keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Suhteellisuus kateissa

Tytär oli mennyt käväisemään entisellä työpaikallaan vuoden tauon jälkeen, ja kun oli tullut jotain puhetta omista vanhemmista, oli entinen työkaveri kysynyt kovin hämmästyneenä: "Ai, sun vanhemmatko elää vielä?" Kun tytär oli maininnut, että eläähän hänen isovanhemmatkin vielä, oli puhuja ollut kauhean ihmettelevän näköinen.

Minua ihmetyttää aina ihmisten arkipäivän suhteellisuudentaju. Onko tuo käsitettävissä niin, että vuoden poissaolo tuntui työkaverista ikuisuudelta ja siten tyttärenikin tuntui jo kohta eläkeputkeen menevältä, jolloin vanhempien elossaolo tuntui yliluonnolliselta saavutukselta. Tai sitten puhujan omat vanhemmat olivat ehkä kuolleet kauan sitten, ja tyttäreni tilanne vertautui puhujan omaan tilanteeseen.

Ja harva se päivä saa kuulla samantyyppisiä sinänsä viattomia, mutta hämmästyttäviä kommentteja. Kysyihän minultakin nuorena opettajana ollessani eräs oppilas, millaista siellä sodassa oikein oli! Kääk, ja minä kun olen syntynyt paljon sotien jälkeen, joten ei ole tarkempaa tietoa. Tai minulta on kysytty, vieläkö mieheni elää tai enkö minä nyt vieläkään ole eläkkeellä. Saimme kouluun kerran uuden nuoren kollegan, joka vasta aloitteli työuraansa. Eräs toinen opettaja kysyi tältä kerran vanhingossa jossain vaiheessa, onko tällä jo kaikki ikälisät saatuna. (Viimeinen tulee 20 vuoden työssäolon jälkeen!).

Tavallista on myös se, että romaaneissa tai elokuvissa on aineksia, jotka eivät kuulu joko aihepiiriin tai aikakauteen tai ovat muuten mahdottomia. Eräässä tarinassa käsiteltiin 70-75-vuotiaan avioparin ja tämän kahden teini-ikäisen lapsen välisiä ongelmia. Eikö tullut missään vaiheessa mieleen, että tuon ikäisillä ei voi olla niin nuoria lapsia, matemaattisestikin mahdotonta. Tai jokin tapahtuma voidaan sijoittaa 90-luvulle, eikä huomata, että ei välttämättä ollutkaan digikameroita kaikilla (itse ostin vuonna 2006), eikä kännyköitäkään, kaikilla ei ollut tietokonettakaan, itse ostin muuten ensimmäisen vuonna 1995.Toisaalta taas voidaan olettaa jokin aikakausi alkeellisemmaksi kuin se olikaan. Väitetään, että 70-luvulla ei ollut hammaslääkäreitäkään! Näin ainakin oppilaat minua joskus informoivat. Levittelivät silmiään, kun kerroin, että jopa 50-luvulla oli peräti kouluhammashoitoa.

Ja kaikenlaiset ennakkoluulot ja olettamukset hallitsevat yli oikean tiedon. Isäni, joka oli siirtokarjalainen ja siirretty asumaan Pohjanmaalle, kertoi, miten joku pohjalainen oli häneltä kysynyt,  "miten ihmeessä te tulitte siellä Karjalassa toimeen, kun teillä ei ollut ruokaa ja venäläisiä oli joka paikassa?" Puhuja ei ollut ensinnäkään koskaan uskaltautunut rajan taakse käymään. Toisekseen oli kuullut, miten ränsistynyttä ja köyhää siellä oli. Tähän saakka siis voi ymmärtää lausuman. Mutta uskomatonta, että sekoitti nykyajan ja entisajan. Miten on käsitettävissä, että keski-ikäinen ihminen ei ajattele, että Karjalahan oli silloin samaa Suomea, jossa asui suomalaisia, ihan samoin kuin vaikkapa Pohjanmaa. Ja ihan samalla tavalla tulivat toimeen kuin pohjalaisetkin.

Ja sitten se miesmuisti. Sehän ulottuu tunnetusti vain parin päivän taakse, joskus jopa vain pari tuntia taakse päin. Ei tarvitse kuin tulla yksi kova pakkaspäivä talvella, "niin ei ole miesmuistiin ollut näin kylmää", vaikka tilastot voivat osoittaa päinvastaista.

