En juuri tiedä miesten kirjoittamia blogeja, joissa ei olisi kuvailtu autoja ja niiden jarruja ja vaihteita ja milloin katkesi vaijeri tai meni jarrulevyt. Jopa jatkokertomuksia niistä on kerrottu ja luettu, ja kirjoittaja kiristänyt vauhtia omien sanojensa mukaan silläkin uhalla, että lukijat kaikkoavat.
Heh. Voinhan minäkin kertoa meidän autoista, saa nähdä mihin hornan tuuttiin minun loputkin lukijani kaikkoavat.
Ensimmäinen auto oli vihreä, tarkempaa tietoa ei ole merkistä, mainittiin apinadatsuniksi. Se oli tietysti rakas perheenjäsen, kun sen suurella vaivalla sai hankituksi. Mutta jätti kuitenkin meidät koko perheen kaksi kertaa tielle, milloin hajosi moottori, milloin laturi. Takseilla jouduttiin tulemaan loppumatka kotiin muutama kymmenen kilometriä. Silloin kolmivuotias tytär heräsi aina keskellä yötä murehtimaan: "Byääh, siellä se meidän auto joutuu yksin olemaan keskellä yötä tien varressa ilman kaveria!"
Laturin hajottua oltiin muuten jossain Taivalkosken korvessa Lapin porteilla. Sitä ei käyntiin saannin jälkeen voinut sammuttaa kuin alamäkeen, että sai helposti työnnettyä uudelleen liikkeelle.
Siitä oli luovuttava, vaikka lapset tiristivät kyyneleitä. Meille tuli Nissan Cherry, vai onko sen nimistä autoa koskaan ollut olemassakaan? Sekin saatiin irti vanhana, mutta jo ensimmäisenä päivänä mies (tietysti, en minä!) ajoi huolimattomasti liian lähellä keskiviivaa ja kylki viisti vastaan tulevan auton kylkeä. Hyvä ettei ovi irronnut. Tämä auto oli kai kovin vaatimaton ja pliisu, koska ei ole muuta muistikuvaa koko autosta. Mutta punainen se oli!
Sitten olimme kai jo äärtyneet sen verran, että seuraava auto oli uusi, punainen (!) Nissan Sunny. Se oli meillä yli kaksikymmentä vuotta, milloin ykkös-, milloin kakkkosautona. Se koki monet seikkailut lastemme ajaessa ja harjoitellessa sillä autokoulun jälkeisinä aikoina. Kovin riehakas se kai oli myös, sillä joskus se repi kuistin nurkkalaudat irti, joskus kaahasi ojanpohjia myöten, repipä jonkun toisen auton takapuskurinkin irti.
Auton riemastellessa nuorten kanssa, minulle hankittiin punainen Lada. Maksoi 5000 markkaa. Siihen oli varmaan myyty huoltoasemalla hyppybensaa, niin kovin hyppyytti. Eikä se aina suostunut silittelystä huolimatta lähtemään liikkeelle. Joskus koulun pihasta lähtiessä piti kutsua koko luokka sitä työntämään. Mutta kun siitä parin vuoden kuluttua luovuttiin, myytiin se silloin 90-luvun alkupuolella venäläisille 7000 markalla.
Nissan sai palvella meitä pitkään yksinään, kunnes minä en enää halunnut kulkea ruosteiset sivupellit lepattavassa autossa. Halusin itselleni paremman. Vävypoika oli onnellinen, kun sai myydyksi entisen pari vuotta vanhan punaisen autonsa minulle. Joku nissanhan sekin oli. Mutta ahtailla parkkipaikoilla kääntyi jäykästi kuin traktori, joten jo parin vuoden ratinväännön jälkeen luovuimme vihdoin japanilaisista ja sain uuden punaisen Seat Altean.
Tämä olikin pieni ja näppärä, huomattavasti helpompi parkkeerata kapeisiin koloihin. Mutta heti kättelyssä putosi uuden auton katosta kattovalo roikkuen johdoistaan. Eikä se suostunut katossa pysymään kuin hitsaamalla. Takaikkuna on aina ravassa, mutta muuten mukava auto.
Mies malttoi kevättalvella vihdoin luopua ikivanhasta Nissanistaan ja hommasi oikein ison pakettiauton, jolla voidaan kuljettaa puita, rojua, kanoottia ja vaikka mitä. Nyt vain huomasi moni muukin, että sillä saa kuljetetuksi kaikenlaista, joten alkukesästä emme itse nähneet autoa juuri ollenkaan. Ai juu, väri on tietenkin punainen ja joku nissanihan sekin on.
Tekstit
8 kommenttia:
Sympaattista merkkiuskollisuutta teidän perheessä. Onneksi sille on ainakin aikaisemmin ollut aika järkevät perustelutkin. Minua ei ole vielä yksikään Nissani varoittamatta tielle jättänyt. Suoran luontoisia tuntuvat olevan. Nykyään kuitenkin kaikissa nelipyöräisissä alkaa olla niin paljon korkeampaa teknologiaa, ettei niiden kotkotuksista ymmärrä edes vanhanajan mekaanikko. Pitää olla oikeanmerkkiset mittarit ja laitteet jo vianmääritykseen ja korajaus maksaa maltaita.
