Teemapäivä koulussa

Vappu oli mennä minulta sivu suun huomaamatta, mutta onneksi kollegat pitävät huolta sellaisenkin asian näkymisestä. Tänä vuonna ei ollut oppilaille järjestetty karnevaalitunnelmaa naamareineen ja hattuineen ja muine hillumisineen, mutta yksi vuoden teemapäivistä on sijoitettu juuri täksi päiväksi. Opettajat kuitenkin esiintyivät vapun teemaan kuuluvasti: tänä vuonna oli aiheena tuunatut kengät. Kaikenlaisia kenkiä näkyi liikkeellä ja jos joku ei ollut keksinyt muuta, oli laittanut ilmapallot kenkiinsä.

Yläkoulun oppilailla oli eri toimintapisteitä: käsityö/kierrätys-, liikunta-, musisointi-, peli-, kotitalous-, runopuu-, liikuntarasti... Joka rastilla on oma vetäjänsä ja oppilaat kiertävät päivän mittaan rastilta toiselle. En jäänyt odottamaan rastien tuotoksia blogiin kuvattavaksi.

Lukio ei ottanut toimintapäivään osaa, saivat tyytyä opiskelun lomassa ihailemaan kunkin opettajan erikoisia kenkiä. Olivat sen verran vinkuneet, että saivat pelata tunnin pesäpalloa ulkona. Siellähän pelaavat, alkoi juuri sopivasti sataa kaatamalla samaan aikaan. Eiköhän heille olisi tarkemmin ajatellen maistuneet vaikka ruotsalaiset juomalaulut paremmin. Tai muut perinteiset niin ruotsalaiset vapunviettotavat ylioppilaskuoroineen ja vapputulineen:

Kyrönmaan laulu löytyi

Olen vuosikausia yrittänyt etsiä Kyrönmaan laulua, jota ennen kansa- ja keskikoulussa laulettiin harva se päivä. Vasta nyt viimeisellä Pohjanmaan-reissulla löysin tuon laulun, valitettavasti en kuitenkaan nuotteja. Jos joku ihmettelee, miksi pohjalaiset ovat niin isänmaallisia ja itsetietoisia, ei se kai ole mikään ihme. Oli tilaisuus kuin tilaisuus, laulettiin ensin Siniristilippumme, heti perään Kyrönmaan laulu ja sitten Vaasan marssi. Jos vielä aikaa oli, kuului hoilata myös Kuullos pyhä vala tai Oi kallis Suomenmaa! Eikö tätä voi kutsua jo patriotismiksi!

Laulua etsiessäni joku on joskus maininnut, miksi en etsi netistä. Voi hyvä tavaton, tietysti on sekin tietolähde tutkittu, mutta ei sekään ole mikään kaikenkattava ihmelähde. Jos sinne ei joku ole kirjoittanut jotain, ei siellä automaattisesti ole mitään. Siksipä minä teen nyt tuon urotyön ja kirjoitan laulun tänne muistiin lähinnä itselleni. Ja jos vaikka joku muukin on joskus sitä etsinyt.

Kyrönmaan laulu

Täällä virtaa rauhallinen Kyrönjoki uomassaan,
täällä kansa toimellinen tekee työtä innoissaan.
Täällä viljaa kasvaa pellot, ilmass´kaikuu karjankellot,
täällä vainiot niin suuret ulappana aukenee.
Täällä vinhaan käyvät tuulet, viljameri aaltoilee.
Luonnoss´meill´on mahtavuutta, luoden kansaan tarmokkuutta.

Täällä muuttui synkät korvet, työ ne viljaviksi loi.
Usein myöskin sotatorvet Kyrön rantamilla soi.
Toivomielin taisteltihin, hurmein pellot kasteltihin.
Vieläkin me kuokan varteen lujaan kiinni tartutaan.
Vieläkin me kalliin aatteen eestä miehin taistellaan.
vapautta maamme henkii, sille syömmet täällä sykkii.

Tätä maata rakastamme, Kyrön maata viljavaa.
Tahto meill´on synnyinmaamme hyvinvointiin kohottaa,
joka meille annettihin, kautta aikain varjeltihin.
Aina suurta kohti kansa pyrkiköhön Kyrönmaan,
kohottakoon pelloillansa Suomen suureen kunniaan.
Valvoin hengen aateluutta luokoon onnen aikaa uutta.

Laulun kirjoittaja:
Otto Jussila, synt. Ylistarossa 1886, kuoli Mikkelissä 1916. Maanmittausinsinööri. Toimi maanmittarina Vaasan ja Mikkelin lääneissä. Julkaisi runoja ja kirjoituksia sanoma- ja aikakauslehdissä. (Laulu ja tiedot kirjasta: Artturi Leinonen: Eteläpohjalainen lukemisto).

Kuvissa:
Joki: Kyrönjokea Ylistaron Kriikun myllyn tienoilta.
Ohrapelto: Isonkyrön Leväluhdan uhrilähteen tienoilta.
Muistomerkki: Isonvihan Napuen taistelun (1714) muistomerkki Isossakyrössä.

Aika kului kuin iltamissa

Uskomattoman hyvin sujui luokkakokous, etten sanoisi suorastaan erinomaisesti. Kerronpa heti alkuun yhden opettajiin liittyvän muistonkin:

Vielä lukion alussakin meillä oli historianopettaja, joka oli saanut jo peräti legendaarisen maineen. Opettajalla oli tapana laittaa joku oppilas kertomaan historian läksyn omin sanoin ulkoa. Kerran sitten oli läksyä Mannerheimista. Eräs oppilas kertoi: -Ja sitten Mannerheim lähti hevoosella Aasian halaki....
Siitä paikasta opettaja pomppasi tuolilta pystyyn, otti lasit päästään, selasi ankarasti kirjan vastaavaa kohtaa ja sanoi: -Ei, ei, kyllä täällä sanotaan, että hän lähti ratsain Aasian halki!

