Nuorempana kuviot silmissä tiesivät koko päivän kovaa päänsärkyä, suunnatonta väsymystä ja joskus jopa kauheaa oksentelua. Jipii, tervetuloa vanhuus! Muistan menneiltä vuosilta useita kertoja, kun kesken tunnin oppilaat vain hävisivät näkyvistä, sumun keskeltä näkyi pelkkiä viittailevia käsiä, ja summissa piti sanoa jonkun nimi.
Mutta ei se vanheneminen joka asiassa näytä niin positiivista olevan. Kolmosen kirjassa oli juuri teksti, joka käsitteli Islantia. Minulla on vuosia ollut tapana näyttää Islannin-dioja maata käsiteltäessä, sitä vartenhan minä olen siellä maassa joskus ollut ja ottanut kuvia oikein dioiksi. Vain viime vuosina olen jättänyt väliin, sillä jotkut nuoremmat opet alkoivat vihjailla, että diojen näyttäminen on vanhanaikaista :(
Siitä huolimatta minä tänään kuitenkin rohkaisin luontoni ja otin diat esiin. Laavakentät, jäätiköt, tulivuoret, lampaat, ponit, kosket, geysirit ja rikkihöyryt ovat ihan samannäköiset kuin jos näyttäisin postikorteista dokumenttikameralla (paitsi että minulla ei ole postikortteja) tai netistä etsisin kuvia.
Okei, minä siis oppilaiden käydessä läpi paritehtävää raahasin esille koneen, etsin jatkojohdon ja muutenkin valmistelin diasarjan paikalleen. Keskustelu katkesi, suut avautuivat hoomoilasiksi ja hymyn virne ilmestyi useammalle naamalle. Mikä ihme laitos se tuo on? Emme ole ikinä ennen tuollaista nähneet! Onpa omituinen!
Ei mikään ihme, että oppilaiden mielestä palattiin vuoteen yks ja kaks tai kivi ja kirves, sillä jo opehuoneessa ihmetteli joku rakas kollega kaivaessani dioja esiin: "Meinaatko sä todellakin näyttää dioja?" Ja diojen kanssa tunnille lähtiessäni joku toinenkin mainitsi virnehtien jotain epäedullista, mutta onneksi en muista sanamuotoa :(
Tietäisivätpä vain koko kaarti, miten hienoa diatkin olivat silloin kun olin auskultoimassa. Jopa niin erinomaista, että ohjaava opettaja piirrätti meillä kaiket illat kuvia kalvolle, kuvat leikattiin ja kehystettiin dioiksi. Jos piti esimerkiksi opettaa sana kynä oppilaille, piti piirtää vähintään kolme kynädiaa, että oppilaat äkkäisivät, että kah, sehän on en penna. Ihan kuin ei samoja kuvia olisi voinut näyttää suoraan kalvolta, mikä sekin oli itse asiassa uutta.
Mutta ehkä saavat diat jäädä tästä lähtien pölyttymään kaappiin, kuten jo joskus aiemmin olin uhonnutkin. Pölyttyyhän siellä muutakin hyvää ja käyttökelpoista vanhaa tavaraa.
Tekstit
5 kommenttia:
joo, äkkiseltään tosiaan tuntui kummalta, kun puhutaan vielä diojen näyttämisestä - vaikka kyllä ne on ihan käyttökelpoisia katsoa minusta - mutta tämä ilmiö (että tuntuu oudolta) on lisäksi merkki myös kuvien inflaatiosta - kun kuvia on tietsikassa ja sitä myöten kaikkialla mielin määrin, ei ne säväytä silleen eikä niitä tutkita kuten ennen - mulla oli lapsuudessa sisarusten vanha Anni Swanin satukirja, jossa ei ollut enää kansiakaan - siinä oli koko sivun mustavalkoisia piirroskuvia (taiteellisia)- kun paljon muita ei ollut (asuinpaikallamme ei ollut silloin vielä kirjastoa), nuo kuvat tuli tutkittua hyvin tarkkaan, osasin ne ulkoa - niiden kanssa tein myös mielikivtusmatkoja ja muuta leikkiä
Minäkin opin pelkäämään sahalaitoja, mutta iloiseksi yllätyksekseni enää vuosiin ei olekaan tullut kuvottavaa päänsärkyä. En vain tiennytkään, että se johtuu ikääntymisestä!
Mitä tulee dioihin, niin ei kannata välittää vinoista virneistä. Diat ovat osa historiaa, ja historiahan on hyvä oppiaine sekin. Itse vein viime keväänä koululle oman diaheittimemme, kun koululla ei sellaisia kuulemma enää ole... No, kakkos- ja kolmasluokkalaiset olivat aivan innoissaan, kun pääsivät itsekin napsauttelemaan kelkkaa eteenpäin. Katselimme kevään viimeisillä uskonnon tunneilla kuvia Israelin matkasta.
Annikki: kuvat katsottiin ennen tarkkaan, samoin yhdet ja samat kirjat luettiin tarkkaan ja moneen kertaan.
Ilmeisesti se ei ollut edes paha asia, sillä pikkulapsethan nykyäänkin haluavat luettavan heille esim. samaa satua moneen kertaan.
Me aikuiset vain haluamme aina uutta ja uutta ja opetamme heidät siihen, että mihinkään asiaan ei keskitytä.
Aila: migreenihän liittyy hormonitoimintaan.
Olisipa meillä vielä olemassa rainoja, joita ennen katsottiin alakoulussa uskontotunnilla. Nyt ne olisivat varmaan arvokkaita. Varmaan jossain vielä onkin.
Minäkin muistelin rainakuvia, joita koulussa näytettiin.
Harvoin tosin, muistaakseni. :)
Aika entinen ei koskaan enää palaa...
Rosina: rainakuvia katsottiin tosiaan harvoin, mutta senpä vuoksi me oppilaat sitten ruinasimmekin niitä aina silloin tällöin. Rainat oli hienoa!
Lähetä kommentti