Mutta näinhän se ihmisen muisti ja aikakäsitys toimii. Ilmeisesti sen sitten pitääkin toimia niin. Jos kuvittelen, että jostain asiasta on kulunut vain vuosi, siitä onkin todellisuudessa kulunut 10-20 vuotta. Tai toisin päin: Eräskin oppilaani lähti opiskelemaan saksaa samaan kaupunkiin, missä minäkin olin opiskellut. Ja sain kuulla, että yliopistossa oli hänellä vielä pari opettajaa, jotka olivat olleet minunkin opettajiani. Uskomatonta - ei aika ollutkaan kulunut niin vauhdilla kuin olin kuvitellut.

14 kommenttia:

Allu kirjoitti...

Minulta kysyi kerran yksi firmani asiakas, joka tunsi minut vain puhelimesta, että olinko tutustunut mieheeni sodassa!!! Oli vaikeaa olla nauramatta.

Leena Lumi kirjoitti...

Minä en ymmärrä nykyistä ikärasismia. Minua ei kukaan tule sanomaan vanhaksi tai vanhukseksi, kun monen vuoden päästä täytän vaikka 65 vuotta. Nyt kun mieheni, joka on minua vanhempi ja 60 vee, pohtii eläkkeelle jäämisensä ajankohtaa, tajusin, että kun hänestä tulee eläkeläinen, minut niputetaan samaan kastiin, vaikka en itse kuulu edes suuriin ikäluokkiin! Minä saan vielä vuosia odottaa päivää, jolloin pääsen nostamaan vaatimatonta työeläkettäni.


No, olenpa minäkin mokannut, mutta vain ajatuksissa. Hämmästyin valtavasti, kun kuulin, että aivan ihana lukion äidinkielen opettajani, joka aikanaan muutti Amerikkaan ainoan tyttärensä lähelle, on palnnut Suomeen ja elää vielä;-) Nyt me kirjoitamme vanhan ajan kirjeitä toisillemme...Olen hänelle paljosta velkaa, sillä hän nosti itetuntoni kirjoittani ja samalla koko minut.

Sitten menimme yksiin 'english style' seurapiirihäihin, sillä toiseen avioliittoon purjehtiva sulhanen oli lapsuuden ystäväni. Minulla supliikkinaissena oli juhlapuhe etc. Jossain vaiheessa yötä huomasin mieheni tanssivan latinotanssia, en muista enää mitä, hoikkauumaisen, pitkähiuksisen kaunottaren kanssa, jolla oli kunnon latinotanssihamekin yllä: Hän oli entinen kuvaamataiodnopettajani!!! Ja nyt me meilaamme;-)

Mainittu kuvaamataidonopettajani on minulle esimerkki siitä, että 'älä ikinä anna muiden määritellä ikääsi!'

Kirlah kirjoitti...

Allu: vaikka tuollaiset itseen kohdistettuina huvittavat, saattaa sitä sattua itsellekin kaikenlaista.
Silti ei aina muista olla varovainen lausumissaan.

Leena Lumi: Iästä tuli mieleen, että ei muuten kannata koskaan yrittää arvailla ihmisten ikää, vaikka nämä kehottaisivatkin. Arvasit sitten liian nuoreksi, liian vanhaksi tai oikean ikäiseksi, aina kysyjä saa aiheen loukkaantua!

isopeikko kirjoitti...

Peikotkin ovat ihan epäsuhteellisuudentajuisia :) Mutta aika kuluu niin että pauke kuuluu liitoskohdista.

Vihreatniityt kirjoitti...

Joskus voisi miettiä minuutin ja sanoa vasta sitten.
Sukulaiseni kysyi minulta 15-vuotta sitten, että joko sinulla on kaksiteholasit. Olin pyörtyä!

kaisa jouppi kirjoitti...

Minäkään en suostu olemaan vanha, vaikka JO OLEN kuuskytviis!
Minua ei saa mummutella muut kuin lapsenlapseni :(
KAAMEELTA kuulostaa, kun aviomiehet mummuttelevat (tai vielä pahempaa ÄIDITTELEVÄT ja MAMMATTELEVAT) aviovaimojaan.
Kuka mäntti haluaa mummunsa, tai äitinsä viereen köllähtää?
(Vaihtoehtoisesti tietenkään aviovaimot eivät saa paapattaa aviomiehiään).
Ei kannata tekemällä tehdä itsestänsä mommaasia ja paappaasia ennenaikasesti puheissa ja pukemisissa.
Hmmm...tällähetkellä tunnen itseni kyllä aika mommaaseksi. Hammasta kolottaa, vatta pullottaa, tukka hapsottaa jne.
mutta kohta saakin mennä pehkuihin ja huomenna on uusi päivä ja armo uus :)

Sirokko kirjoitti...

