Hyvä välillä verestää muistiaan

Sirokon blogissa oli kuvatehtävä, jonka olen jo pitkään aikonut tehdä. Tarkoitus on etsiä kuvakansioista kuvia, jotka on otettu tasan ½ v, 1 v, 2v ja 3vuotta sitten.

Tasan puoli vuotta sitten oli heinäkuun loppu ja mitäs muuta silloin olisi tehty kuin melottu ja ihailtu sudenkorentoja rannalla.

Vuosi sitten, tammikuun lopussa 2009, olemme näköjään käyneet lapsenlasta moikkaamassa, hän oli silloin vasta 3-vuotias.

Ja kaksi vuotta sitten tammikuun lopussa vuonna 2008 meillä on ollut tällaisia härskejä vieraita.
Tammikuun lopussa 2007 eli kolme vuotta sitten oli koulussamme Comenius-vieraita kahdeksasta eri maasta. Vieraille järjestettiin kaikenlaisia talviaktiviteetteja.
Kuvaa katsoessa kauhistuin ensin, että olen menettänyt muistini, kun ihan vieraan miehen kuva on kansiossani. Pitkään ihmettelin, miksi olen ollut pilkillä tuntemattoman miehen kanssa!! Vasta viereisistä kuvista selvisi, mistä oli kyse.

Neljännen kansion neljäs

Nakkasi Millan minua haasteella: etsi tietokoneen kuvakansion neljännestä kansiosta neljäs kuva ja selitä se. Kun avasin kansion, neljäs kuva oli juuri tämä kuva. Otettu vuosi sitten hiihtolomalla Pohjanmaalla.

Ja sattui vielä niin, että muut viereiset kuvat olin joskus jo julkaissut, joten luulen, että olen ottanut tämänkin kuvan aikomuksenani julkaista joskus blogissani ja kirjoittaa kuvasta jotain viisasta. En vain enää muista mitä. Enkä muista yhtään, kenen ruokapöydässä minulla on ollut kamerakin koko ajan vieressä valmiusasennossa!

Tässä kohtaa kuuluisi haastaa neljä henkilöä tekemään saman: Etsiä neljännen kansion neljäs kuva, julkaista ja selittää se. Minäpä haastan kaikki blogini lukijat tekemään sen! Tulen sitten katsomaan, millaisia otoksia siellä on.

Englantia vanhaan tapaan

Olen ihastunut vanhoihin kirjoihin ja erityisesti vanhoihin oppikirjoihin. Meille on joskus siunaantunut pari ikivanhaa englannin oppikirjaa. Kummassakin opetetaan kieltä kädestä pitäen. Lukukappaleiden tekstit ovat kolmivaiheisia siten, että ensin on lause englanniksi, perässä heti sama kirjoitettuna ääntämyksen mukaisesti ja lopuksi on suomennos. Ylläoleva teksti on kirjasta: 1000 sanaa englantia, Tri Ernst Wallenbergin mukaan suomeksi toimittanut maisteri Alli Viherheimo. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo 1939.


Toisessa kirjassa on tekstit rivitetty niin, että niitä voidaan lukea sabloonan avulla. Kulloinkin on näkyvissä joko englantilainen tai suomalainen teksti tai sitten pelkkä ääntämyksenmukainen teksti. tämä sivu on kirjasta:
Lyydia Alén: Jokamiehen englanninkirja. Otava. Helsinki 1941.

Näihin verrattuna oma oppikirjani lukioajoilta tuntuu supermodernilta, mitä se kai kieltämättä siihen aikaan olikin, mutta nyt ajateltuna tuntuu aataminaikuiselta.

Jäikö luu vain käteen

Tänään viimeisillä ruotsintunneilla ennen ensi viikolla alkavaa koeviikkoa lipsahti puhe jotenkin vanhoihin vitseihin ja kieliväännöksiin. Näyttää siltä, että eri aikakaudella on omat vitsinsä ja riemunaiheet. Ruotsalaisvitsit ovat nykyään järjestään alapään asioihin liittyviä "kovvoo hommoo" -tyyppisiä, eivät niinkään kielellisiä.

Kysyin, tietääkö kukaan, mitä nötkötti on. Ei, kukaan ei ollut ikinä kuullutkaan siitä. Kun kerroin, että ainakin aiemmin naudanlihapurkissa luki suomeksi ja ruotsiksi: naudanlihaa - nötkött, mistä suomalaiset alkoivat yleisesti puhua nötkötistä, katsoivat oppilaat minua epäillen. Ei taida sitten kukaan enää naudan- tai sianlihapurkkeja ostaakaan. Vai myydäänkökään sellaista enää? Se kun ei edes maistu yhtä hyvältä kuin ennen vanhaan, jolloin se tuntui suureltakin herkulta. Mieskin on joskus kertonut, kuinka hän lapsena aina haaveili, että kun pääsee omiin rahoihin käsiksi, ostaa nötköttipurkin ja syö sen siltä istumalta tyhjäksi. - Haaveeksi on tainnut jäädäkin.

Arvasin jo etukäteen, ettei tätäkään ole kukaan koskaan kuullut: Se on luut nyt, sanoi lihakaupias ruotsalaiselle. Vitsejä ja huumoriahan ei pitäisi koskaan selitellä, ettei niitä pilaa, mutta pakkohan oli selittää (slut = loppu). Epäilivät juttua minun keksimäkseni. Höh, olisinpa niin viisas, että itsekin keksisin jotain. Toivottavasti muuten nyt, kun kurssi on slut, oppilaille on jäänyt käteen muutakin kuin luut.
Puujalkavitsistä kävi oppilaille tämäkin vanha hokema: Kom bort, kom bort! sanoi kuolema ruotsalaiselle.

