Näsäviisas

Kiirettä pitää, yhtä haipakkaa on kuljettu siellä sun täällä. Haimme viime viikonloppuna taas tämän kuvassa seisovan ihmisenalun vähäksi aikaa meille. Tässä hän muuten ihailee Kangasniemen Kivigallerian pihalla erilaisia kiviveistoksia.

Pojasta on tullut näsäviisaskin. Jos pyytää häntä vaikkapa hakemaan jotain, hän kuittaa, että käytetään vanhat jalat ensin. Mistä ihmeestä se on senkin oppinut! Hänelle on tullut myös kumma kausi puhua kaikenlaisia alapään asioita tai muita rumia sanoja. Jos kysyy, mistä oppinut, väittää, että päiväkodissa se ja se opetti. Kerran kun ei jokin asia sujunut, sanoi poika että pelkele. Kun asiasta huomautettiin, väitti, ettei se voi olla kirosana, koska siinä ei ollut ärrääkään.

Ärrän poika on oppinut kunnolla vasta tänä kesänä. Onkohan siitä kiittäminen härmäläisiä. Äitini oli ostanut perheelle kevättalvella pohjalaiset pelikortit, joissa oli pohjalaisia sanontoja. Vävypoika on kuulemma huvittanut perhettä iltaisin lukemalla noita sanontoja ääneen. Huvittavuus tuli siitä, että savolainen vävy ei osaa ääntää lauseita oikealla nuotilla. Tyttäreni ja lapsenlapsi olivat nauraneet aina kuollakseen, ja poika matki perässä "Ärrä se on joka Härmäs pörrää!" Jos ei tällä menetelmällä opi ärrää ei sitten millään :)
Nyt muuten on vain niin, että ärrä tahtoo tulla kaikkiin niihinkin paikkoihin, joissa kuuluu olla ällä.

Nyt poika on oppinut toden teolla vääntämään sanakieppejä ja tenttaa minuakin aina, tiedänkö minä, mitä vaikkapa "karjan kinnet" on oikeasti.
Mies erehtyi laulamaan jotain laulua itse keksimillään sanoilla, ja siitä riemastui poikakin laulamaan joidenkin laulujen kohtia uusin sanoin, jotka oli itse keksinyt.

Meillekin on palautunut mieleen omasta lapsuudestamme sanallisia hokemia ja leikkejä, joita aina välillä tulee ajankuluksi opetetuksi uudelle sukupolvelle. Kovin suosituksi muodostui tällainenkin hokema, jossa aina kaksois-p:n välissä päräytetään huulten välistä pieni "pieraisu":
Pistäp-prr-päs sop-prr-paan pip-prr-puri, ettei sun sop-prrr-pas hap-prr-pane. Tähänkin hokemaan kuuluu tietynlainen rytmi tai nuotti, tällaisethan ovat aina periytyneet suusanallisesti. Kun mies tätä opetti, muistui minullekin mieleen entisiltä ajoilta.

En tiedä, mitä järkeä on tällaisellakaan, mitä ennen hoettiin vaikkapa: Aino aa apatee, alliskukko apsis. Ja tätähän voi vaikka mistä henkilönimestä hokea vaihtamalla vain tavua nimen alkutavun mukaan, esim. Jussi juu jupatee, julliskukko jupsis.

Mutta kun väitettiin: "Eppäs tiedä, mikä on eppästiedän nimi! -Eppästiedä!" oli poika ymmällä, eikä ainakaan tällä kertaa oikein ymmärtänyt asian koko ydintä.

Oikein tuli vanhanaikainen tunnelma tuollaisista vanhoista hokemista, mutta eikö mummojen ja vaarien tehtävä ole ollakin vähän vanhanaikaisia ja siirtää perinnettä eteen päin.