sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Milloin lasten aika


Julkisuudessa on alkanut valtaisa keskustelu perheen ja uran ristiriidasta. Kumpi on tärkeämpää, ja tuleeko naisen luopua urastaan lasten hyväksi jne jne. Asia tuli taas ajankohtaiseksi, kun Paula Lehtomäki kieltäytyi puheenjohtajuuskisasta vedoten perhesyihin.

Tuo kaikki sai itseni miettimään jälleen kerran, milloin naisen on oikea aika hankkia lapsia vai pitäisikö niitä hankkia ollenkaan. Olen tullut siihen tulokseen, että milloinkaan ei ole hyvä aika, teki niin tai näin, ei ainakaan muiden mielestä, ei varsinkaan yhteiskunnan.

Itse olen saanut molemmat lapset jo opiskeluaikana. Olin opiskellut jo neljä vuotta, kun ensimmäinen syntyi. Minulla oli jäljellä enää muutama luento viikossa, mutta kieltenopiskelijoillahan on läsnäolopakko keskusteluharjoituksissa, ääntämisissä, käännöksissä jne. Vain kolme viikkoa sai olla poissa. Tuon kolmen viikon poissaolon jälkeen oli pakko mennä keskusteluharjoituksiin, joissa en kyennyt vieläkään istumaan kuin vähän toisella poskella.
Seuraava talvi menikin sitten gradua tehdessä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että lapset on tehtävä peräkkäin, jotta niistä on seuraa toisilleen, joten toinen lapsista syntyi kolmen vuoden kuluttua. Silloin olin auskultoimassa eli opetusharjoittelussa. Silloinkin pidin vielä harjoitustunteja päivällä, kun yöllä menin synnyttämään. Parin kuukauden kuluttua piti jatkaa opetusharjoittelua, joten mies vei aamulla töihin mennessään vanhemman tytön päiväkotiin, minä vein sitten opiskelemaan mennessä vauvan perhepäivähoitoon.

Seuraava vuosi oli yhtä vaikea kuin muutkin. Olin valmistunut, mutta en saanut vielä vakituista paikkaa. Sain vuodeksi väliaikaisen viran toisesta kaupungista, jonne joka aamu bussilla tai junalla 55 km. Tuolloin meillä olikin hoitaja lapsille kotona, mutta hän oli juuri koulusta päässyt nuori, hän oli pelkästään lasten kanssa. Kun raahauduin puolikuolleena töistä, laitoin ruoan ja huolehdin vielä seuraavankin päivän ruuat valmiiksi hoitajalle ja lapsille.

Seuraavana vuonna sain vakituisen paikan, mutta oppilaat olivat maailman villeimpiä ja hurjimpia ja koulutöihinkin meni suuri osa illasta. Näitä vuosi pidän elämäni vaikeimpina ja raskaimpina. Olin niin rasittunut, että lopulta tukkakin alkoi lähteä suurina tukkoina päästä. Onneksi minulla on sellainen mies, joka ei ole pelännyt kotitöitä eikä lasten kanssa olemista. Ilman yhteistyötä hänen kanssaan en olisi selvinnytkään.

Kerroin tämän siksi, koska minulta on sattumalta hiljattain useampikin kysellyt, onko mahdollista selvitä, jos saa lapset jo opiskeluaikana. Jos minun olisi ollut taloudellisesti mahdollista, olisin kyllä jäänyt kotiin kokonaan hoitamaan lapsia pariksi kolmeksi vuodeksi. Mutta tilanne silloin oli se, että minun oli valmistuttava mahdollisimman äkkiä, että pääsemme edes joskus jaloillemme. Nythän minun oli keväisin ja kesäisin hankkiuduttava lasten ja opiskelun ohessa välillä töihinkin, että ei tulisi nälkäkuolema.

Minulta kysytään myös, kadunko, etten odottanut ennen lasten hankkimista vakituista virkaa. En tiedä, mitä katumista siinä on. Tehty mikä tehty. Niin kauas taakse päin kuin suvustani tiedän, on lapset tehty aina jo parikymppisinä. Nuorempana jaksaa paremmin niiden yövalvomiset ja kiukuttelut. Monet nykyään säästävät lapsenteon vasta 35-40 vuoden ikään, jolloin itse ei jaksa enää yhtä paljon. Toisekseen, siihen ikään mennessä on saanut aina tehdä kaiken miten itse haluaa ja mennä ja tulla miten mielii, joten ei ehkä sopeudukaan niin hyvin lapsen ehdoilla elämiseen.