Tällaisia ja muita muistoja oli ihmisille jäänyt mieleen entisiltä lukion kouluajoilta. Ei ollut pelkoa, että kansa pitkästyisi. Siitä paikasta kun ensimmäiset saapuivat sisään, alkoi valtaisa puheensorina ja kälätys. Puhumista oli niin paljon, että kahdeksan tuntia vierähti "aivan kuin iltamissa". Ja varsinkin kun pitkän kaavan mukaan syötiinkin. Jatkoillekin lähti vielä varmaan neljäsosa. Vihjeeksi muuten niille, jotka joskus tulevaisuudessa järjestävät luokkakokouksia: ei kannata ainakaan heti aluksi mennä ravintolaan. Siellä soi musiikki ja ihmiset alkavat tanssin melko pian, joten puhumisesta ei tahdo tulla mitään. Ja kuulumisia ja muistojahan tapaamiseen on tultu kertomaan! Kannattaa mennä ravintolaan jatkoille vasta lopussa, mikäli tarvetta on.

Yllättävää, että vaikka kokousta järjestäessä oli kuvitellut, että ei muista kenenkään nimiäkään puhumattakaan ulkonäöstä, asiat alkavat palautua vähitellen. Muutaman tunnisti heti, jonkun tunnisti pienen auttamisen jälkeen. Vain muutama oli muuttunut niin totaalisesti, ettei koko iltana palautunut mieleen mitään tuttua, vaikka olisi ollut hyväkin kaveri henkilön kanssa kouluaikana. Mutta ihmettä oli sekin, ettei siellä ollutkaan vanhan näköisiä eläkemummoja ja -ukkoja, jollaisia meidän nuoruudessamme tämän ikäiset ihmiset olivat. Hah! Kaikki voisivat uhota olevansa korkeintaan nelikymppisiä, ja kukaan ei uskaltaisi väittää vastaan!

Mitä meistä oli tullut? Kaikkea mahdollista: yrittäjiä, pari lääkäriä, eri alojen opettajia, maanviljelijöitä, toimitusjohtajia, fysioterapeutteja, toimistovirkailijoita, ATK-alan ihmisiä, taisi joku olla työtönkin. Joku oli jo eläkkeellä, joku oli viettänyt työnsä takia puolet elämästään lentokoneessa. Eli löytyi kaikkea sitä, mitä suomalaiset tänä päivänä keskimäärin ovat.

Ja kuten aina kun on oikein mukavaa, lupasimme tavata uudelleen, jo vuoden kuluttua pohjoisessa vaellusretkellä! Näinköhän ihmiset muistavat vuoden kuluttua lupauksensa. Riittääkö silloin vielä puhtia ja mielenkiintoa? Jää nähtäväksi.

Kuvassa Kyrönjokea, eli epäilijöille tiedoksi: on Pohjanmaallakin vettä.

Saa nähdä millaisia meistä on tullut

Huomenna lähden Etelä-Pohjanmaalle lauantaiseen luokkakokoukseen. Tasan 40 vuotta on päässyt kulumaan siitä, kun pääsimme ylioppilaiksi ja kukin lähti omalle taholleen. Meitä tulee yli 40 henkeä paikalle, vaikka joku epäili talvella, kun asiasta kirjoitin, että hyvin on sekin, jos viisi pääsee tulemaan. Kannatti olla hyvissä ajoin liikkeellä, että melkein kaikki saivat järjestetyksi tulemisen.

Pitänee virittäytyä jo tunnelmaan katselemalla vanhoja kuvia. Tässä lakeutta, mikä ei suinkaan ole se ainoa mitä siellä on, mutta se on sitä, mitä ihmiset haluavat sieltä nähdä! Ja parhaitenhan tunnelmaan pääsee kuuntelemalla Lauri Tähkän musiikkia.


Tytär on saanut juuri valmiiksi värityskirjan lapsille Isostakyröstä ja sen nähtävyyksistä. Kirjassa orava esittelee paikkakuntaa ja sen tyypillisiä piirteitä. Samalla matkalla vien näitä kirjoja myyntiin.

Kaikenlaisia luokkaretkiä

Pyöräretkellä kuulin äänen, jota ei ole viikkoon kuulunut - lentokone! Mutta vaikka ilmatila on taas vaihteeksi auki, ei se auttanut saksalaisia vieraita. He lähtivät aamulla junalla Berliiniin, mutta saivat vasta siellä tietää, että vaikka muuten kenttiä alkaa aueta, juuri Blue one oli perunut lentonsa tältä päivältä. Harmin paikka. Eniten harmittaa oppilaiden puolesta. Täytyy sanoa, että uskalias on opekin, kun uskalsi lähteä noin epämääräisissä olosuhteissa yrittämään oppilaiden kanssa ulkomaille. Itse en varmaan vastaavassa tilanteessa olisi lähtenyt.

Tulivat mieleen kaikki omat retket ulkomaille oppilaiden kanssa. Viime vuosien retket ovat olleet siistejä ja mukavia, ne ovat olleet eri maihin valikoidun porukan kanssa lähinnä eri projekteihin liittyviä, eikä ole sattunut mitään poikkeavaa. Mutta on ollut toisenlaisiakin.

80-luvun alussa oppilaat halusivat aloittaa luokkaretkiä. Ennen minun valtakauttani oli koulussa kuulemma tehty pidempiäkin retkiä, mutta meno oli mennyt niin villiksi, että retket oli lopetettu. Yksi kakkosluokka rupesi herättämään retkiasiaa henkiin eikä tyytynyt vähempään kuin Finnjetillä Saksaan! Minut erään toisen open kanssa pyysivät valvojiksi. Retki tehtiin leirikoulun nimissä. Ja niin ankaraa oli, että meidän opettajien oli tehtävä tarkka suunnitelma, mitä opetamme laivalla. Minä pidin kielet, toinen ope matikka-aineet. Ihme kyllä oppilaat tulivat aina meille varattuun kabinettiin vaikkakin silmät ristissä. Hampuria emme paljon nähneet, sillä laiva oli myrskyn takia pari tuntia myöhässä, joten nelituntisesta Hampurin-vierailusta jäi mieleen vain ruokapaikka ja se, miten pitkällä kevät jo oli Suomen kevääseen verrattuna.

