Jo piti riemastuakin

Heti maanantaina oli sähköpostissani Saksasta postia, eikö sittenkin meille sopisi, että kaksi poikaa tulisi tänne viikoksi työharjoitteluun. Haluaisivat työskennellä metsässä! En muista, kirjoitinko keväällä, että jouduin jo silloin eväämään sydän verta vuotaen tuon pyynnön. Meillähän oli juuri keväällä ollut saksalaisvierailu toisesta koulusta.

Nyt on niin, että kunnassa on nuorisotoimen taholta järjestetty suuri ulkomaalaisvierailu, joka päättyi juuri ennen koulun alkua, ja nuoriso-ohjaaja varoittikin, että oppilaat ovat tosi väsyneitä, heitä ei saa rasittaa. Oli vieraita Italiasta, Maltalta ja Irlannista. Yhteistyö on jatkunut jo useamman vuoden ajan, tapaaminen on ollut vuorovuosin eri maissa. Nyt se oli täällä Suomessa.

Silti kysyin vielä kerran oppilailta, voivatko ottaa vieraita, mutta se nyt ei kerta kaikkiaan ole enää mahdollista. Vielä saattaa olla joku kiinnostunut, mutta kotiin ei kerta kaikkiaan mahdu. Sitä paitsi osa oppilaista ei asu paikkakunnalla kuin kouluaikana. Niin minä sitten jouduin epäämään Kölnin läheltä olevien oppilaiden tänne tulon. Se on kauheaa, sillä ensin on saatu tehdä valtava työ, että saataisiin ulkomaisia kontakteja. Kun yhteistyö alkaa sujua erinomaisesti ja peräti ystävystytään, ja ennen kaikkea opettaja oli saanut rahoituksenkin jo järjestymään, sitten täytyykin lopettaa. Voi kurjuus.

Muuten koulutyö on lähtenyt mukavasti liikkeelle. Paitsi että kun erään luokan kanssa kuuntelimme kirjasta pienen kuuntelutehtävän, ja kysyin, tarvinneeko toista kertaa kuunnella, eräs oppilas vastasi, ettei ainakaan hänen puolestaan tarvitse, sillä hänellä on kirjassa jo kaikki harjoitukset tehty. Veljensä kirja siis.

Ja siitähän minä taas sain aiheen riemastua, ja aloin pitää pitkää esitelmää. Ensinnäkään ei kai ole tarvetta nuukailla, kun kunta on luvannut maksaa oppikirjat. Toisekseen minua ihmetyttää, miten on vielä lukiolaisissakin oppilaita, jotka luulevat, että päämäärä on pelkästään saada kirjan kaikki viivat täytetyiksi. Jos ne on siis joku jo täyttänyt, ei enää tarvitsekaan itse tehdä mitään. Kuinka ei tule mieleen, että voisi peittää/pyyhkiä valmiit vastaukset ja tehdä omat vastaukset vihkoon. Mutta kukin näköjään taaplaa tyylillään.

Eikä tuo nyt ollut ensinkään ensimmäinen kerta, että oppilaan mielestä vain viivojen täyteen saaminen on päämäärä. Usein jotkut tekevät kaikkea muuta kuin kuuntelevat kyseistä ohjelmaa, jopa lähtevät juuri kuuntelemisen aikana käytävään nenäänsä niistämään. Ja sitten kun alan kysellä, mitä ymmärsivät ohjelmasta, ei mitään hajua tietenkään. Mutta kuitenkin on kauhea hätä saada valmiit vastaukset vaikka jälkeen päin kirjoitetuksi kirjaan. Pah! Mitä niillä siellä enää tekee, jos ei ole edes kuunnellut ohjelmaa.

*****Tuon sinisen kollaasin innostuin tekemään tämän haasteen myötä.