On sitä tosiaan itsekin ihmetellyt moneen otteeseen monenlaista, onneksi vain itsekseen.
Ajankulua on kyllä vaikea arvioida. Kävin pari kesää sitten silmälääkärillä ja siellä ensimmäiseksi kysyttiin olenko ennen käynyt samassa paikassa. Jo vain, mutta on siitä jo useempi vuosi aikaa, vastasin. Ei vaan löytynyt nimeäni mistään. Pois lähteissäni sinnikäs virkailija innostuneena tuli ja ilmoitti, että vihdoin nimi löytyi! Mutta on siitä jo 16 vuotta aikaa.

Sirokko kirjoitti...

PS. hups, ajankulu tarkoittaa tietenkin ajan kulua :D

Kirlah kirjoitti...

isopeikko: helppoahan peikoilla on, kun ne saavat kaiken anteeksi.

Vihreät niityt: Ymmärrän. Ymmärrät varmaan minun tuntemukseni, kun entinen oppilaani ja tyttäreni luokkakaveri kysyi minulta jo 20 vuotta sitten, enkö ole vielä eläkkeellä. Parin vuoden kuluttua kysyi uudelleen. Siitä vuoden kuluttua kysyi vaivihkaa tyttäreltäni, että kai se äitisi on nyt jo eläkkeellä.
Sen jälkeen olen opettanut jopa kyselijän pikkuveljenkin ylioppilaaksi saakka, enkä ole vieläkään eläkkeellä.

Kirlah kirjoitti...

Kaisa Jouppi: Samaa mieltä. Mutta mitäs sanot tästä:
Kun tytär oli ollut vävymme kanssa yhdessä jo vuosia eikä jälkikasvua näkynyt, mies kysyi tyttäreltä vaivihkaa:
Onkohan tässä milloinkaan toiveissa päästä mumman viereen maata?
Tuohon tytär: Sellainenko toive sinulla on? Minä voin lainata vaikka omaani!

Sirokko: minulle puolestaan kävi talvella toisin päin: Minun piti mennä röntgeniin Mikkeliin tässä kevätpuolella ja kyselin sinne tietä, ja oli muka vaikea löytää perille.
En mielestäni ollut ikinä talossa käynyt, kunnes vasta sisällä odotushuoneessa istuessani rupesin muistelemaan, että eihän siitä ole kuin muutama kuukausi kun siellä kävin.
Joten sinähän muistit hyvin 16 vuotta sitten tapahtuneen!

Rosina kirjoitti...

Muistia on myös monenlaista, toinen muistaa samasta asiasta jotain muuta kuin toinen.
Veljeni muisti, että kätilö tuli viisikymmentäyksi vuotta sitten lapsuuskotiimme harmaalla Skodalla.
Minä en sellaista muistanut, mutta muistan sen, kun koulusta palatessani uusi tyttövauva oli ilmestynyt maailmaan ja kätilö istui pihakeinussa voipuneena.
Nuorin sisko täytti eilen vuosia.;)

Rosina kirjoitti...

Edellinen kommentti on minulta, Rosinalta.
Joku kummallinnen ilmiö gmailissa, oli muuttanut Rosinan Tiedoksi.
Missä vika?

Kirlah kirjoitti...

Hei Rosina
todella outo juttu tuo Tieto! bloggerissa oli muutakin häikkää juuri noihin kellonaikoihin kun olet kommentoinut. Itsekään en silloin päässyt kirjautumaan en omaan blogiin enkä kommentoimaan muiden blogeja. Ihmeellistä on tämä Tieto-aika.

Mutta muistista puheenollen. Muisti toimii niinkin kummallisesti, että taannoin selitin kaikille, kuinka lapsena olin ommellut ompelukoneella niin, että ompelukoneen neula meni kynnen ja sormen läpi kokonaan.
Kunnes sisareni sitten oikaisi minua, että enhän se minä ollut, vaan hänen sormen läpihän se neula meni!! Minä olen ilmeisesti eläytynyt asiaan niin, että muistan kaiken tapahtuneenkin minulle! (tai sitten sisko muistaa väärin).

Kirlah kirjoitti...

Voi kurjuus, täältä on hävinnyt suurin osa kaikista kommenteista ja vastauksista Bloggerin ongelmien takia. No sellaista on tämä "hieno tietotekniikka-aika".