Siitä alkoi sitten perinne tehdä aina lukion kakkosella retki kauemmas. Retket olivat oppilaiden itsensä järjestämiä, mutta jos ne olivat kouluaikana tai laivamatkoja, tarvittiin valvoja mukaan. Leirikoulusta ja opiskelusta laivalla ei kukaan puhunut enää mitään.

Usein ehdotin, että tekisivät retken jonnekin muualle kuin aina Ruotsiin laivalla, mutta tietysti laivamatka voitti äänestyksessä. Ja kun matkat olivat oppilaiden itsensä järjestämiä, eivät suostuneet mihinkään opettajien tarjoamaan "fiksuun" ohjelmaan. Kerrankin läksytin oppilaita kotiin palattua, että viettivät koko päivän hotellissa eivätkä yhtään nähneet kaupunkia. Tuolloin eräs puolustautui: "Mutta käytiinhän me illalla kioskilta ostamassa hampurilaiset!"

Erään toisen kerran oli jo parin tunnin kuluttua satamasta lähdettyä ensimmäinen oppilas putkassa. Jollain toisella matkalla nukuin (=valvoin) kolmen oppilaan kanssa samassa hytissä. Tietysti tulivat remuten pikkutunneilla hyttiin, yksi valitti unissaan koko ajan suurta valitusta ja joku oli oksentanut lattialle ja pyyhkinyt lattian minun pyyheliinaani luullen sitä lattiarätiksi! Tuolla reissulla jäivät tanssikenkäni hytin sängyn alle ja ovat kai siellä vieläkin.

Kerran oli yksi oppilas eksynyt tavaratalossa porukasta, eikä tiennyt missä hotellissa hän asui! Käppäili tuntikaupalla Tukholmassa. Onni, että oppilas oli tupakoija. Hotellissa hän oli laittanut hotellin tarjoaman mainostikkuaskin laukkuunsa. Laittaessaan tupakaksi, sytytti mainostikuilla ja huomasi askissa hotellin osoitteen! Siunattua on tupakointi.

Ja kun meno rupesi menemään yhä vain villimmäksi, eivät oppilaat saaneet enää valvojia matkoille. Itse olin varmaan parilla kolmella laivamatkalla. Tuon hytissä valvotun yön jälkeen päätin, että tällaisille matkoille en enää lähde. Pian tuon jälkeen tulivatkin muotiin abiristeilyt. Ensimmäinen luokka, joka sellaiselle lähti, sattui olemaan oikea hulivililuokka (siis lukiossa!). Kysyivät minulta vinosti hymyillen: "Lähdetkö kanssamme abiristeilylle? Sinne tulee 2000 abia!" Vastasin: "Herra minua sellaisesta matkasta varjelkoon!" Ja on varjellut! Olemme tehneet vain siistejä matkoja.

Tuhkasta sekä että

Kaksi päivää olen istunut puhelimessa. Mikäs siinä, kuluuhan se ihmisen aika näinkin. Silti en ole yhtään viisaampi kuin kaksi päivää sitten. Tälläkin hetkellä lentokenttä on suljettu huomisaamuun yhdeksään saakka, ja saksalaisten oppilaitten pitäisi lähteä kotoaan jo puoli kuusi, että ehtivät huomenna päivällä lähtevään koneeseen, jonka tulosta ei ole kellään harmainta aavistusta. Saksalaiset oppilaat haluavat tulla tänne siitä huolimatta, että on riski, että he eivät pääse oikeaan aikaan takaisin. Mutta eihän tässä ole muuta mahdollisuutta kuin odotella ja katsoa. Epätietoisuus on pahinta, mitä maailmassa tiedän.

Ystävä ehti miehensä kanssa viime torstaina juuri ja juuri lentää Espanjaan lomalle. Yritin pitkään saada jotain tietoa häneltä puhelimitse, olivatko onnistuneet - tuloksetta. Viimein selvitin hänen miehensä puhelinnumeron ja kyselin, ja selvisi, että olivat hyvin päässeet perille ja lekottelivat siellä lämpimässä. Eikä tuhka haittaa yhtään! Paniikkia vain meinasi minulle iskeä, kun ei puhelin vastannut. Miten jollain tulee mieleen jättää nykyään kännykkä matkasta Helsinkiin kirjoituspöydälle!

Tavallaan positiivinen puoli tuhkasta on nyt kuitenkin se, että ensi lauantain luokkakokoukseen oli alun perin moni estynyt tulemasta juuri samaan aikaan sattuvan ulkomaanmatkan vuoksi. Ja kuinkas kävikään! Jälki-ilmoittautumisia alkoi tippua vähitellen. Moni pääseekin nyt kokoukseen, joutuivat siis tyytymään kahdesta vaihtoehdosta huonompaan. Mutta voinhan minä puhua heille vaikka saksaa kokouksessa, jos he näyttävät kovin pettyneiltä, etteivät päässeetkään ulkomaille. Saavat siten vähän ulkomaista tuntua ilman lentokentällä hermoilua.

Tuhka haittaa meitäkin

Vulkaaninen tuhka Islannin tulivuoresta leijuu nyt Euroopan yllä ja haittaa tuhansien ihmisten elämää. Moni tuntuu olevan suorastaan vahingoniloinen Euroopan lentoliikenteen jumiutumisesta. Jostain artikkelista luin, että Euroopan lentoliikenne päästää joka päivä 250 000 tonnia hiilidioksidia päivässä ilmakehään! Kauhistuin jo viimeisellä lomamatkallanikin, kun koneessa pilotti kuulutti, että koneeseen otettiin 24 000 litraa kerosiinia ja se kaikki kutakuinkin kuluu matkan aikana. Huono omatunto lentämisestä tuli heti!