Kaikesta on aina mahdollista selvitä, mutta en silti kauheasti suosittele kenellekään lasten saamista ennen kuin opinnot on tehty loppuun! Kaikki eivät nimittäin ole yhtä jääräpäisiä ja päämäärätietoisia kuin minä.

16 kommenttia:

Tuula kirjoitti...

Huh, tuossa olikin oikein kunnolla lapsiperheen arkea.

Mina olin niin onnellisessa asemassa, etta sain lapset valmistuttuani ja saatuani vakituisen tyon 28-vuotiaana, joten en voi ollenkaan valittaa. Pahnanpohjimmainen tuli maailmaan minun jo 40 taytettya, joten sita vanhana aitina olemista olen nyt saanut elaa. Ja siita voin sanoa, etta kylla sita nuorena jaksoi enemman.

Neljän lapsen äiti kirjoitti...

Lasten aika on aina. Samaa mieltä että lapset peräkkäin, jos vain mahdollista, silloin heistä seuraa koko ikä. Minä olen opiskellut lasten pienenä ollessä. (Opiskelen vieläkin..) Nyt vahdin lastenlasta välillä, kun tyttäreni opiskelee..

Yaelian kirjoitti...

Hienosti pärjäsit:-)
Asuin täällä poikani syntyessä (palasimme Suomeen hänen ollessa 5-vuotias) ja olin jo opiskellut yhden ammatin. Olin töissä ja jossain vaiheessa piti mennä kouluttautumaan uudelleen ja vaihtaa alaa, sillä eteneminen olisi merkinnyt työn kanssa naimisissa olemista,siinä piti valita joko työssä eteneminen tai se,että sai viettää aikaa lapsen kanssa.Valitsin lapsen, tosin ei edelleenkään jäänyt kauheasti aikaa hänelle,sillä silloin täällä vielä oli 6-päiväisiä työviikkoja.Siinä sivussa myös opiskelin lisää,ja jotenkuten sain nuo sumplittua,mutta helppoa se ei ollut.Nyt kun katselee takaisinpäin,oikein ihmettelee miten sitä jaksoi.Mutta nuorena sitä vaan jaksaa enemmmän.

Hannelen paratiisi kirjoitti...

"tuleeko NAISEN luopua urastaan lasten hyväksi"

Eikö lapsilla ole isäkin??

Yaelian kirjoitti...

Hannele;jos tarkoitat minua,niin myös isällä oli oma ura...Ja olin hotellialalla,ja johtotehtävissä eteneminen on kyllä siellä totaalisesti työn kanssa naimisissa olemista,joka ei minulle sopinut.Ja loppujen lopuksi oli ihan hyvä valinta pitkällä tähtäimellä....

Leena Lumi kirjoitti...

Tämä on täydellinen ikuisuusaihe! Ensimmäisen lapsen sain nuorena ja samalla tein uraa ja kannoin töitä kotiin viikonloppuisinkin. Lapsen herätys oli aamulla klo 6! Rakensimme myös illat ja viikonloput omakotitaloa...Olen 166 cm pitkä ja painoin vielä 30 vuotiaana 45 kiloa. Olin 25 -vuotias saadessani esikoiseni. Stressi oli kuitenkin niin suuri, että sain melanooman...turkulainen lääkärini kysyi ensisanoikseen: Onko sinulla ollut kova stressi viime vuosina. No, totisesti! Ja toisin kuin Kirlahilla, minulla ei ollut ex-aviomiehestäni mitään tukea, vaan päinvastoin.

