jäänyt muistiin vain hyvin haileita aavistuksia ja vain jokin yksittäinen selvä muistijälki. Kauhukokemus on ollut minulle, kun menimme Savonlinnasta Punkaharjulle laivalla. Se oli elämäni ensimmäinen kerta, kun näin laivan ja erittäin pelottava kokemus. Katsoin aina välillä laivan ikkunasta, että voi ei, taaskaan ei näy yhtään maata, pelkkää vettä taivaanrantaan asti. Koko laivamatka oli yhtä tuskaista pelkoa.

Laivoihin liittyy muisto myös Uuraisilta. Olemme aamupessulla järvenrannalla ja jostain metsän takaa kuuluu höyrylaivan huuto. Tuo ääni on muuten vieläkin sellainen, että jos kuulen nykyään täällä höyrylaivan huutavan, aina nousee eteeni kuva, jossa laiturilla pesemme naamaamme Helmi-saippualla.

Tällä samaisella matkalla kävimme useilla muillakin paikkakunnilla. Vielä nousee kuva Parikkalasta, jossa koko perhe kävelemme äärettömän pitkän matkan hiekkaista tietä pitkin, molemmin puolin synkkää kuusimetsää. Minä pidän kävellessäni kiinni rautalangasta, joka kulkee tien viertä, ja ihmettelen, kun kättä täristää ja tuntuu jotenkin kipeältä aina olkapäätä myöten. Isä käskee olla koskematta lankaan - se on sähköpaimen. Isä itse kantaa 3-vuotiasta nuorinta sisartani, joka kysyy tienviitan nähdessään: "Mitä Lyyti on tuohon kirjoittanut?"

Tämä Itä-Suomen matka on ollut sen verran ainutlaatuinen ja olen ollut jo sentään 8-vuotias, että joitain muitakin  samantapaisia muistikuvia, aikuisen mielestä turhanaikaisia ja toisarvoisia asioita nousee mieleen. Lapselle ne ovat kuitenkin olleet elämyksellisiä ja kai jotenkin merkittäviä. Ja vaikkei selviä muistikuvia olekaan, on kai mielen pohjalle jäänyt tunne, että matkoilla on kivaa, kaikesta selviää ja uutta ja mukavaa nähtävää on joka paikassa. Kannatti meidät lapset raahata tuollekin matkalle.