Itseäni koskettaa tämä tuhka nyt siten, että huomenna piti neljän saksalaisen oppilaan tulla opettajansa kanssa kouluun kymmeneksi päiväksi. Mutta ei ainakaan huomenna pääse kukaan lentämään. Sain juuri puhelinsoiton opettajalta, että hän on varannut keskiviikoksi lennon Suomeen. Kukaanhan ei tiedä, pääsevätkö tulemaan silloinkaan, mutta ei auta kuin odotella päivää kerrallaan. Jännittävää on kyllä sekin, että jos pääsevät tänne, miten pääsevät sitten pois. Täytyy alkaa katsella jo laiva-aikatauluja.

Harmittavaa jos eivät vieraat pääse tulemaankaan, vaikka heitä on nyt jo koko talvi odotettu tulevaksi. Itsekin olen saanut aloitetuksi kerrankin suursiivouksen jo ennen kesää, ettei tarvitse kesäkuumalla hikoilla kaappien siivousten parissa. Onpahan ikkunat pesty ja nurkat putsattu tuli vieraita tai ei. Olisi minusta kyllä ollut mukava välillä puhua taas saksaakin.

Kielilehdessä laidasta laitaan

Ruotsissa ilmestyy kuusi kertaa vuodessa kielilehti Språktidningen. Kuulin ensimmäisen kerran lehdestä jo vuosi sitten jossain koulutuksessa. Luennoija mainitsi vielä, että lehti menee Etelä-Suomen kioskeista kuin kuumille kiville. Tietenkään ei tuollaista herkkua ole täällä päin saatavilla, mutta netin kautta tilasin jo syksyllä itselle kotiin.

Lehti kertoo ruotsin kielestä, mutta myös kaikenlaisista kieliasioista suurta yleisöä kiinnostavalla tavalla. En ole suomenkielistä versiota vielä tavannut, vaikka kaikenlaisia muita erikoisalan lehtiä on olemassa, jopa historiaa. Mutta jos joskus kuulen jonkun kielilehteä alkavan toimittaa, aion kyllä pyrkiä toimituskuntaan!

Kuvassa ovat tänä vuonna ilmestyneet kaksi lehteä. Aiheet ovat laidasta laitaan, vähän samoin kuin omassa kieliblogissani. Lehdistä selviää esim. että Ruotsisa rekisteröidään yli 5000 uutta hevosta, ja kaikilla on tietysti oltava nimi. Kävisikö Run Bitch Run? Salamislicebyslice? Thai Tanic? Ei mikään käy, sillä tällaiset nimet on jo jollain hevosella. Melkein mikä tahansa sopii siis hevosen nimeksi, paitsi kirosanoja, väkivaltaa ilmaisevia tai pornografisia nimiä ei hyväksytä. Kerran oli kuitenkin hyväksytty nimeksi La Pija, joka myöhemmin osoittautuikin olevan espanjan kielellä penis.

Niille jotka jaksavat hämmästellä suomenruotsalaisten erilaista ääntämistä, olisi tarjolla artikkeli englannin standardikielestä. Englannissa puhuttua kieltähän on pidetty jonkinlaisena standardina, mutta se alkaa olla pieni vähemmistö englantia puhuvien ihmisten joukossa. Amerikassa puhutaan tietysti englantia monin eri variantein, mutta myös vaikkapa Filippiineillä puhuu 90 miljoonaa ihmistä englantia, joka on yksi maan virallisista kielistä. Eikä useimmat puhu suinkaan sellaista englantia mitä olemme tottuneet kuulemaan. Maassa on ikivanha kieli tagalog, joka on sekoittunut englannin kanssa ja jota kutsutaan nimellä taglish. Tai Singaporessa puhutaan singlish-nimistä uutta kieltä.

Oppilaani ovat joskus ihmetelleet, miksi ruotsissa voileipä on smörgås eli itse asiassa
voihanhi. Lehdestä löytyy selitys tähänkin. Det går vita gäss på havet (merellä on valkoisia hanhia) on vanha sanonta, ja tarkoittaa, että tuulee niin voimakkasti, että aallonharjat muodostavat valkoista vaahtoa. Mielikuvitusta käyttäen ne näyttävät hanhilta. Ruotsin kielen vanhassa kielenkäytössä on sitten ollut tapana sanoa gås (hanhi) sellaisesta, joka on uiskennellut ympäriinsä pinnalla. Esimerkiksi kun voi valmistettiin ennen kotona, voinokareet kelluivat maidon pinnalla ja niitä verrattiin hanhiin. Smörgås tarkoitti siis samaa kuin smörklump (voinokare). Myöhemmin merkitys laajeni käsittämään sekä leivän että sen päällä olevan voin.

Ja pyrkimys sukupuolineutraaliin kieleenhän on nykyään kestoaihe julkaisussa kuin julkaisussa. Mutta tiesikö monikaan, että ruotsissa han/hon-sanojen tilalle on suomen mallin mukaan yritetty lanseerata neutraalia hen-sanaa? Tämä lienee laajemmin käytössä kuin englannin vastaavat yritykset. Siellä on yritetty tuoda käyttöön mm. sukupuolineutraaleja pronomineja heesh, hir, hizer, na, po, thon. Näillä ei ole kuitenkaan ollut menestystä.

Kielen uusia sanojakin lehdessä esitellään. Monet nuoret miehet kuolevat autosurfailuun /bilsurfa. Eikä ole kyse pelkällä autolla ajosta, vaan henkilö tasapainottelee liikkuvan auton katolla, konepellillä tai tavarasäilön päällä.