Sitten tapahtui odottamaton elämänmuutos, kun kohtasin Elämäni Miehen eli nykyisen aviomieheni, jonka kanssa tänä vuonna vietämme 25 -vuotishääpäivää. Ollessani 34 vee saimme Iltatähden, jolla oli niin vaikeat allergiat ja myös astma, että lääkäri kielsi viemästä pois kotihoidosta. Minun oli tarkoitus pyrkiä vihdoinkin toistamiseen yliopistoon lukemaan historiaa, mutta sen sijaan jäinkin kotiin valmistamaan gluteenittomia ruokia (vilja-allergia, EI keliakia), antamaan lääkkeitä, pesemään ison talon lattiat kerran päivässä (,kun yksi lääkäri keksi, että on pölyallergia ja vaati tätä), lapsen iho piti rasvata monasti päivässä ja monta, monta muuta asiaa. Vilja-allergia on niin vaativaa, kun on ehdoton kielto sitä nauttia, että sitä ei aikuinen ehkä tajuaa, ennen kuin hoitaa tällaista lasta. Lapsen kummitäti on opettaja ja hän hoki, että se menee aina ohi viimeistään ala-asteella, vaan kun ei mennyt. Tyttäreltäni se helpotti vasta 16 -vuotiaana ja lehdistö sai tästä tietoa. Olisivat tehneet jutun,sillä ei tiedetä Suomessamontaakaan, kenen vilja-ALLERGIA olisi kestänyt näin pitkään, mutta teini-ikäinen ei kaivannut tällaista julkisuutta. Astma on edelleen ja atooppinen iho, mutta nyt hän nuoren aaikusiena selviää jo itse.

Siis olen molemmat kokenut ja minullakin on tähän mielipide, jonka jätän sanomatta. Ihan turhaa, ksoka en pidä juuri siitä, että naiset hyökkäävät tästä asiasta toisiansa kohden. Mikä sopii toiselle ei sovi toiselle.ja joskus itse elämä sekoittaa pakan toisin.

Kirlah, miten merkillistä, että sinulla on nyt tämä postaus, sillä viime yönä otin esille kaksi kirjoitustani: toinen oli Da capo, jonka jo julkaisin ja toinen käsittelee juuri tätä aihetta! Julkaisen sen nyt myöhemmin, ettei tule liikaa minulta juttuja ja pitää tehdä myös kirjoja. Sen tulevan jutun nimi on Viisi naista aamuruskossa ja se kertoo hellästi, miten uraohjusystäväni ottivat kotiinjäämiseni. Tyttären viittä diagnoosia siinä ei sivuta, mutta siinä tulee esille mun ajatus, joka liittyy siihen, mitä rakas isäni asiasta oli mieltä. Meillä oli kotona lastenhoitaja, mutta minun lapsuudessani se oli aika tavallista jo alemman keskiluokankin perheissä.

Kirlah, aion vinkata sinulle, kun julkaisen Viisi naista aamuruskossa.

Leben und leben lassen♥

kato nyt tätäkin kirjoitti...

Tuota Lehtomäestä syntynyttä kohua en ymmärrä, hänhän ei edes jää kotiin, vaan jatkaa entisiä hommiaan. Mutta ehkä en ole ulkosuomalaisena lukenut kaikkea asiaan liittyvää...

Täällä Saksassahan on ihan normaalia olla kotona lasten ollessa pieniä. Minä olin kolme vuotta, ja nyt pystyn järjestelemään töitäni niin, että olen yleensä huolehtimassa läksyistä ja harrastuksista. Ja vaikka mitään ihmeellistä uraa en olekaan tehnyt, niin koen elämäni varsin rikkaaksi, kun olen voinut olla lasteni kanssa näinkin paljon.

vilukissi kirjoitti...

Aika aikaansa kutakin. Kyllä niiden lasten aika on aina. Toki itsekin toivon, että opinnot olisi jo takanapäin, kun pikkuisia alkaa tulla tai sitten kotona hyvä siippa, joka auttaa, jos opinnot kesken.

(katsoitko postaustani v.1890 äidinkielen kieliopista?)

Helena kirjoitti...

Totta irjoitat ystäväni.
Vanhempi lapseni syntyi päättöharjottelun alla, nuorempi kahden lukukauden välissä. Äitiyslomaa en ole koskaan viettänyt. Ikäeroa 1v 4kk. Sen jälkeen kun vaippojen vaihdot (100kpl viikossa) oli ohi, lapset ovat siitä pitäen leikkineet keskenään. Ja nyt olen jo monta vuotta saanut elää itselleni. Tämä on hienoa aikaa! Odotella lapsenlapsia joita ei kuulu eikä näy.

isopeikko kirjoitti...