Ja kun s-passiivista puhuttiin, en millään malttanut olla ottamatta esiin ikivanhaa naurunaihetta siitä, miten ruotsalaiset ravistavat lääkkeitään omassa kakassaan.
Pullon kyljessähän lukee molemmilla kielillä sama: ravistettava - omskakas.

Kaikenlaista kuulee

Oppilaiden sanomaa. Osa sattunut minulle, osa jollekin muulle.

***Oppilas oli saanut nelosen kokeesta ja joutui tulemaan uusintakuulusteluun. Uusintakin meni penkin alle, mistä oppilas raivostui: -Mitä! Sun syy, että tämä meni perseelleen, kun olit laittanutkin eri kokeen! Muutkin opettajat laittaa aina saman kokeen!
Oppilas oli ilmeisesti tosissaan luullut, että juuri se nimenomainen koe piti saada läpi. Puhutaanhan sitä usein, että "koe pitää uusia".

***Kokonaisen kurssin ajan on opettaja paahtanut sanoja ja kielioppia. Vääntänyt rautalangasta ja esittänyt välillä apinaakin, että asia menisi perille, antanut jopa tukiopetusta. Kokeessa oppilas ei ollut osannut silti juuri mitään, tuli nelonen.
Kun sitten kokeita palautettiin ja ope vielä kerran selitti, miten se oikein olisi pitänyt olla, eräälle taisi viimein valjeta. Hän tokaisi tuohtuneena: -Eikö näitä asioita vois opettaa ennen koetta eikä vasta kokeen jälkeen!

***Tavallinen lausuma huonon koetuloksen jälkeen: -Eihän se itse asiassa mun syy ole, että koe meni huonosti. Sinä kysyit vääriä sanoja!

***On ollut puhetta saksassa sen seitsemän kertaa, että infinitiivi aina lauseen loppuun. Eräällä se oli taas kerran keskellä lausetta, mistä ope mainitsi. Tuohon oppilas: -Kyllä minä sen aivan varmasti panisin sinne lauseen loppuun, kun minä vain tietäisin, mikä se on.

***Äänestettäessä lukiolaisten lakkoilusta vuosia sitten eräs oppilas loihe lausumaan: -Mitä se ketään auttaa, jos me käkitään jonkin aikaa tuolla ulkona?
Opettaja: -Käkitään? Mitä ihmettä se on? Miten siitä oikein kuuluu perusmuoto?
Oppilas: -Käkkiä.
Ope: Käkkiä? Miksei käkitä?
Oppilas: -Niin, mutta tämä onkin epäsäännöllinen.

Instrue praeceptis animum - Varusta sieluasi tiedoilla

Eilisen kielikirjoituksen johdosta tuli kommenteissa esiin latina, jonka olemassaolon olin jo kokonaan unohtanut. Minulla ei ole ihan ajantasaista tietoa latinan opetuksen määrästä nykykouluissa, mutta löysin netistä noin kymmenen vuotta vanhan tekstin. Sen mukaan latinan kielen harrastus olisi lisääntymään päin laihojen vuosien jälkeen.

Itse olen lukenut aikoinani lukiossa vapaaehtoista latinaa, meitä oli kymmenhenkinen ryhmä. Eikä yhtään haitannut, että muut saivat aamuisin nukkua pitempään tai iltapäivällä pääsivät vastaavasti aikaisemmin kotiin. Meistä oli hauskaa ja kivaa lukea Metelluksen ja Philon seikkailuista vanhassa Roomassa. Ja koska meillä oli pitkä saksa keskikoulusta pohjana, ei kieliopin käsittäminen tuottanut ongelmaa.

Latinasta oli minulle iloa jo lukioaikana, jolloin aloin seurustella. Aamulla kouluun mennessä oli polun varteen hankeen tullut latinankielinen lentävä lause. Kirjoitin vastaukseksi toisen sopivan lauseen, johon oli päivän aikana tullut uusi latinalainen vastaus. Saattaa kuulostaa varsin oudolta ja hullulta nykynuorten korvissa!

Toisen kerran minulle oli hyötyä latinasta, kun sain sillä korvatuksi yliopistossa kielikokeen eli ns. pro exercitio -kokeen, jollainen piti olla kahdesta kielestä. Toisen pro exercitio -kokeen tein muuten englannista, joka piti oikein tenttiä, lukiossa luettua englantia ei automaattisesti hyväksytty.

Latinan kielestä on paljon muutenkin hyötyä ja iloa. Espanjan ja italian kielet ja jopa englanti tuntuvat helpohkoilta oppia, jos on latina pohjana. Latinaa kuulee käytettävän lääketieteen termeissä, jopa matemaattisten aineiden opettajat käyttävät päivittäin kaikenlaisia latinalaisperäisiä käsitteitä. Kasvien ja eläinten nimet ovat latinaa (canis familiaris = koira), meidän sivistyssanamme ovat latinaa (magister = opettaja), samoin käytetään vielä paljon latinankielisiä lentäviä lauseita (Nomen est omen = nimi on enne).