Kesän alku on kaiken loppu

Kesä on tulossa, ainakin siitä päätellen, että kansalaisopiston piirit päättyvät. Illalla oli viimeinen kokoontuminen kirjallisuusryhmässä. Olen talven mittaan käynyt kahdessa jumpparyhmässä, elokuvakerhossa ja kirjallisuuspiirissä, kaikki on nyt taas loppu tältä erää. Täytyy ruveta kulkemaan piiriä ulkona!

Kirjallisuuspiirissä meillä on ollut talven mittaan joskus sama kirja luettavana, mutta se on hankalaa, sillä kirjastosta ei löydy kaikille samaa kirjaa. Useimmiten jokainen on lukenut valitsemansa kirjan ja esitellyt sen muille, minkä jälkeen kirjan herättämistä ajatuksista on keskusteltu. Se hyöty kokoontumisesta on ollut, että on tullut luetuksi enemmän kirjoja kuin yleensä, tavallaan on asettanut siinäkin itselleen päämääriä, vaikkei mikään pakollista olekaan. Ei siellä katsota pahalla, vaikka joku ei olisi ehtinyt kirjoja lukeakaan.

Ensi talvena ajattelimme ilman muuta jatkaa. Keksimme, että joka kerta olisi eri teema: jokin maa. Esim. jos teemailtana on kyseessä vaikkapa Irlanti, jokainen lukisi irlantilaisen kirjailijan teoksen tai jonkun muunmaalaisen kirjailijan Irlannista kertovan kirjan. Mukaan voisi tuoda myös kyseisestä maasta kertovaa rekvisiittaa, esim. syötävää, esineitä jne. Idean keksimme siitä, että juuri on radiossa kuulemma hiljattain ollut ohjelma kirjallisuuspiireistä, joissa on ollut erilaisia teemoja. Ja syöminen ja juominenhan nyt aina lähentää ihmisiä, joten sellaista tietysti pitää olla mukana.

Vasta vanhana kiinnostuu entisajoista

Äiti ja isä ovat tutkineet sukujaan yli 30 vuotta. He ovat saaneet työnsä suunnilleen päätökseen, sikäli mikäli sellainen työ koskaan valmiiksi tulee. Minulla ei ole aiemmin ollut aikaa (onko ollut intoakaan?) perehtyä sukukirjoihin, mutta nyt aloin hieman selailla. Tutkailu vaatii hieman totuttelua, mutta kun pääsee sukutauluista jyvälle, alkaa seljetä, kuka on kenenkin lapsi ja millaisia seikkailuja elämässään kokenut.

Löysin kopioituna kirjasta neljänpolven kuvankin, jota en muista ennen nähneenikään, kollaasissa vasemmalla ylhäällä, kuvassa on jopa mummani mumma. Äiti siinä on vielä lapsena. Oikealla ylhäällä minä nuorimmaisena, ripillepääsypäivänä. Vasemmalla alhaalla olen jo vauvan kanssa ja toiseksi nuorimpana. Sitten menikin ihan yli 30 vuotta, että oli hengissä vain kolmea sukupolvea, ennen kuin seuraava sukupolvi syntyi ja äitini on nyt kuvassa vanhimpana.

Lapsia sukukirjojen mukaan on perheissä ollut järjestään yli kymmenen. Tuolla mumman mummallakin oli 14 lasta, aina säännöllisesti parin vuoden välein syntyneitä. Kun yhtä on imetetty vuoden verran ja uusi vauva ilmoittanut tulostaan, on imijä viety "kikkiviaroolle" eli vieroitettu rinnasta vähän aikaa jossain toisessa perheessä.

Joitakin tapahtumiakin on laitettu muistiin. Eräskin sukulaismies oli 1800-luvun puolivälissä lähtenyt kaupunkiin vaihtamaan tervaa ikkunalaseihin. Mutta kuinka ollakaan, oli ostanut viinaakin samalla. Juovuksissa oli levittänyt ikkunat tielle ja ajaa päräyttänyt hevosella yli ja huutanut, että "harvoon sitä saa klasista tietä ajaa!"

Joku toinen taas oli kaverinsa kanssa hurjastellut hevosella ja riehunut ja heilunut juovuspäissään kärryillä. Hän oli pudonnut tielle ja taittanut niskansa. Murhattuja on useitakin, ei sentään murhaajia! Kuka se muuten väittää, että vain nykynuoriso hurjastelee? Hehän tuntuvat mamiksilta näihin verrattuna!

Amerikkaan lähtijöitä oli useitakin. Missään vain ei ole säilynyt tietoja kenenkään omakohtaisista kokemuksista siellä. Täytyy tyytyä vain yleisiin historiankirjoihin. Ainut, josta vähän tiedän, on mumman äiti Sanna, joka 17-vuotiaana (1902) lähti Amerikkaan piikomaan. Tuo kesä on kuulemma ollut erittäin sateinen ja kurja. Sanna oli ollut turnipsipellolla nilkkoja myöten ravassa, kun joku oli tuonut tiedon, että hän on saanut passin ja luvan lähteä. Sinne olivat jääneet saappaat mutapellolle siihen paikkaan, kun Sanna oli kiljaissut: "Nyt tämä flikka lähti Amerikkaan!" Sanna varmaan on vanhimpana joutunut hoitamaan kymmentä nuorempaansakin!

Sanna muuten tuli viiden vuoden kuluttua takaisin, meni naimisiin ja sai vauvan, minun mummani. Avioparin piti lähteä takaisin Amerikkaan, mies meni jo etukäteen ja lähetti matkaliputkin. Mutta ennen kuin Sanna ehti lapsen kanssa lähteä perässä, tuli tieto miehen kuolemasta, joten matka peruuntui.

Harmi, ettei silmien väriä ole koskaan merkitty kirkonkirjoihin :) Tuolla Sannan ensimmäisellä miehellä oli nimittäin tummanruskeat silmät, jotka ovat sitten periytyneet myös minulle ja sisarilleni ja yhä eteen päin. Minusta olisi hauska tietää, missä vaiheessa ne ruskeat silmät ovat sukuun tulleet.
Amerikassa käynyt Sanna on kollaasin kahdessa ylimmässä kuvassa. Ensin toiseksi vanhimpana, sitten vanhimpana.

Jotkut ovat superihmisiä

"Ja kun tarkasti elin, palkastani jäi vähän oppilaittenikin tarpeisiin". Näin kirjoittaa Laura Lehtola muistelmissaan Viimeinen katekeetta. Tuo lause jäi oikein soimaan aivoihini. Kuinka moni meistä olisi nykyään valmis antamaan omasta palkastaan oppilailleen? Ostamaan heille kirjoja tai kyniä, ostamaan kangasta ja ompelemaan oppilaille tämän kipeästi tarvitsemaa mekkoa? Tai järjestäisi oppilaille uudet kengät? Epäilen, että noin pyyteettömät voisi nykyään laskea yhden käden sormin.

Mutta kaikkea tuotapa teki Laura Lehtola (synt. 1902), Inarin Lapissa elämäntyönsä kiertävänä opettajana työskennelleenä. 16-vuotiaasta lähtien (paljas)jalkaisin, suksilla, porolla, veneellä 40 vuotta ja kymmeniä kilometrejä uuteen paikkaan vaeltaen erämaissa, tiettömien taipaleitten takana. Hän asui aina jossain perheessä, sai pitää koulua samassa huoneessa missä nukkuikin. Isännät olivat yleensä porojen mukana, joten emännän vastuulla oli koko talouden muu pyöritys: lehmät ja muu navettatyö, puiden hakkuu ja lämmitys, ison lapsilauman hoitaminen. Ja tietysti Laura joutui tähän kaikkeen päätä pahkaa mukaan.

Eikä Laura ollut mikään eilisen teeren poika missään asiassa. Hänen taitoihinsa luotettiin, jos tarvittiin eläinlääkäriä, hän avusti synnytyksissä, oli tarvittaessa lääkärinä, korjasi aitoja, lypsi lehmät ja hoiti muut navettatyöt.... Lista tuntuu loputtomalta ja uskomattomalta! Ellei minun hyvä tuttavani olisi itse tavannut Laura Lehtolaa, en uskoisi, että tällainen olisi edes mahdollista. Mutta tällaisia superihmisiä aina joskus siis on todella olemassa.

Tuntuu siltä, että Lapissa asuvat virkamiehetkään eivät aina ymmärtäneet, millaisissa oloissa todella syrjäkylillä jotkut elivät. Laura sai asiaa näille usein valaista. Eräskin kirkkoherra tarkastusmatkallaan lausahti: "Jos minä joutuisin tänne viikoksi, niin hulluksi tulisin!"

Minua viehätti kirjassa monikin asia: Lapin olojen ja maisemien kuvaaminen, entisaikojen elämän kuvaaminen, uskomattoman vaikeitten tilanteiden neuvokas selvittäminen. Opettajan ammatin valaiseminen 1900-luvun alussa oli myös mielenkiintoista, samoin kieliolot Lapissa. Tuohon aikaanhan eivät kaikki suinkaan puhuneet pelkkää suomea. Laura joutui opettelemaan saamen kieltä ja harmitteli itsekseen, että ei ollut suostunut sitä jo valmiiksi opiskelemaan, silloin kun isä hänen kotona asuessaan olisi sitä opettanut.

Ja viehätti minua myös valtava lapinsanojen määrä. Monia en ymmärtänyt, mutta kirjan takana oli sanasto, joten tuli selväksi, että jos poron jalka sopsaa, se tarkoittaa, että jalka on saanut tiestä pitävän otteen. Taajominenkin eli lasten kanssa leikkiminen oli kiellettyä. Laura sai ankarat nuhteet, kun erehtyi nuorena, itsekin vielä oikeastaan lapsena leikkimään vapaa-ajalla lasten kanssa. Eikä pollo ole mitään kanaa kuten espanjalaisilla vaan pahkakuppi.
Laura Lehtola: Viimeinen katekeetta. WSOY. Juva 1984.

Mennäkö Facebookiin

Sosiaalinen media ja sen käyttömahdollisuudet etenevät sellaista vauhtia, että heikkoja jo hirvittää. Pitäisikö liittyä Facebookiin vai ei askarruttaa vielä monia, varsinkin kun sen vaaroistakin on puhuttu.

Olen itse liittynyt Facebookiin jo viime syksynä tietääkseni vähän, mistä ihmiset ylipäätään puhuvat. Sinne voi kirjautua, kirjoittaa profiiliinsa itsestään tietoja tai olla kirjoittamatta. Voi etsiä kavereitaan ja pyytää näitä Facebookkavereikseen. Kutsuttu voi joko hyväksyä tai hylätä kutsun. Kone myös ehdottaa automaattisesti joitakin henkilöitä kavereiksi. Nämä voivat olla oikeita tuttuja tai tutun tuttuja tai henkilöillä on muuten jotain yhteistä, minkä perusteella kone yhdistelee tietoja.

Itse en juuri kirjoita tuohon naamakirjaan eli lärvikirjaan uusia tietoja enkä juuri etsi itselleni naamakirjakavereita. Periaatteessa olen hyväksynyt kaikki kaveripyynnöt, joita on tullut, mutta niin ikään periaatteesta en ota nykyisiä oppilaita kavereikseni (entisiä kylläkin) enkä tuntemattomia. Tuskin siitä toisaalta haittaakaan olisi, kun en kerran siellä mitään kirjoittele. Profiili on minulla itse asiassa vain kokeilun takia. Joillekin olen joskus kirjoittanut henkilökohtaisia viestejä. Se on kätevää, jos ei tiedä henkilön sähköpostiosoitetta. Viestithän eivät näy kaikelle kansalle.