Oli muuten hauskasti kirjoitettu tuo autohistoriikkisi :-). Huomaat varmaan, että aihe on sydäntäni lähellä.
Meillä oli lapsena aina joku kummisedän (autokatsastaja) valkkaama auto, halpa, pysyi kasassa kun sitä korjattiin pari viikkoa ennen kesälomaa. Tielle jäätiin useamman kerran, useimmiten koska iskä oli unohtanut tankata... Eniten häpesin Talbot Chrysleria (punainen, viistoperä, Uudessakaupungissa tehty). Olin vasta saanut talvella ajokortin ja kesällä kruisaltiin Mikkelin torilla parkissa perjantai-iltaisin. Siinä mokomassa oli kuitenkin startissa jotain vikaa, niinpä: ei käynnistynyt, ulos autosta, takakontti auki nippuside"lukkoa" räpläten, vasara käteen, konepelti ylös, "kops, kops" pari iskua starttiin, vasara takaisin konttiin, ja kas, se käynnistyi. Noloa.
Itselläni on vasta toinen auto menossa, mutta olen jo vannoutunut Volkkaristi ;) värillä ei ole väliä, kun se ei ole valkoinen tai hopea - auton on erotuttava liikenteessä!
Jos lukijat kaikkoavat johonkin, et voi millään tietää missä se on, ethän? Punaiset autot ovat ...hmmm... punaisia :D
Millan: minä puolestani en niin autoista perusta, kunhan pääsisi kulkemaan eteen päin.
Ne ovat kaikki vahingossa olleet punaisia ja vahingossa tuon merkkisiä. Joku oppilas sanoikin takavuosina: Pyh, sellaisia kansanautoja teillä!
Villasukka: valkoista en todellakaan ostaisi. Olin kerran ajaa kaupan pihasta tielle tullessani valkoisen auton kanssa yhteen. Yksinkertaisesti en erottanut sitä lumen seasta.
Isopeikko: Tiedänpäs, se on siellä hevon kuusessa! :D
Volvo aina käynnistyy, pakkasellakin..
Hannele, juu, mutta se oli niihin aikoihin meidän budjettimme ulottumattomissa.
Kirlah, nyt päästiin asiaan! Meillä OLI joskus Citroen (voi, miten tuo nimi kirjoitetaan!) eli siis sitikka ja lähdimme uudella sellaisella tietysti Pariisin huhtikuuhun. No. Pariisiin päästiin, mutta siellä hajosi joku tuultinjuttu ja moottori ylikuumeni koko ajan. Ei kun yritettiin ajaa joten kuten, mutta jossainhan tuli raja vastaan: mies ja auto yhtä punaiset tuskasta! Ei kun remonttipaikalle ja reissuun viivytys. Onneksi oli ranskalai´nen auto, sillä tuntui, että muuten emme olisi saaneet niin hyvää palvelua.
Sitten meille tuli ensimmäinen Mazda. e oli kutonen ja työsuhdeauto. Se oli pelkkää unelmaa, jopa niin paljon, että minä ostin itselleni Mazda Caprio Topin (klikkaa juttu Martta ja auto mun blogista, siinä pakina jolla tein rahaa ja kuva minun autosta; mulla on se hakukone siinä vasemmalla). No, sitten vaihtui mieehn työpaikka, eikä mukana tullut työsudheautoa ja kahta emme halunneet pitää. Myin itku silmässä pienen autoni pois, kun sotimme uuden kutosen. Se mun pikku rättikatto Mazda on vieläkin liikenteessä! Siinä oli 200 000 kilometriä jo minun sen pois mydessä! Me ei ksokaan osteta muuta kuin japanilaisia autoja. Ne kestävät ja kestävät!
Mieheni matkustaa työnsä puolesta paljon ympäri maailmaa ja hän on monipuolisesti seurannut muuta teollisuuden alaa ja autoja siinä sivussa, joten vain japanilainen auto käy. Sinunkin jutussa Nissan kesti!
Meillä tulee kilometrejä Mazda kutoseen paljon, mutta ikinä yksikään niitä ei ole tarvinnut mitään remonttia!
Tuttavilla on ollut eniten ongelmia Volvojen ja Bemarein kanssa, aina pitää olla hankkimassa jotain varaosaa. Naapuri harrasti nimenomaan isoja, suuria ja uusia Volvoja ja jo ensimmäinen lomamatka autosta hajosi jotain!
Ystävättäreni on seurannut meitä ja siirtynyt Volkswageneista Toyota-merkkiin ja enää ei ole tarvittu remppaa. Nyt hän osti juuri Touotan tilaihmeen, koska iso perhe ja koira.
Japanilaiset autot ovat kestoihmeitä ja myös hyvännäköisiä. Meillä ei ole varaa käyttää muita, sillä emme halua hassata rahoja remontteihin.
Leena, pitäisiköhän todella seuraavaksi siirtyä takaisin Nissaneihin. Tämä Seat kun on espanjalainen, ei tahdo oikein tykätä Suomen talvista.
Pitääpä lukea tuo sinun pakinasi blogistasi.
Lähetä kommentti