Selvää latinaa käytämme myös päivittäin ja luulemme puhuvamme pelkkää suomea (video = nähdä, auto = itse, radio = säteillä). Unohtaa ei sovi Ylen ohjelmaa Nuntii latini, eli latinankielisiä uutisia, jotka ovat herättäneet huomiota ja kiinnostusta maailmanlaajuisesti.

Vaikka melkein kaikki kielemme uudet sanat voisi johtaa alkuperältään latinasta johdetuiksi ja englantikin on sitä suurelta osin, en silti ole koskaan kannattanut, että latinaa pitäisi opettaa lukiossa. Itseänikin on aina harmittanut, miten tosi paljon lukioaikana jouduin uhraamaan aikaa latinaan, jota ei sitten kuitenkaan voinut puhua kenenkään kanssa. Olen koko elämäni yrittänyt opiskella espanjaa, joka minua kiehtoo erityisesti. Jos latinan tilalla olisi ollut vaikka espanja, olisin jo suoraan voinut käyttää sitä käytännössä.

Nyt olen saanut yrittää opetella espanjaa itseopiskeluna, eikä siitä tahdo tulla hullua hurskaammaksi, sillä aina kun pääsee hyvään vauhtiin, tulee vuosien tauko, ja lukeminen pitää alkaa alusta. Minusta tuntuu, että englannista on espanjanopiskeluun ollut enemmän hyötyä kuin latinasta. Latina kun nyt kuitenkin on kuollut kieli. Eihän kielenopiskelijaa haittaa, missä järjestyksessä kielet hyödyttävät toisiaan. Pääasia, että toinen helpottaa toista.
Crede experto - usko kokenutta!

Taas kielivalinnoista

Kielivalinnat ensi vuodeksi alkavat olla taas ajankohtaiset. Kieltenopettajien liitto SUKOL on erittäin huolestunut kielivalikoiman kaventumisesta maassamme. Monet lapset ja nuoret eivät valitse enää kieliä valinnaisiksi, liikuntaa valitsemalla pääsee niin paljon helpommalla. Mutta pitääkö ihmisen aina päästä helpolla?

Elinan blogissa oli kielivalinnan vaikeudesta hyvä postaus, jota suosittelen luettavaksi. Ja kannattaa lukea kaikki kommentitkin. Niissä tulee esiin myös kieliä itse opiskelleiden näkökanta. En toista enää samoja asioita, joten suosittelen lukemaan sieltä ja harkitsemaan muidenkin kielten kuin englannin opiskelemista, kukin omien intressiensä ja kykyjensä mukaan.

Kun lukee eri artikkeleita ja nettisivustoja, monet tuntuvat olevan valmiita luopumaan kouluissa kaikkien muiden kielten kuin englannin opetuksesta. Perusteluna useimmiten vain "en ole saksaa/ruotsia/venäjää... ikinä tarvinnut". Jos tuo kelpaa perusteluksi, silloinhan minunkin puolestani voisi jättää pois vaikkapa lukion matematiikan, biologian, filosofian, kemian, fysiikan jne jne. Minähän en niitä ole koskaan tarvinnut, mutta en silti ole jättämässä niitä pois opetussuunnitelmista!

Kieltenopiskelun hyödyistä on niin paljon informaatiota eri koulujen OPO-tunneilla, netissä ja vaikka missä, että en ala niitä enää luetteloida. Vain sen verran mainitsen, että aina kaikesta on ihmiselle hyötyä. Tosiasia on, että pelkkä englanti ei ole autuaaksi tekevä, vaikka erittäin tärkeä sitä onkin osata. Minulla olisi vaikka kuinka paljon esimerkkejä entisten oppilaidenkin onnistumisesta työn saannissa juuri sen takia, että ovat osanneet muitakin kieliä. Joku muu hakija kun ei puolestaan ole osannut!

Miksi ei kotihengettäriä/henkiä

Viime postauksen ikuisuuskysymys naisten työssäkäynnin ja lastenhoidon yhteensovittamisesta on tuonut esiin mm. ajatuksen siitä, miksi ei ole enää kotihengettäriä entisajan tyyliin. Lapsia tulisi kotiin hoitamaan henkilö - ei tarvitsisi näitä raastaa ylös sängystä kesken unia. Mahdollisuuksien mukaan tämä henkilö voisi siivotakin ja laittaa ruokaa. Lasten kanssa oleminen on toisaalta täyspäiväistä hommaa, joten olisi tietysti tapauskohtaista, mihin kaikkeen muuhun aikaa riittäisi. Miksi perheenäidit yrittävät selvitä kaikesta mahdollisesta itse?

Tästä olen usein keskustellut ihmisten kanssa, ja kaikki tuntuvat kannattavan kotihengettäriä. Onhan joissakin perheissä au-paireja, mutta se ei todellakaan ole kovin yleistä, ei ainakaan Suomessa. Kaikilla ei ehkä tällaiseen ole taloudellisesti mahdollisuuksia, mutta hyvin monilla nykyään kuitenkin.

Mikäli oikein muistan kuulleeni, on ehdotus kodinhoitajista joskus poliitikkojen taholta tyrmätty kovin ottein. On muka alentavaa hommaa!! Eikö se kuitenkin olisi hyödyllisempää ja antoisampaa kuin työttömyyskorvauksella elely?

P.S. ei muuten tunnu olevan yhtään helpompaa nykyisillä pienten lasten vanhemmilla kuin ennenkään. Suuri osa tuntemistanikin vanhemmista joutuu jatkamaan opiskelujaan työn ohessa saadakseen pitää edes sen vaivalla saamansa työn, puhumattakaan uranoususta. - Joten ei todellakaan ihme, jos kaikki eivät halua hankkia lapsia. Eli lasten sovittaminen sopivaan ajankohtaan on taiteilua.

Milloin lasten aika

Julkisuudessa on alkanut valtaisa keskustelu perheen ja uran ristiriidasta. Kumpi on tärkeämpää, ja tuleeko naisen luopua urastaan lasten hyväksi jne jne. Asia tuli taas ajankohtaiseksi, kun Paula Lehtomäki kieltäytyi puheenjohtajuuskisasta vedoten perhesyihin.

Tuo kaikki sai itseni miettimään jälleen kerran, milloin naisen on oikea aika hankkia lapsia vai pitäisikö niitä hankkia ollenkaan. Olen tullut siihen tulokseen, että milloinkaan ei ole hyvä aika, teki niin tai näin, ei ainakaan muiden mielestä, ei varsinkaan yhteiskunnan.

Itse olen saanut molemmat lapset jo opiskeluaikana. Olin opiskellut jo neljä vuotta, kun ensimmäinen syntyi. Minulla oli jäljellä enää muutama luento viikossa, mutta kieltenopiskelijoillahan on läsnäolopakko keskusteluharjoituksissa, ääntämisissä, käännöksissä jne. Vain kolme viikkoa sai olla poissa. Tuon kolmen viikon poissaolon jälkeen oli pakko mennä keskusteluharjoituksiin, joissa en kyennyt vieläkään istumaan kuin vähän toisella poskella.
Seuraava talvi menikin sitten gradua tehdessä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että lapset on tehtävä peräkkäin, jotta niistä on seuraa toisilleen, joten toinen lapsista syntyi kolmen vuoden kuluttua. Silloin olin auskultoimassa eli opetusharjoittelussa. Silloinkin pidin vielä harjoitustunteja päivällä, kun yöllä menin synnyttämään. Parin kuukauden kuluttua piti jatkaa opetusharjoittelua, joten mies vei aamulla töihin mennessään vanhemman tytön päiväkotiin, minä vein sitten opiskelemaan mennessä vauvan perhepäivähoitoon.

Seuraava vuosi oli yhtä vaikea kuin muutkin. Olin valmistunut, mutta en saanut vielä vakituista paikkaa. Sain vuodeksi väliaikaisen viran toisesta kaupungista, jonne joka aamu bussilla tai junalla 55 km. Tuolloin meillä olikin hoitaja lapsille kotona, mutta hän oli juuri koulusta päässyt nuori, hän oli pelkästään lasten kanssa. Kun raahauduin puolikuolleena töistä, laitoin ruoan ja huolehdin vielä seuraavankin päivän ruuat valmiiksi hoitajalle ja lapsille.

Seuraavana vuonna sain vakituisen paikan, mutta oppilaat olivat maailman villeimpiä ja hurjimpia ja koulutöihinkin meni suuri osa illasta. Näitä vuosi pidän elämäni vaikeimpina ja raskaimpina. Olin niin rasittunut, että lopulta tukkakin alkoi lähteä suurina tukkoina päästä. Onneksi minulla on sellainen mies, joka ei ole pelännyt kotitöitä eikä lasten kanssa olemista. Ilman yhteistyötä hänen kanssaan en olisi selvinnytkään.

Kerroin tämän siksi, koska minulta on sattumalta hiljattain useampikin kysellyt, onko mahdollista selvitä, jos saa lapset jo opiskeluaikana. Jos minun olisi ollut taloudellisesti mahdollista, olisin kyllä jäänyt kotiin kokonaan hoitamaan lapsia pariksi kolmeksi vuodeksi. Mutta tilanne silloin oli se, että minun oli valmistuttava mahdollisimman äkkiä, että pääsemme edes joskus jaloillemme. Nythän minun oli keväisin ja kesäisin hankkiuduttava lasten ja opiskelun ohessa välillä töihinkin, että ei tulisi nälkäkuolema.

Minulta kysytään myös, kadunko, etten odottanut ennen lasten hankkimista vakituista virkaa. En tiedä, mitä katumista siinä on. Tehty mikä tehty. Niin kauas taakse päin kuin suvustani tiedän, on lapset tehty aina jo parikymppisinä. Nuorempana jaksaa paremmin niiden yövalvomiset ja kiukuttelut. Monet nykyään säästävät lapsenteon vasta 35-40 vuoden ikään, jolloin itse ei jaksa enää yhtä paljon. Toisekseen, siihen ikään mennessä on saanut aina tehdä kaiken miten itse haluaa ja mennä ja tulla miten mielii, joten ei ehkä sopeudukaan niin hyvin lapsen ehdoilla elämiseen.

Kaikesta on aina mahdollista selvitä, mutta en silti kauheasti suosittele kenellekään lasten saamista ennen kuin opinnot on tehty loppuun! Kaikki eivät nimittäin ole yhtä jääräpäisiä ja päämäärätietoisia kuin minä.

Positiivistako

Veimme auton normaaliin vuosihuoltoon jo yli kaksi viikkoa sitten. Iltapäivällä, kun se piti saada sieltä pois, tuli huoltamolta puhelu, että juuri kun he aikoivat palauttaa auton, siinä alkoikin vilkkua punainen valo. Se tarkoitti, että ohjaustehostin oli mennyt rikki kovalla pakkasella, ja auto pitää raahata Mikkeliin korjaamolle. Täällä ei voida tehdä sille mitään.

Eihän siinä mikään auta, pakkohan se on. Otettiin jo selvää, että vakuutus maksaa hinauksen, joten selvä peli. Parin päivän päästä mies kyseli tilannetta ja auto luvattiin kohta. Mutta seuraavana päivänä ilmoittivat, että pitääkin vaihtaa koko ratti. (voi voi, minä saatoin ymmärtää väärin, saattoi olla jokin muukin osa, mutta iso homma kuitenkin). Pitää tilata kauempaa.

Kului taas aikaa, ja kyselimme huoltamolta, milloin auton saisi. Olivat askaroimassa juuri meidän auton kimpussa ja lupasivat, että he ilmoittavat heti, kun on valmista, viimeistään seuraavana päivänä. Taas tuli puhelu, ja mitä nyt kuulinkaan! Osa oli tilattu, asennettukin, mutta merkkivalo vain vilkuttaa, että ei käy!! Autoa ei voi mitenkään luovuttaa vielä.

Huoltamomiehet väittivät tilanneensa juuri oikean sarjanumeron mukaisen osan. Mutta jossain mättää kuitenkin. Onkohan autoissa niin kuin tietokoneissakin, että jos on tavallaan "uuden sukupolven" tuote, se ei olekaan enää yhteensopiva vanhan laitten kanssa? Tässä sitä nyt sitten ihmetellään ja pyöritellään peukaloita. Selvittäkööt maahantuojan kanssa asian. Saa nähdä, milloin sieltä saa auton ja minkälaisena. Se etu siitä oli, että kun 30 asteen pakkasella tallustelin kouluun, oli hyvä mieli, että auto sentään saa olla siellä huoltamolla lämpimässä tallissa!

Peukalonkynnen kokoinen sinihammas

Minulle kävi kalpaten joskus aikoinaan, kun ostin ensimmäisen kannettavan tietokoneeni. Silloin valokuvakansiossa jokaisen kuvasarjan perään oli jossain vaiheessa ilmestynyt pieni kuvake, jossa luki thumb nail. Näytti niin virukselta, että poistin aina, kun sellaisen näin. Ne vain tulivat aina uudestaan ja näyttivät jopa lisääntyvän. Lopulta olin jo ihan epätoivoinen ja kyselin joltain, miten ne saa poistetuiksi kokonaan. Selvisi, että vaikka se onkin peukalonkynsi, se tarkoittaa vain peukalonkynnen kokoisia pieniä esikatselukuvia. Minua kiellettiin niitä poistamasta, etten tuhoa kaikkia tiedostojani. Ja minä kun luulin, että joku verkon kautta yrittää minulle kynsiä kaupata, siis sen jälkeen kun ensin olin tajunnut, että englantiahan se, ja tarkoittaa peukalonkynsiä.

Nyt kun joululomalla ostin tämän uuden tietokoneen, on alkanut joka paikasta työntää minulle Blue tooth -nimistä tuotetta. Näyttää kovin hammastahnalta ja siten kaupalliselta tiedotteelta, mutta ovatkin sinisiä hampaita. Mitä hiivattia ovat siniset hampaat? Ei kun Wikipedia auki, ja sieltä selvisi, että Bluetooth on langaton tiedonsiirtotekniikka, jonka tarkoituksena on ollut korvata kaapelit matkapuhelinten, tietokoneen, tulostinten ja muiden laitteiden välillä. Nimensä se on saanut 900-luvulla eläneen viikinkikuninkaan Harald Blåtandin mukaan ja logo tulee kahden riimukirjaimen yhdistelmästä.

Tämä tietokoneaika vie ihmiset vielä turmioon. Kaikki ovat ymmärtävinään kaiken ja kukaan ei kuitenkaan ymmärrä loppujen lopuksi mitään. Yksi puhuu aidasta ja toinen aidan seipäistä. Kerran eräässä kyläpaikassakin talonväki oli ostanut uuden tietokoneen ja selitti, että koneeseen asennettiin tulikettu. Kysyivät vielä, oliko minulla sellaista. -Ee-ei suinkaan, en ainakaan muista. Pitäisiköhän minunkin saada?

Ilmeni kuitenkin tietenkin, että onhan minulla ja vieläpä päivittäisessä käytössä. Firefoxhan kiertää ympäri maapalloa minullakin etsien tietoa sen kuin kerkiää. Onkohan niin, että monet sanat kuuluvat jo niin suomen kieleen, että ei tule ajatelleeksi edes, että niillä voisi olla jokin konkreettinen merkitys. Sen sijaan naamakirja, Facebook, on heti tiedossa, sillä molempia käytetään koko ajan rinnakkain.

Alan ymmärtää erittäin hyvin sitä isäntämiestä, joka joskus parikymmentä vuotta sitten paikallisessa kaupassa otti käteensä hiirimaton ja ihmetteli toiselle, miten ihmeessä sillä voi hiiriä pyydystää. Hän kokeili moneen kertaan painella mattoa sormillaan ja hämmästeli, etteivät ne siihen kyllä tartu!

Tulijoita olisi kyllä

Kansainvälisyyskasvatusrintamalla on meillä ollut tänä vuonna hiljaista. Monen vuoden aktiivinen yhteydenpito Comenius-projektikoulujen ja muiden ystäväkoulujen kanssa on tainnut imaista mehut niin, että olo on kuin puristetulla sitruunalla.

Tänä talvena on kuitenkin sen verran tapahtunut, että huhtikuussa tulee Leipzigin läheltä jälleen kolme oppilasta työharjoitteluun eli tutustumaan suomalaiseen koululaitokseen. Sieltä olisi tulossa ainakin kahdeksan oppilasta, mutta olen koko syksyn joutunut toppuuttelemaan heitä, en yrityksistä huolimatta ole saanut kuin kolmelle majapaikan. Ennen joulua ilmoitin sikäläiselle opettajalle, että kolme on ehdoton maksimi, ei ole mahdollisuutta useammalle. Kaikki kynnelle kykenevät on jo rekrytoitu.

Ja taas juuri varttitunti sitten sain saman pyynnön kuin jo kerran aiemminkin, viestin, että eikö nyt kumminkin neljälle... että jospa jokin perhe ottaisikin kaksi oppilasta, kun sieltä olisi tulossa kaksoset, muuten vain toinen kaksosista pääsisi matkalle. Huokaus, minä yritän taas jälleen kerran.

Isompien paikkakuntien ihmiset varmaan ihmettelevät, kuinka ei muka edes neljälle löydy majapaikkaa. Mutta kun ajattelee oppilasmääriämme, varmaan ainakin 80% on jo majoittanut jossain vaiheessa ulkomaalaisia nuoria. Ei voi samoja perheitä rasittaa kohtuuttomasti. Vaikka joka vuosi tulee uutta ikäpolvea, saattavat nämä olla edellisten majoittajien sisaruksia, joten perheessä on voinut olla jo montakin kertaa ulkomaalaisia vieraita.

Sitä paitsi parhaillaan on kunnan nuoriso-ohjaajan kautta paikkakunnalla Latviasta ja muistaakseni Slovakiasta vieraita, ja keväällä tulee isompikin ryhmä eri Euroopan maista perheisiin. Nämä eivät ole koulun kanssa muuten tekemisissä kuin että asuvat nuorten luona ja nuorethan ovat näitä meidän oppilaitamme.

Meiltä päin maailmalle lähtee maaliskuussa kaksi oppilasta Saksaan, juuri tuonne Leipzigin liepeille. He joutuvat menemään omin rahoineen, sillä nyt ei ole menossa virallsita projektia eikä täällä ole suuria firmoja sponsoroimassa, kuten saksalaisilla. Tuon mainitsemani kunnan nuorisotyön kautta on ymmärtääkseni myös menossa taas jossain vaiheessa oppilaitamme ulkomaille.

Vaikka kovin pieneltä ja vähäiseltä tuntuu tämä oppilasvaihto, on se oppilasmääriin suhteutettuna erittäin suurta. Täällähän on joka ikisellä mahdollisuus saada ulkomainen kaveri. Luulen, että isoissa kouluissa eivät edes kaikki halukkaat pääse osingoille.

Uskomatonta uskoa

Saksan kirjassa oli vaihteeksi puhetta taikauskosta. Lueskellessani oppituntia varten netistä eri kulttuurien taikauskosta, olivat eri maiden ihmiset listanneet sivukaupalla asioita, jotka tuovat tai vievät onnea, avio-onnea tai sulhasia, rahaa tai mitä tahansa. Ihmiset tuntuvat olevan hämmästyttävän taikauskoisia kulttuurista riippumatta. Ja eri kulttuureissa näyttävät pätevän pääosin samat tavat ja rituaalit. Minusta yllättävän vähän oli vaihtelua eurooppalaisissa uskomuksissa. Uskomattominta minusta on, että nykyäänkin jotkut ihmiset ihan tosissaan uskovat näihin. Mitenkähän sellaisen ihmisraukan käy, j0ka ei joistakin epäonnen tuojista ole edes kuullutkaan!

Musta kissa, tikapuiden alta kulkeminen, kynnyksen yli kätteleminen, suolan ripottelu jne ovat niitä tavallisia epäonnen tuojia kaikkialla. Ei myöskään saa kehua mitään ennenaikaisesti, ettei vedä epäonnea ylleen. Numero 13 tuo epäonnea kaikkialla jopa niin, että monien maiden kerrostaloista puuttuu hissistä kerrosnumero 13 kokonaan.
Puolalaiset uskovat myös, että jos takapuolta kutittaa, kehuu anoppi sinua parhaillaan.

Asiaan kuuluu ihan kaikkialla myös, että syljetään kolme kertaa olkapään yli epäonnen karkottamiseksi. Saksalaiset voivat sanoa myös: Toi, toi, toi, mikä korvaa epähygieenisen syljeskelyn. He voivat lausua myös maagiset taikasanat: Abrakadabra.

Onnentuojatkin ovat samoja kaikkialla: hevosenkenkä, neliapila, sirpaleet, luku 7 jne. Saksalaisille onnea tuovat myös sika ja punainen kärpässieni.

Suomalaiset koiranleuathan väittävät myös, että jos vappuna harakka kävelee hangella, on silloin lunta maassa! Puolalaisilla vähän vastaavanlainen sanonta kuuluu, että jos sunnuntaina on talossa kuollut ruumis, se tietää takuuvarmasti hautajaisia lähitulevaisuudessa tai: jos vetoketju rikkoontuu, on syytä häpeään!
Heh heh, minä uskon parhaiten näihin viimeksi mainittuihin.

Koululainen voi aina pahoin

Koululaisten pahoinvoinnista on Suomessa hoettu jo ainakin 20 vuotta. Tänään joku siivosi koulussa kaappejaan ja löysi aikoinaan ottamansa monisteen tuosta aiheesta. Tämä huumoripläjäys vakavasta asiasta on Seura-lehdestä no 9, 1.3.1996. Kuvaa klikkaamalla pitäisi näkyä.

Epävarmuus pahinta

Epävarmuus on pahinta, mitä ihminen joutuu kohtaamaan. Selvä tieto jostain pahastakin asiasta on helpompi kestää kuin epätietoisuus. Meidät on nyt kuitenkin laitettu erittäin epävarmaan olotilaan kaikin puolin.

Saimme juuri lukea lehdestä, että vasta huhtikuussa esitetään kunnanhallituksen päätettäväksi lukion kohtalosta, otetaanko syksyllä uudet oppilaat vai ei. Miten on mahdollista, että päättäjät eivät tiedä, että oppilaiden haku alkaa nyt koht´sillään? Nyt pitäisi olla oppilailla jo tiedossa, minne het paperinsa lähettävät. Huhtikuussa on jo liian myöhäistä. Kuka uskaltaa jättäytyä sen varaan, että hakeutuu tänne lukioon ja vasta huhtikuussa saa tietää, että ei tänne otetakaan ketään? Sen jälkeen on enää mahdoton päästä muihinkaan lukioihin, paikat on silloin jo täytetty!

En tiedä, onko vetkuttelu tahallista vai ihan käytännön sanelemaa. Asiat ovat mutkallisia senkin vuoksi, että meillä ei nyt ole rehtoria, joka hoiti myös koulutoimenjohtajan tehtäviä. Siitä seuraava pykälä ylös päin on henkilöstöjohtaja (vai oliko se hallinto- vai sosiaali- vai joku muu johtajanimike) on erittäin pitkällä sairaslomalla. Ja kun kenenkään tilalle ei ole otettu ketään sijaista, vaan odotellaan ja katsotaan ja ihmetellään, ei kukaan jouda omien töidensä ohella hoitaa kaikkea tätä sekavaa vyyhteä. Oman sekavuutensa asiaan tuo sekin, että ala- ja yläaste muutetaan ensi syksystä lähtien yhtenäiskouluksi. Johtajuusmuutoksia tulee siitäkin.

Epävarmuutta ja sekavuutta luo sekin, että ei pitkään aikaan ole täytetty enää vakinaisia virkoja. Uudet opettajat otetaan tuntiopettajiksi, jolloin monet käyvät täällä vain päiväseltään perheen asuessa kaupungissa. Nuoret käyvät täällä vain vähän hankkimassa kannuksia kunnes saavat vakituisen viran joltain isommalta paikkakunnalta. Nytkin on yksi opettaja jäämässä äitiyslomalle tässä kuussa, joten hän sanoi itsensä kokonaan irti. Myös yksi luokka-avustajista on äitiyslomalla, eikä hänen tilallaan ole näkynyt ketään.

Minun kohdallani ei olisi ongelmaa, jos olisin nuorempi. Hakisin uutta paikkaa ja sillä selvä. Mutta en halua enää tässä iässä mihinkään mammuttikouluun isojen ryhmien kanssa ottelemaan. Eikä kukaan varmaan minua huolisikaan. Viisi vuotta pitäisi keksiä vielä jonkinlaista hommaa. Uskon, että aina sitä jotain löytyy, mutta millaista ja mistä, se on se ongelma. Suurin ongelma on juuri epävarmuus: pitääkö ryhtyä toimenpiteisiin jo nyt vai vasta esim. vuoden kuluttua. Sen kun tietäisi, helppoahan tämä elämä olisi.

Nakkeja hiirille ja naakoille

En tahdo millään tottua siihen, että täällä päin ihmiset ostavat hiirille nakkeja. Luulisi niitä hiiriä silloin oikein vilisemällä vilisevän! Tottahan hiiret nakeista tykkäävät. Minä sen sijaan ostan hiirille aina killeröitä. Eivät vain kaupassa koskaan ymmärrä, mitä haluan, pitää selittää virallisesti: Haluaisin hiirenloukkuja.

Tuota hiirinakki-sanaa käännellessäni keksin hyvän kielivoimistelulauseen, jota on mukava sanottaa ulkomaalaisilla lyhyen ja pitkän vokaalin erottamiseksi:
-Älä nakkaa nakkia naakalle!
-En mä nakkaakaan. Eihän siellä ole naakkaakaan.

Ei vain kuulosta yhtä ärtsyltä kuin se kissanrääkkäys: En mä rääkkääkkään.

Biologia hallussa?

Vaikka joskus tuntuu, että kaikki kohellukset sattuvat itselle, tuli ilmi tänään, että kommelluksia on eilen ja tänään sattunut itse kullekin. Puhumattakaan sitten tuttavien tuttavista. Mutta yksi juttu on kerrottava tässäkin, sillä se on jo nolojen tilanteiden huippu.

Eräässä perheessä oli kani. Kertojan sisar oli huomannut kanin jalkojen välissä patin. Koko perhe huolestui kovasti kanin kasvaimesta, ja lemmikki vietiin eläinlääkärille. Siellä ilmeni, että kani olikin poikakani ja jalkojen välissä olevat jutut kuuluivat asiaan!

Ja tällaista sattui neljän lapsen äidille, joka kaiken kukkuraksi oli itse sairaanhoitaja!

Kankeaa

Koska eilen oli viimeinen joululomapäivä, avasin laukkuni katsoakseni kirjoista, mistä kohtaa pitää tänä päivänä ruveta millekin luokalle paahtamaan. Mutta voi autuas pässi! Ei minulla ollutkaan koululaukussa yhtään kirjaa! Yritin katsoa lukujärjestyksestä, mihin aikaan minulla alkavat tunnit tänään ja mitä ryhmiä minulla ylipäätään on. Mutta ensimmäistä kertaa tämän kunniakkaan urani aikana oli käynyt niin, että minulla ei ollut lukujärjestystäkään!

Ei kovin kiinnosta mennä työpaikalle kahdeksaksi norkoilemaan, jos tunnit alkavatkin vasta kymmeneltä, joten lähdin eilen kävelylenkille koululle. Koulun piha oli ihan neitseellisen valkoinen ja tarvoin parinkymmenen sentin hangessa ovelle. Mutta ovi oli niin tiukka ja lukko jotenkin niin jumiintunut, että en saanut ovea auki. Sitä paitsi minua hiukan pelotti, että luulevat minua roistoksi, jospa ovat keksineet panna hälytyksen päälle tavallista aiemmin.

Soitin illalla kaverille ja kysyin, sattuisiko hänellä olemaan kaikkien lukujärjestyksiä (hän kun on vararehtorina nyt), mutta ei ollut. Netistä löysin lukujärjestykset, mutta olin nekin tietysti katsonut väärin ja olin tänään tuntia liian aikaisin koululla. No ei se haitannut, kerkesin valmistella päivän tunteja ja ehdin jo aloittaa ensi viikon uusintakuulustelukokeiden tekoakin. Mutta kyllä minä olen tyytyväinen, kun en ole ainut pöllö. Eräs toinen ope tuli tänään pari tuntia liian aikaisin! Lohduttavaa.

Muuten päivä meni kuten aina pitemmän loman jälkeen: oppilaat nukuksissa ja opettaja pyörryksissä. Ehkä tästä taas päästään vauhtiin.

Urheilullisesti

Tietokoneeni lakkasi toimimasta toissapäivänä. Oikein se alkoi huutaa ja vinkua. Ei antanut enää tehdä yhtikäs mitään, löi vain pitkän tekstin sinisellä taustalla ja käski tehdä sitä sun tätä. Vaikka mitä tein, kone ei inahtanutkaan, sitä ei voinut edes sammuttaa. Sammui myöhemmin itsekseen.

Myöhemmin käynnistin uudelleen ja kovalla kiireellä siirsin miljoonat valokuvat ja tekstitiedostot ulkoiselle kovalevylle. Ja tein sen kreivin aikaan. Tunnin kuluttua kone ökähti taas. Eilen pakkasin koneen laukkuun ja lähdin kaupunkiin. Tässä urheilullinen selostus matkasta:

Koska laskettelemme nyt kevättä kohti, päätimme kaverin kanssa lähteä alennusmyynteihin ja samalla viedä tietokoneen korjattavaksi. Selvisi, että kovalevy on sökönä, ja on parasta ostaa uusi kone. Ei tarvinnut kauaa soutaa ja huovata, kun oli selvitetty, mitä ohjelmia halusin sinne ladattaviksi. Odotusajan me palloilimme kaupungilla.

Kun hiihtelimme takaisin myymälään, ei siellä näkynyt ketään. Pian kuitenkin myyjä sukelsi sermien takaa ja alkoi kalastaa paperipinojen taakse pudonnutta kynää laskeakseen koneelle hinnan. Paikalle purjehti toinenkin asiakas. Hän vain ei voinut ratsastaa kuuluisuudellaan, vaan joutui kiltisti odottamaan vuoroaan. Niin sain uuden koneen ja lähdimme kotiin.

Kukahan se kävelikään

En etsimällä etsi virheitä lukemistani teksteistä, sillä tässä itse kullekin sattuu kaikenlaisia möhläyksiä. Mutta joskus tulee esiin tilanteita, että joutuu palaamaan tekstin alkuun yhä uudestaan ja uudestaan saadakseen selvää kirjoittajan tarkoituksesta.

Tämänaamuisessa Länsi-Savossa oli lause, joka pisti miettimään mikkeliläisten äitien yliluonnollisia kykyjä viime sotien aikana: "Äiti kuoli pommituksessa ja 5. tammikuuta illalla hän käveli lapsi sylissään pakkasessa pois palavasta kaupungista". Hattua täytyy nostaa senaikaisille äideille. Tuohon en olisi kyllä minä kyennyt!
***
Tekstinkäsittelyohjelmien automaattiset toiminnot eivät aina ole ihmisaivojen veroiset. Hiljattain huomasin jossain lehdessä, että tekstinkäsittelyohjelma oli jakanut sanat riveille miten sattuu. Tekstissä puhuttiin seksi-nostolaista. Ihmettelin, pitääkö seksin näkyvyyttä mediassa siis vieläkin nostaa, kunnes ymmärsin, että tarkoitetaan seksin-ostolakia.

Joten tällaisia ihmetyksiä tällä kertaa.