Juuri viime opettajainkokouksessa oli puhetta, pitäisikö koulunkin kirjautua Facebookiin ja alkaa käyttää sitä tiedotuskanavana. Suurin osa oppilaistahan on jo valmiiksi kirjautuneena kyseiseen mediaan. Jospa päästäisiin suurempaan käyttäjämäärään kuin jotkut pedanetit tai nukonetit. Eräs opettaja oli juuri muutama viikko sitten koulutuksessa ja siellä oli tullut ilmi, että jotkut koulut ovat jo menneet Facebookiin. Kokemukset ovat toistaiseksi olleet kuulemma hyviä. Myös kuntamme nuorisotoimi on Facebookissa ja sivu sai jo heti melkein sataprosenttisen kannatuksen. Samoin monet yrittäjät näyttävät siirtyneen Facebookiin. Meillä kokouksessa päätettiin harkita asiaa syksyyn.

Facebookin vaaroista on luennoitu ja kirjoitettu paljonkin. Profiilinhan voi aina deletoida, jos siellä alkaa olla kovin paljon epäasiallisia kirjoituksia, herjauksia tai muuten on haittaa. Yksi suuri haitta on tietysti nettiriippuvuus. Mutta eihän se ole pelkän Facebookin syy, myös blogit, IRC-galleriat tai mikä tahansa voi aiheuttaa riippuvuutta. Kyllähän täällä saa aikansa kulumaan vaikka aamusta iltaan. Koulussa hiljattain vieraillut Wilson Kirwakin kertoi, miten hänen vieraillessaan eri kouluissa oppilaat ovat usein levottomia ja hoputtavat luennoijaa lopettamaan. Kun Kirwa on kysynyt, mihin ihmeeseen oppilailla on niin kova kiire, ovat nämä vastanneet, että Facebookiin. On kuulemma sellaisiakin oppilaita, jotka viettävät aikaa yhdeksänkin tuntia Facebookissa!!

Uskottava on

Eiliseen postaukseen ja niiden kommentteihin viitaten tässä Liisan blogista joskus löytämäni kiertis. Olen aikonut julkaista sen jo aiemmin, mutta unohtanut. Sama pätee varmaan vieraisiin kieliinkin. Vieraskielisessä tekstissä voi olla tuntemattomia sanoja, jopa monia käsittämättömiä lauseita, ja silti pääasia tulee ymmärretyksi.
Kokeilkaapa lukea, eikö ole ihme:

Uskotatva on !

Cmabridgen yilopitson tuktimusken muakan, ei ole väilä msisä jäjretsyksessä sanan kijraimet ovat , ainoa täkreä aisa on, että esnimmäinen ja viimienen kijrain ovat oikelila piakiolla. Loput voiavt olla missä jäjretsyskessä tahasna ja imhinen voi silti lukea tesktin ongemlitta, koksa aiovt eiävt lue jokaitsa kijraitna eriskeen vaan sana kokoniasuuetna.

ÄLLITSYTÄTVÄÄ! VAI MTIÄ OELT MIETLÄ?

Turha pelätä virheitä

Eilen pidin suullisen kurssin suullisen kokeen. Arviointiohjeiden mukaan yritin asettaa kullekin jonkinlaisen arvosanan oikeaan kriteerilokeroon. Alimman arvosanan kohdalla lukee kriteereissä mm: "oppilaan puhe vaatii kuulijalta totuttelua". Hienosti ilmaistu tuotoksesta, joka on niin täynnä oppilaan keksimiä outoja ilmauksia, että saa ihmetellä, mitä niillä oikein tarkoitetaan.

Mutta oppilaat ovat mestareita ymmärtämään toistensa vieraskielistä puhetta. Vaikka toinen saattoi käyttää aivan outoja muotoja ja itse keksimiään sanoja, joita en ole ruotsissa ennen kuullutkaan, vastasi toinen puheeseen kuin ei puheessa olisi mitään kummallista ollutkaan. Ymmärsin itsekin oppilaan puheen ja tarkoituksen, joten viesti meni siis perille. Ja sehän päämääränä onkin. En antanut kenellekään huonointa arvosanaa. Kyllä heistä jokainen saa ruotsiksi asiansa ymmärretyksi.

Onneksi kriteerit ovat nykyään muuttuneet parempaan suuntaan. Enää ei tuijoteta niin paljon virheitä kuin ennen. Mietin vain aina, onko virheillä sittenkään niin kauhean suurta merkitystä. Jos englannin opettaja joskus antaa minulle luettavaksi vaikkapa englanninkielisen aineen ja kauhistelee virheitä, en itse huomaa aineessa virheitä ollenkaan, koska en ole enkunope. Kiittelen vain, miten hyvin oppilas osaa englantia! Ymmärrän kaiken, mutten huomaa, jos jokin prepositio onkin vääränlainen tai pääte mitä sattuu tai sanonta muuten päin mäntyä.

Hyvinkin pienellä kielitaidolla voi pärjätä. Minua ihmetyttää aina, miten esim. tyttäreni on entisellä työpaikallaan oppinut puolalaisilta työkavereiltaan vähän puolaa, ihan vain aikansa kuluksi ovat työkaverukset opetelleet toistensa kieltä. Ja sitten siinä on käynyt niin, että kun tytär vaihtoi työpaikkaa, ja Puolasta tulee uusia ihmisiä töihin, ei kukaan osaa (tai halua?) heitä opastaa virastoasioissa. Silloin soittavat työpaikalta tyttärelle, ja tämä rientää tulkiksi. Eihän hän tietysti hyvin osaa. Enemmän kuulemma puhuessa kädet kipeytyvät päivän aikana kuin kieli, mutta asiat selkiävät!

