tiistai 31. toukokuuta 2011

Aika muuttuu mutta ongelmat vakiot

Olen yhtäkkiä kiinnostunut entisaikojen sukupolvien elämästä. Tämä hämmästyttää minua kovasti, koska en ainakaan koulussa ollut koskaan kiinnostunut historiasta. Mutta eihän koulussa puhuttukaan mitään juuri minun äidinäidinäidinäidin... elämästä, vaan joidenkin toisten. Tai niin minä ainakin luulin. Ei koulussa tullut ajatelleeksi, että se mitä Suomessa on joskus tapahtunut, on tapahtunut juuri meidän omille esiäideillemme ja -isillemme.

Seurasin huvikseni minulle annetusta sukukirjasta juuri tuota ketjua äidinäidinäidinäiti ja niin edelleen. Kauemmaksi ei pääse kuin erääseen Katariinaan, joka on syntynyt 1760 ja jolla on niinkin hauska tyttönimi kuin Latva-Kalistaja. Mutta sukukirjoistahan ei selviä, millainen joku on ollut luonteeltaan, mitä ajatellut, mistä iloinnut, mistä kärsinyt. Voi vain päätellä lapsiluvun,  syntymä- ja kuolinvuosien sekä miesten tai vaimojen lukumäärän mukaan. Kyllä nyt harmittaa, että on huonot tiedot yleisestä historiasta. Jos haluaa eläytyä noiden ihmisten elämään, on kaivettava esiin historiankirjat ja vertailtava oliko samoihin aikoihin kyseessä sota-aika tai nälänhätä. Vai puukkojunkkaritko riehuivat ja tappoivat vaimoilta miehet ennen aikojaan.

Selväksi on käynyt nimittäin, että aina tuohon Katariinaan saakka naiset ovat olleet tässä sukuketjussa vahvoja. Monet ovat menettäneet miehensä usein jo ensimmäisen lapsen jälkeen. Uudelleen avioiduttuaan ovat sitten saaneetkin varsinaisen lapsilauman, parhaimmat jopa 14 lasta. Yhdenkin esiäidin mies on tapettu jo vähän ennen kuin ensimmäinen lapsi on edes syntynyt ja näköjään kolme päivää Suomen sodan päättymisen jälkeen.

Ja eräs toinen on menettänyt miehensä heti ensimmäisen lapsen synnyttyä, mennyt sitten naimisiin leskimiehen kanssa, jolla oli ennestään 8 lasta (!) ja saanut itse vielä kahdeksan lasta lisää. On siinä ollut taistelua!

Ongelmien ja murheiden määrä ihmisen elämässä tuntuu olevan vakio sukupolvesta toiseen. Jos ei ole yhtä huolta, niin sitten on toinen, kukin aikakausi tuo omanlaisensa murheet. Vanhempien huoli lapsistaan ja näiden tulevasta elämästä on takuuvarma ongelmien aiheuttaja. Ja lapsethan pitävät aina päänsä varoitteluista huolimatta.
Yhtäkin talollisen tytärtä on varoiteltu ja estelty menemästä naimisiin torpparin kanssa, mutta tytär ei ole tästä välittänyt. Ilmeisesti tyttären onneksi, koska torppari on tullut taloon "koirasminiäksi" ja myöhemmässä vaiheessa päässyt isännäksi.

Seuraavan sukupolven tytärtä on varoiteltu Amerikan-kävijästä. Sellaisethan ovat huithapeleita, ja pelkona on tietysti myös tyttären menettäminen kauas pois. Siinä vain sitten kävi niin, että mies lähti Amerikkaan heti lapsen syntymän jälkeen ja ehti vuoden kuluttua siellä kuolla ennen kuin puoliso ja lapsi ehtivät perässä.

Seuraavan sukupolven riesana on viinan kirot. Varoituksia sieltä ja täältä saa tytär kuulla juopon miehen kanssa  seurustelusta. Mutta varoittelut kaikuvat tietenkin kuuroille korville, kun ei asianomainen ole kerran itse nähnyt sulhastaan koskaan juovuksissa. Mitäs akkojen puheista.

Sitten päästäänkin jo viime sotien aikoihin, jolloin epäiltiin, tuleeko pohjalaisen ja karjalaisen yhteiselosta mitään. Ja kuten arvata saattaa, tytär ei kallista korvaansakaan varoitteluille. Onhan kyseessä itsepäisen jääräpäinen suku.

Uuden sukupolven tytär saa puolestaan kuulla epäilyjä siitä, tuleeko mitään koulutetun naisen ja kouluttamattoman miehen yhteisestä elämästä. Vanhemman väen muistissa on vielä myös katkera sisällissota: "Ei sunkaan se E vain oo kommunisti, kun sillä on punainen paita?"

Itse en kyllä tunnusta ainakaan ääneen lausuneeni epäilyjä tai toiveita omien tyttärien seurustelun suhteen. Ainakin yritin pitää ajatukset ominani. Vaikka jos oikein tarkasti muistelee, saattaa olla, että kaikenlaisia kolleja jouduttiin mekin luudan kanssa talon nurkalta häätämään.

6 kommenttia:

Annikki kirjoitti...

onpas riemastuttava kirjoitus, kiitos - sait esiäitien elämän elämään - näet tuon ikuisen ketjun, että tyttäriä varoitetaan...

Kirlah kirjoitti...

Annikki: kiitosta vaan. Jotenkin huomasin tietynlaisia yhtäläisyyksiä eri aikakausien välillä. Historia kai toistaa itseään kuten sanonta kuuluu.

Vallaton mummeli kirjoitti...

:) juu en minäkään ääneen ole lausunut tyttärien seurustelusta, paitsi... Viimeisin taisi olla, että ota se, se on ihan kivan tuntuinen poika. Otti. Eilen juhlittiin niitten 10-vuotis kihlajaispäivää. Kyllä ne sitten myöhemmin vihittiinkin.

Kirlah kirjoitti...

Vallaton: onneksi ei sitten tehnyt päin vastoin kuin mitä äitinsä kehotti :)

Rosina kirjoitti...

Ihan uusi sana, "koirasminiä"!
Kivasti kirjoitettua tekstiä sukuasioista, Kirlah.
Ja ihan paikkansa pitävää. :))

Kirlah kirjoitti...

Rosina: minustakin koirasminiä kuulostaa uudelta, mutta se ei ehkä välttämättä ole uusi, sillä olen ottanut sen erään suvun jäsenen muisteloista, henkilön, joka on syntynyt 1900-luvun alussa. Arvelin, että sanaa olisi käytetty ennen yleisemminkin.