Helsingistä tarttunutta

Tuli käydyksi Helsingin liepeillä ja Helsingissäkin viikonloppuna. Vaikka kuinka kiirettä pitäisi ja vaikka kuinka mies istuisi autossa odottamassa ja vaihtaisi hermostuneena jalkaa, ei oppilaita sovi unohtaa vapaapäivänäkään. Tällainen suomi-ruotsi sanapeli tarttui käteeni. En tiedä vielä, onko se kovin käyttökelpoinen, sillä idea on erittäin yksinkertainen: käännä sanoja kielestä toiseen. Tätä voin laittaa oppilaat joskus pelaamaan välipaloiksi tai sitä voidaan pelata Pohjola-Nordenin jossain illanistujaisissa.
Yhtä hyvin oppilaat voisivat kysellä toisiltaan kirjan sanastosta sanoja, mutta ihminen psykologisesti harhaan johdettavissa olevana oliona tekee ehkä mieluummin tällaista.

Sattuneista syistä kävimme myös Korkeasaaressa. Pääsikin kulumaan 30 vuotta edellisestä käynnistä. Perjantai-iltana olisi siellä ollut erikoistapahtuma Kissojen yö, mutta armottoman iltaunisina kaaduimme työpäivän ja pitkän ajomatkan uuvuttamina suoraan sänkyyn. Erittäin viihtyisä ja hyvinhoidettu vaikutelma tuli eläintarhasta.

Mutta jo alkumetreillä luulin, että koko päivä on pilalla. Mitenkähän oppilailla on minuun vetovoima, vai toisinko päin, mutta jo heti kättelyssä huomasimme olevamme meuhkaavien ja kiljuvien oppilaiden piirittämiä. Voi ei! Ovatko kaikki Helsingin koulut päättäneet tulla eläintarhaan juuri tänään! - Ei onneksi. Kohta oppilaat menivät eri suuntaan, heillä oli jokin kävelyreitti käveltävänä.

Eikä aikaakaan kun meidät saavutti puolestaan mölyävä teinilauma. Minkähän takia ääntä pitää pitää enemmän kuin on tarpeen. Olen tullut niin allergiseksi metelille, että meinasin kääntyä takaisin. Mutta onneksi polkuja on useita, ei ollut pakko lyöttäytyä porukan seuraan.

Ihmisten ilmoilla käydessään kiinnittää huomiota sellaisiinkin asioihin, joita ei omalla paikkakunnalla huomaa. Tienviitat pitäisi olla aina ulkopaikkakuntalaisten laatimia ja tekemiä. Turhaan paikkakuntalaiset niitä tekevät, kun eivät osaa asettua paikkakuntaa tuntemattomien asemaan. Sama ongelma jokaisella vieraalla paikkakunnalla.

Ruokailu minua aina ihmetyttää. Ihmiset matkustavat paljon ja kulkevat päiviäkin eri bakteerimerten läpi, sorkkivat käsillään kaikenlaisia asioita ja portaiden kaiteita. Ruoka on nykyään kuitenkin vaikeasti syötävää. Sitä pitää ahtaa suuhunsa sormin, kun tarjolla on lounaspaikoissakin esim. tacoja, joiden päälle lapetaan juoksevia ja möhnäisiä pöperöitä. Eivät ne pysy lätyskän sisällä, vaan tippuvat riveelille ja polttavia mausteisia viiruja leviää nenästä poskille asti viiksiksi. Jos ei tällaisesta porsastelusta leviä porsastauteja, on jo ihme.

Tässä kuva vanhasta koululaukustani. Eikö ollutkin ihan oikein, että ostin myös uuden koululaukun? Vanhasta ovat reunavieterit pirahtaneet pihalle, ja muutenkin laukku näytti jo junan alle jääneeltä.

On mennyt elämä hankalaksi. Jo kevättalvella olisin tarvinnut uuden koululaukun, mutta paikkakunnalla ei sellaisia myydä, kaikenmaailman markkinarojua turistien houkuttamiseksi kyllä. Kesällä en kouluasioita muistellut enkä niin ollen laukkuakaan. Virossa oli tyrkyllä laukkuja jos jonkinlaisia, muttei ensimmäistäkään sellaista, johon olisi saanut oppilaiden koepaperit suorina sisään. Jotkut asiat voivat maailmassa olla vaikeita ja hankalia.