Sairasta katsomassa

Käväisin äkkiä Pohjanmaalla, sillä isä on kulkenut jo kolme kuukautta kodin ja sairaalan väliä. Minusta kummallista hoitoa noissa arvauskeskuksissakin. Vain yhtä asiaa katsotaan kerrallaan eikä potilaan puheista välitetä, ei näköjään varsinkaan, jos tämä on jo iäkkäämpi henkilö.

Isälläkin oli todettu jotain, mitä lie pusseja tai moukkuja mahassa (joita on kuulemma kaikilla ihmisillä), ja yksi oli puhjennut ja aiheutti verenvuotoa. Sitä kun terveyskeskuksen vuodeosastolla yritettiin jonkin muunkin vaivan lisäksi parannella, oli isä samalla maininnut yhä vain kipeytyvästä jalastaan. Jalka alkoi olla jo limpun kokoinen. "Hoidetaan nyt vain tätä yhtä asiaa", oli lääkärin vastaus.

Ja niin hänet passitettiin kotiin, vaikka ei saattanut syödäkään enää mitään, ei jaksanut enää kulkea edes vessan ja sängyn väliä kuin ankarasti ponnistellen ja huohottaen. Ambulanssilla lopulta taas sairaalaan, missä vihdoin lääkäri otti asiakseen tutkia kunnolla. Ja ilmeni, että keuhkoissa oli veritulppa. Olihan keuhkojakin yritetty kuvata aiemmin jo, mutta veritulppa ei näkynyt tavallisissa röntgenkuvauksissa.

En tiedä, ovatko lääkärit ylityöllistettyjä vai onko tavallista, että ihmiset valittavat turhastakin niin paljon, etteivät lääkärit enää jaksa kallistaa korvaansa kaikelle valitukselle. Oli miten oli, toivottavasti isän asia on nyt menossa parempaan suuntaan. Ainakin aivot ovat virkeät. Hän jaksoi olla kiinnostunut jopa meidän kuntamme suunnitelmista liittyä johonkin toiseen kuntaan. Itse en varmaan olisi sairaana viitsinyt sellaisia asioita pohtia.

Saivat aprillatuksi

Aprillipäivää en erityisemmin noteeraa, vaikka melkein joka lehdessä on jonkinlainen aprillipila. Eilen minua melkein päästiin aprillaamaan. Meillä piti olla, ja olikin, kurssikoe ruotsista. Menin papereineni luokkaan, ja ensimmäiseksi joku kysyi, mitä kivaa tänään tehdään. -Koetta tietysti, siinä on tosi kivoja tehtäviä, ilmoitin. Oppilaat alkoivat yhteen ääneen vastustaa: -Kirjallinenhan piti olla vasta tiistaina, kun alkaa koeviikko muutenkin ja tänään on kuuntelukoe ja suullinen!

Olivat niin tosissaanolevan näköisiä, että aloin jo kauhistuneena ajatella, miten minä mistään yhtäkkiä heille suullisia tempaisen, enhän ole yhtään valmistautunut, en monistanut papereita enkä tehnyt suunnitelmaa, missä järjestyksessä kukin tulee luokseni ja kenen kanssa, ei kai ole luokkatilojakaan. Eihän tästä tule nyt taas yhtään mitään, en ole monistanut kuuntelukoettakaan, puhumattakaan, että olisin etsinyt valmiiksi, minkä kokeen otan. Voi voi, taasko minulla muisti pettää!

Topakoiduin ja laitoin kädet puuskaan ja jo hieman ääntä korottaen aloin vaahdota, että kyllä se kirjallinen oli tänään... kunnes huomasin pienen hymynväreen jonkun suupielessä ja jonkun toisen silmäkulmassa pilkahti ilkikurisesti. Ja joku lyhytpinnainen ärähti jo muille: -Aloitetaan nyt jo se koe!

Joten niin pääsivät oppilaat sanomaan minulle: April, april, din dumma sill, jag kan lura dig vart jag vill.

Vielä jatkuu ensi vuonnakin

Olipahan eilen taas oikein maratonin pituinen opekokous. Kaksi tuntia ensin kokousta, sitten minulla oli vielä tunnin mittainen kehityskeskustelu lukion rehtorin kanssa. Mutta selvisipähän ainakin se, että uudet oppilaat otetaan syksyllä ykköselle, ja ainakin vuodeksi eteen päin on siten tiedossa minullekin töitä. Oppilaille on luvattu, että kaikki, jotka tänne lukioon otetaan, saavat käydä koulunsa loppuunkin omalla paikkakunnalla.

Nyt yläkouluun on valittu uusi rehtorikin, joka pääsee tulemaan vasta vapun jälkeen. Näin ollen meillä on erikoinen tilanne, että emme tiedä ensi vuoden tuntejamme ja työmääräämme tarkkaan. Aina ennen on kunkin seuraavan vuoden tuntimäärä ollut selvillä jo maaliskuussa, heti sen jälkeen kun oppilaat ovat tehneet ensi vuoden ainevalintansa.

Mutta minullapa on enää kahtena päivänä opetusta. Sitten alkaa koeviikko, minkä jälkeen alkaa "eläkejakso", koko keväänä ei ole opetusta, vasta syksyllä taas. Mutta kuten jo etukäteen tiedän ja arvaan, en saa rauhassa kekkuloida miten haluan. Eilen täyttyi kalenteriin jo kaikenlaisia opekokouksia ja muita tilaisuuksia, uusintakuulusteluja jne, jotka on pakko tehdä. (L:lle huom: tämäkään ei ole valitusta, onpahan vaan toteamus!)

Aiemmin rehtori sanoi, että osa-aikaeläkeläisten ei ole tarvinnut yleensä vapaalla jaksolla osallistua opekokouksiin. Mutta nyt huomasin, että aiheet niissä ovat sellaisia, että olisi syytä olla paikalla. Kysyin myös, tarvitseeko tulla kevätjuhlaan, johon rehtori totesi, että hän katsoo "pahalla silmällä", ellei ihminen osallistu kevätjuhlaan.