Jos lapset syntyy silloin kun on pieni, ne ovat isoja kun itse on viälä kuitenkin aika pieni. Peikko on kuullut, että vanhoilla on kaikkein hauskinta :)

Elina Koivisto kirjoitti...

Sain ensimmäisen lapsen vajaa vuosi valmistumisen jälkeen (melkein 24 v). Se ja miehen työt sekä monet kummalliset yhteensattuman vaikuttivat siihen, että jouduin tekemään pitkään pätkätöitä. Siitä huolimatta en ole ikinä katunut sitä, että aloitimme melko nuorina. Emme olleet vielä tottuneet kovinkaan "leveään tai itsekkääseen" elämään, vaan lapsiperheen elämään oli helppo sopeutua. Nyt tuntuu mukavalta, että odotamme jo neljättä lasta emmekä ole ikäloppuja ja viimeisillä lapsilla on sen verran ikäeroa, ettei elämä ole ollut liian rankkaa missään vaiheessa.

Miehelläni on paljon "hienompi" ura, vaikka meillä olisi ollut periaatteessa samat mahdollisuudet. Se ei harmita minua ollenkaan. Mieluummin vietän enemmän aikaa lasten ja ystävien kanssa kuin istuisin iltoja kokouksissa ja kirjoittelisin yömyöhään. työsähköposteja. Olen sangen tyytyväinen ja odottelen innolla kotiin jäämistä vajaan kuukauden päästä...

Kirlah kirjoitti...

Minun on aina annettu ymmärtää, että olen tehnyt juuri niin kuin ihmisen ei pitäisi tehdä. Eli ikään kuin kaikkien tulisi elää jonkin tietyn kaavan mukaan.
Jo laitoksella kätilö voivotteli minua. Miksi?? huom, lapset eivät olleet vahinkoja, vaan tieten tahtoen tehtyjä.
Minua lohduttaa kovasti kuulla, että on niitä muitakin, jotka ajattelevat, että lasten hankintaikä on yksilöllistä, ja että ei ole mitään syytä säälitellä ketään, joka tekee toisin kuin standardin mukaan kuuluisi. Onneksi en muuten silloin edes tiennyt, miten standardin mukaisesti olisi elettävä!

Kirlah kirjoitti...

Leena Lumelle: kiitos, tulen lukemaan.

Vilukissille: Luin. Juuri tuollaisista kirjoista tykkään. Älä vaan hävitä sitä kirjaa.

Annikki kirjoitti...

sitten on vielä otettava huomioon, että nykyiset kolmekymppiset ei hanki lapsia ollenkaan - eivät edes haaveile lapsista

kun Hesassa joissakin kouluissa alkaa olla yli puolet lapsista maahanmuuttajien kodeista, tämä ei johdu siitä, että noilla alueilla olisi samassa suhteessa maahanmuuttajia asumassa - se johtuu siitä, että siellä asuvilla suomalaisilla ei ole lapsia, mutta maahanmuuttajilla on

Marjattah kirjoitti...

Mielenkiintoisia kommentteja kirvoittaa Kirlahin aina ajankohtainen aihe. Minutkin sai muistelemaan 60-lukua, jolloin toivotimme esikoisen tervetulleeksi, vaikka opinnot oli kesken. Kunnallisesta päivähoidosta ei vielä edes unta nähty..(.Ja kuopuskin juoksi kaupungilla avainkaulalapsena, vaikka olikin yksityisessä perhehoidossa. Täti ei vain saanut juostua perässä.) Kenties innostun noista joskus tarinoimaan itsekin.

Kiinnostuneena luin kertomuksesi, ei vähiten siksi, että myös minulta koulutyö oli viedä kaikki hengen voimat juuri silloin, kun lapset olivat pieniä.

Kirlah kirjoitti...

Annikki: lasten hankkiminen ei näytä olevan nykyään itsestäänselvyys, kuten ennen. Niitä hankitaan usein vain, jos muilta kiireiltä jää aikaa. Enkä yhtään ihmettele, kun tietää, miten moneen suuntaan ihmisen on revettävä.

Marjattah: aihe on ja tulee olemaan ajankohtainen ikuisesti. Mutta minua ihmetyttää, miksi on luovuttu ns. kotihengettäristä. Mutta taidankin kirjoittaa tästä oman jutun.