Tuskin arvaan enää lähimetsiinkään mennä yksin, sillä muutama viikko sitten jäiden aikaan kerrottiin paikallislehdessä, että tänne kirkonkylällekin oli tullut susi. Joku oli juuri käynyt avannossa aamu-uinnilla ja aamiaispöydässä istuessaan näki ikkunasta, kuinka jäätä pitkin oli susi jolkotellut kävijän jälkiä haistelemaan ja nuuhkinut avantoa. Kyseinen avantouimari oli saanut peräti kuvankin, joka oli lehdessä.
Ns. viherpipertäjät uskottelevat, että ei susi ole ihmiselle vaarallinen. Väittävät vielä, että yli sataan vuoteen ei Suomessa susi ole vienyt saati syönyt ihmistä, samoin kuin ei karhukaan. Mutta eikö ihmisille tule mieleen, että sudet ja karhuthan tapettiin viime vusisadan alussa melkein sukupuuttoon. Koko minun elinaikani viimeiset kymmenen vuotta lukuunottamatta ovat kyseiset eläimet olleet niin vähissä, että koko maassa ei ole ollut kuin muutama yksilö. Miten ne kenenkään kimppuun olisivat voineet käydä, kun ei niitä ole ollut olemassakaan.
Pitäisi ottaa huomioon keskusteluissa, että petokanta on todella runsastunut ja tilanne alkaa kohta olla sama kuin 1800-luvulla, jolloin sudet oikeasti veivät lapsia. Mistäs syystä susia on ennen pelätty, jos ei se kerran vaarallinen ole! Saahan sitä turvallisesti kehäkolmosen sisällä puhua.
Kaikesta huolimatta kuljemme metsissä vielä kuin ei mitään, eilenkään en muistanut koko elukoita suolla tarpoessa. Ei ensimmäistäkään sutta, ei kyllä lintujakaan, ei sen puoleen, vaikka niitä lähdimme etsimään.
Kyllä keväälläkin voi löytää kaikenlaisia värejä luonnosta, vaikka
enimmäkseen kaikki on harmaata ja ruskeaa. Ylimmässä kuvassa rannoilla ja soilla
kasvava vaivero, joka on ainakin länsisuomalaisille ihan vieras kasvi. Kukkii
parasta aikaa.
Vesi on järvissä vieläkin aika alhaalla. Pari vuotta sitten on näidenkin mättäiden päältä melottu.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti