Nappeja ja haasteita

Kyllä on tullut nappeja jos jonkinlaisia. Kolme ensimmäistä on Vilukissin antamia, on ollut oikein suurjako käynnissä. Minä jaan myös näitä eteen päin. Ottakaa vain kaikki tästä, jotka haluatte, ainakin ne, joiden blogit on linkitetty tuohon sivuun. Blogeja on paljon ja tosi hyviä, en arvaa alkaa niitä suuremmin ruveta erittelemään. Niitä on vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, koska ovat niin eri tyylisiä.











Kolmannen napin yhteydessä oli myös kehotus kertoa viisi asiaa, joista pitää. Se ei ole helppo tehtävä, koska maailmassahan on tuhansia asioita, joista voi tykätä. Tässä nyt jonkinlainen lista:

1. Kielet ja eri kulttuurit
2. Luonto ja eläimet
3. Kirjoittaminen ja kirjallisuus
4. Kaverit ja muut läheiset
5. Uusien asioiden kokeminen ja näkeminen (ei extreme)

Tämäkin haaste on sellainen, jonka heitän kaikille, jotka tätä blogia lukevat. Kirjoittakaa vaan omista tykkäämisistänne. Saatte siitä samalla tuon alla olevan kuvankin.








Ritan blogissa oli pitkän listan seassa minunkin nimeni ja sieltä nappasin tämän alemman kuvan. Siitä vaan kainostelematta omaan blogiin liittämään, kaikki joissa käyn ja joita vaikkapa salaakin luen :)

Koulutusristeilyllä

Perjantai ja lauantai menivät Tallinnan-risteilyllä. Ehei, ei pidä luuleman, että se hupireissu olisi ollut, miten sitä meikäläisellä sellaista! Tiukkaa asiaa oli. WSOY järjesti uusien oppikirjasarjojensa käyttöönottajille koulutusta. Itse olin ruotsinopettajien ryhmässä, englanninopettaja oman aineensa opettajien porukassa.

En tiedä, oliko siitä itselleni kauhean suurta hyötyä, olen kyseistä kirjasarjaa opettanut jo viime vuonna kahden kurssikirjan verran, tänä syksynä aloittanut kolmatta, joten olin jo itse esitellyt kirjan itselleni. Mutta ainahan on mukava tavata muita saman aineen kollegoja ja tiedustella kuulumisia, miten muualla tehdään. Tällainen vertaistuki on yleensä suurinta ja parasta antia koulutuksissa. Pysyy niin sanotusti ajan hermolla.

Suullisen kielitaidon kurssi on tulossa lukioon pakollisena. Niiltä tiimoilta näimme pari videota suullisen kielitaidon testaustilanteista. Saman tyyppisiä videoita olen nähnyt parina muunakin koulutuspäivänä, joten sen puoleen ei ollut järin uutta ja ihmeellistä. Joskus olen pitänyt itsekin jollekin ryhmälle testaustilanteita. Kuulimme myös luennon uusista sanoista ruotsin kielessä. Luento oli tosi hyvä, mutta taisi olla itse asiassa sama, jonka olen kuullut joskus aiemminkin. Olen varmaan kirjoittanutkin uusista sanoista joskus viime talvena.

Niin tiukka oli ohjelma, ettemme nähneet lähtöä emmekä saapumista satamissa. Ruokaa sen sijaan oli tarjolla liiankin kanssa. Eilen pääsimme tutustumaan Tallinnaan vain pariksi tunniksi. Siellä olisi viihtynyt kyllä kauemminkin. Sää oli leppeä, eikä turisteja liikaa. Vanhakaupunki ihanan viihtyisä. Kuvassa keskiaikaisiin vaatteisiin pukeutuneet kauppiaat tarjoavat paahdettuja manteleita. Tänne pitää tulla paremmalla ajalla, vaikka juuri keväällä olinkin. Mutta kun silloinkin oli aikaa Tallinalle vain pari tuntia. Seuraavan kerran kun tulen Tallinnaan, katson, ettei varmasti ole mitään koulutukseen liittyvää vaivoina.

Riikinkukko ja riikinruotsi

Oppilaiden kanssa on mukava työskennellä, aina joku keksii jotain uutta ja mukavaa, mitä en ole itse huomannutkaan. Oli ruotsintunnilla puhe rikssvenskasta ja finlandssvenskasta. Näyttää muuten siltä, että suomen kielessä käsite riikinruotsi on häviämässä, siis ruotsi, jota puhutaan Ruotsissa. Sanaa ei enää automaattisesti ymmärretäkään.

Riikki on siis suomen kielessäkin aina tarkoittanut valtakuntaa (ruots. ett rike). Meillähän on ollut myös riikintaalarit, valtakunnan rahat, plootut, joita otettiin käyttöön joskus 1600-luvulla. Sana esiintyy myös sanassa Sverige, = Svea rike, eli Svean valtakunta.

Mutta että riikinkukollakin olisi jotain tekemistä Ruotsin valtakunnan kanssa, ei ollut koskaan tullut mieleeni. Mutta minun viisaat oppilaani kysyivät tätä ja otin heti selvää. Kyllä, riikinkukko on kotoisin Intiasta ja koska se on tullut meille Ruotsin kautta, se on siksi nimeltään riikinkukko. Itse asiassa loogista: tavalliset kukot ovat varmaan näyttäneet ihmisten silmissä maatiaisen tavallisilta ja Ruotsista tullut kruunupäinen lintu viitannut Ruotsin kuninkaaseen, eli herraskainen riikinkukko.

Riikinkukko on muuten tieteelliseltä nimeltään pavo christatus, mistä monet muut kielet ovat saaneet linnun nimen: esim. saksaan Pfau ja ruotsiin påfågel, engl. peacock, viroksi paabulind/sinipaabu.

P.S. Kuva ei liity mitenkään riikinkukkoihin, mutta sentään ruotsin kieleen. Kuvaa napsauttamalla saa ehkä selvää tekstistäkin, jonka mukaan vielä 1900-luvullakin on ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet lukea entisiä pohjoismaisia kirjoitusmerkkejä, riimukirjoitusta, joita kuvan alareunassa.
Osasin minäkin muuten niitä lukea vielä yliopistoaikana, mutta en enää muista ensimmäistäkään.

Maallako huonoa opetusta

Juuri tänä aamuna puhuttiin Aamu-TV:ssä jälleen kerran lukioista ja niiden paremmuudesta tai huonommuudesta. Joku tutkijahan se oli saanut selville, että eivät suuret lukiot oikeasti olekaan välttämättä ne parhaat lukiot. Ja olipa saanut selville senkin, että lukiot, joihin pääsee vain korkeilla keskiarvoilla, eivät olekaan välttämättä niitä laadukkaimpia. Lopuksi oli peräti suositus: Jos haluat laadukasta opetusta, hakeudu pieneen lukioon, joihin ei ole korkea keskiarvo!

Lieneekö ensimmäinen kerta, jolloin joku on oikeasti yrittänyt tutkia, miten asiat todellisuudessa kentällä ovat. En väitä, että suurissa lukioissa ja korkean keskiarvon lukioissa olisi huonoa opetusta. Mutta haluan vain tuoda julki sen, että opettajat ja oppilaat ovat aina tienneet, että pienissä lukioissa meillä on aikaa keskittyä paremmin oppilaiden oppimisvaikeuksiin ja ohjata heitä henkilökohtaisemmin kuin massalukioissa.

Miten on sitten muuten selitettävissä, että ns. hyvissä kouluissa reputetaan usein enemmän kuin esim. meillä. Jos me saamme vitosen oppilaistakin ylioppilaita, pitäisi ankaran sisäänpääsykarsinnan lukioissa kaikkien saada valkolakki. Miten on selitettävissä, että meillä valitaan prosentuaalisesti paljon valinnaiskieliä ja kirjoitetaan pitkiä kieliä, kun monissa kaupunkien "hyvää opetusta saaneissa lukioissa" oppilaat usein pitkän kielen luettuaan kirjoittavatkin sen lyhyenä.

Olisikohan opettajien asenteissakin korjaamista. Kun pari vuotta sitten kiisteltiin siitä, siirrymmekö kaupungin sivutoimipisteeksi, pelkäsivät kaupungin opettajat tietenkin omien työpaikkojensa puolesta. Jos nimittäin olemme kaupungin leivissä, on meidänkin silloin mahdollista saada tunteja kaupungin lukiosta. Kuten jokaisessa uudessa asiassa, tässäkin oli vastustusta. Esitettiinpä tällaisiakin väitteitä, joita en hevin anna anteeksi: "Eiväthän ne maalaisopet voi osata niin hyvin opettaa kuin me kaupunkilaiset".

Rakkaat palvelijamme

En juuri tiedä miesten kirjoittamia blogeja, joissa ei olisi kuvailtu autoja ja niiden jarruja ja vaihteita ja milloin katkesi vaijeri tai meni jarrulevyt. Jopa jatkokertomuksia niistä on kerrottu ja luettu, ja kirjoittaja kiristänyt vauhtia omien sanojensa mukaan silläkin uhalla, että lukijat kaikkoavat.

Heh. Voinhan minäkin kertoa meidän autoista, saa nähdä mihin hornan tuuttiin minun loputkin lukijani kaikkoavat.
Ensimmäinen auto oli vihreä, tarkempaa tietoa ei ole merkistä, mainittiin apinadatsuniksi. Se oli tietysti rakas perheenjäsen, kun sen suurella vaivalla sai hankituksi. Mutta jätti kuitenkin meidät koko perheen kaksi kertaa tielle, milloin hajosi moottori, milloin laturi. Takseilla jouduttiin tulemaan loppumatka kotiin muutama kymmenen kilometriä. Silloin kolmivuotias tytär heräsi aina keskellä yötä murehtimaan: "Byääh, siellä se meidän auto joutuu yksin olemaan keskellä yötä tien varressa ilman kaveria!"
Laturin hajottua oltiin muuten jossain Taivalkosken korvessa Lapin porteilla. Sitä ei käyntiin saannin jälkeen voinut sammuttaa kuin alamäkeen, että sai helposti työnnettyä uudelleen liikkeelle.

Siitä oli luovuttava, vaikka lapset tiristivät kyyneleitä. Meille tuli Nissan Cherry, vai onko sen nimistä autoa koskaan ollut olemassakaan? Sekin saatiin irti vanhana, mutta jo ensimmäisenä päivänä mies (tietysti, en minä!) ajoi huolimattomasti liian lähellä keskiviivaa ja kylki viisti vastaan tulevan auton kylkeä. Hyvä ettei ovi irronnut. Tämä auto oli kai kovin vaatimaton ja pliisu, koska ei ole muuta muistikuvaa koko autosta. Mutta punainen se oli!

Sitten olimme kai jo äärtyneet sen verran, että seuraava auto oli uusi, punainen (!) Nissan Sunny. Se oli meillä yli kaksikymmentä vuotta, milloin ykkös-, milloin kakkkosautona. Se koki monet seikkailut lastemme ajaessa ja harjoitellessa sillä autokoulun jälkeisinä aikoina. Kovin riehakas se kai oli myös, sillä joskus se repi kuistin nurkkalaudat irti, joskus kaahasi ojanpohjia myöten, repipä jonkun toisen auton takapuskurinkin irti.

Auton riemastellessa nuorten kanssa, minulle hankittiin punainen Lada. Maksoi 5000 markkaa. Siihen oli varmaan myyty huoltoasemalla hyppybensaa, niin kovin hyppyytti. Eikä se aina suostunut silittelystä huolimatta lähtemään liikkeelle. Joskus koulun pihasta lähtiessä piti kutsua koko luokka sitä työntämään. Mutta kun siitä parin vuoden kuluttua luovuttiin, myytiin se silloin 90-luvun alkupuolella venäläisille 7000 markalla.

Nissan sai palvella meitä pitkään yksinään, kunnes minä en enää halunnut kulkea ruosteiset sivupellit lepattavassa autossa. Halusin itselleni paremman. Vävypoika oli onnellinen, kun sai myydyksi entisen pari vuotta vanhan punaisen autonsa minulle. Joku nissanhan sekin oli. Mutta ahtailla parkkipaikoilla kääntyi jäykästi kuin traktori, joten jo parin vuoden ratinväännön jälkeen luovuimme vihdoin japanilaisista ja sain uuden punaisen Seat Altean.

Tämä olikin pieni ja näppärä, huomattavasti helpompi parkkeerata kapeisiin koloihin. Mutta heti kättelyssä putosi uuden auton katosta kattovalo roikkuen johdoistaan. Eikä se suostunut katossa pysymään kuin hitsaamalla. Takaikkuna on aina ravassa, mutta muuten mukava auto.

Mies malttoi kevättalvella vihdoin luopua ikivanhasta Nissanistaan ja hommasi oikein ison pakettiauton, jolla voidaan kuljettaa puita, rojua, kanoottia ja vaikka mitä. Nyt vain huomasi moni muukin, että sillä saa kuljetetuksi kaikenlaista, joten alkukesästä emme itse nähneet autoa juuri ollenkaan. Ai juu, väri on tietenkin punainen ja joku nissanihan sekin on.

Hyötyä internetistä käännöksiin

Oletko pähkäillyt ja kiukutellut yrittäessäsi kääntää jotain asiaa vieraalle kielelle? Sanakirjat antavat usein tulokseksi vain sanan, eivät lausemalleja tai yhteyttä, missä sanaa käytetään. Tai oletko epävarma prepositiosta jonkin sanan yhteydessä tai preposition jälkeisen artikkelin taivutusmuodosta? Vai haluatko tietää, onko suomalainen sanonta ehkä olemassa vieraassakin kielessä?

Yksi hyvä keino on kirjoittaa Googleen koko haluamasi litania. Jos tulee paljon samanlaisia lauseyhteyksiä, on olettamasi ilmaus oikea. Jos esimerkiksi haluat tietää, mitä prepositiota tarvitaan tai tarvitaanko ylipäätään prepositiota ruotsin besöka-verbin kanssa, kirjoitat Googleen esim: Jag besöker hos min vän. Heti tulee esimerkkejä: "Jag besökte ofta familjen", "När jag ska besöka min vän..." Eli teet johtopäätöksen: besöka-verbi ei saakaan prepositiota. Tämän esimerkin otin, koska oppilaat eivät millään tahdo muistaa, että verbi "käydä jossakin tai jonkun luona" ei saa prepositiota! - Ei muuten englannissakaan visit-verbi. Minä googlasin!

Mutta tässä on oltava tarkkana! Aivan kuin sanakirjoissa, googlettamalla tulee monenlaisia lauseyhteyksiä. Sieltä tuli myös lause: "Minne från ett besök hos min vän..." (= muisto vierailusta ystäväni luona). Tämä onkin substantiivi ja sen kanssa tulee prepositio, siis on kyseessä erilainen lause!

Kannattaa epävarmoissa tapauksissa syöttää monenlaisia lauseita koneelle. Kerran nimittäin neuvoin jollekin tämän vihjeen, ja hän kirjoitti koneelle: "Alea jakta est" (=arpa on heitetty). Kone toi näkyviin vaikka kuinka paljon tekstejä, joissa oli tämä virheellinen muoto, ja henkilö iloitsi, että minun vihjeeni toimii. Ja kone vielä tiedusteli viisaasti: Tarkoititko "Alea jacta est", mikä myös on väärä muoto. Mutta syötäpä oikea muoto: "Alea iacta est", tulee vielä enemmän osumia! Tällaisissa tapauksissa katsoisin, millaisilla sivustoilla sanat esiintyvät. Jos ne ovat nopeasti kirjoitetuilla keskustelupalstoilla, en aina luottaisi niihin. Asiallisilla latinalauseiden luettelosivuilla ne yleensä ovat oikein kirjoitettuja.

Opettaja, joka puolestaan tuskailee, että joku oppilas on kopioinut kokonaisia lauseita tai jopa pitkiä tekstinpätkiä internetistä, voi tarkistaa asian kirjoittamalla jonkin tietyn kohdan Googleen. Tällöin kone tuo automaattisesti sen sivun, jossa tuo lause esiintyy. Kannattaa kirjoittaa sellaisia rakenteita ja lauseita, joita ei ihan joka paikassa esiinny.

Onko olemassa omaa blogityyliä

Eilen pähkäilimme äidinkielen opettajan kanssa, mitä tekstilajia blogit ovat. Onko olemassa jokin yhteinen blogityyli? Mitä yhteistä eri blogeilla on?

Yhteisiä piirteitä ovat ainakin vuorovaikutteisuus ja se, että niitä kirjoittaa tavallisesti yksi henkilö, joskus useampi, mutta yksittäiset tekstit ovat tavallisesti yhden henkilön kirjoittamia. Blogeja päivitetään jatkuvasti, siten niitä myös luetaan päivittäin, verrattuna esim. muihin nettisivuihin. Tekstit ovat suhteellisen lyhyitä, tavallisesti ehkä korkeintaan yhden konekirjoitussivun pituisia, tavallaan kuin välähdyksiä.

Mutta siihenkö loppuivat yhtäläisyydet? Eroja on huomattavasti helpompi etsiä. On olemassa kuvablogeja, videoblogeja, lyhyitä päiväkirjanomaisia merkintöjä, tarinoita, pakinatyyppisiä kuten yleensä murteilla kirjoitetut. (Murteilla kirjoitettujen blogien linkkejä olen kerännyt kieliblogini oikeaan reunaan, siellä on muitakin kieliaiheisia linkkejä). Blogeja on myös eri aihepiireittäin. Onkohan enää mitään aihepiiriä, mitä ei blogeissa käsiteltäisi? On ruokablogit, käsityöblogit, askartelublogit, tekniikan blogit. Mainittakoon myös kieliblogit, joita on myös ilmestynyt. Kun itse aloitin kieliaiheisen blogini kaksi vuotta sitten, ei sellaisia ollut muita. Itsekin mietin silloin, että kotisivu sopisi aiheeseen paremmin, mutta blogi-työkalun helppokäyttöisyys ratkaisi sivuston valinnan. Ja juuri vuorovaikutteisuus on blogissa kiva.

Blogien opetuskäyttö on yksi tärkeä aihealue. Anne Rongaksen ansiokkaat blogit mainittakoon ihan kärjessä. Lisää blogien opetuskäytöstä mm. Suomen virtuaaliyliopiston kotisivuilla. Blogeja käytetään myös kotisivuina, varsinkin monet koulut tai yhdistykset laittavat kotisivunsa blogeille. Blogeissa on myös helppo tehdä kansainvälistä yhteistyötä eri koulujen välillä, esitellä omaa kulttuuriaan ja oppilaiden tuotoksia. Blogien mahdollisuudet tuntuvat rajattomilta.

Mutta onko olemassa yhteistä blogityyliä? Minusta tuntuu, että blogit ovat samanlaisia kuin aikakauslehdet. On eri aihepiireihin keskittyviä lehtiä, joiden sisällä voi olla eri tekstilajeja. Olen muuten itsekin huomannut omissa blogeissani tekstien tyylin hyppivän pakinanomaisesta jaarittelusta tiukan asialliseen. Onkohan sellainen edes sallittua? Ainakin varmaan rassaa lukijan hermoja.

Aloittelijalle ja vasta blogimaailmaan heränneelle vihjeeksi, että suomalaisia itseä kiinnostavia blogeja voi etsiä aihepiireittäin mm. Blogilista.fi-sivustolta.

Etäopetuslaitteet

Tässä kuva tämänpäiväisestä etäopetuksestani videoneuvottelulaitteilla. Opettajan pöydällä hehkuu dokumenttikamera, jolle olen laittanut ylioppilaskirjoituksen kuullunymmärtämisvihkosta sivun. Tuon sivun sisältö on näkyvissä valkokankaalla meillä, sama kuva on etäpäässä valkokankaalla. Pöydällä on myös yhdistetty CD-kasettisoitin, johon laitoin yo-CD:n soimaan.

Televisioruudussa istuu etäoppilaani, ei vain näköjään erotu kunnolla valokuvassa. TV-ruudun oikeassa kulmassa on myös pieni kuva, jossa näkyy kuva minusta ja tästä oppilaastani, eli se, mitä etäoppilas oppilas muualla näkee meistä. TV:n päällä oleva kamera kuvaa siis meitä koko ajan. Kameraa voi käännellä kaukosäätimellä kuvaamaan vain opea, luokkaa tai taulua tai mitä ikinä keksitään, vaikka ikkunasta näkyvää maisemaa.

Kuvan keskellä olevan pylvään takana on tietokone, josta voin laittaa näkyviin vaikkapa nettikuvaa. Silloin kuva näkyy dokumenttikamerakuvan sijaan seinällä. Ikkunan edessä on kytketty videolaite. Voimme katsoa myös videoita, niitäkin vielä joku tällainen kalkkis saattaa näyttää.

Tänä vuonna koneet ovat toimineet hyvin, juuri kun minulla on kahdeksas eli viimeinen kurssi näille menossa. Ainut ongelma on vieläkin äänen toisto kuunteluissa. Etäoppilas ei saa yhtä hyvin selvää kuuntelusta kuin paikalla oleva oppilas. Samoin keskusteluharjoitukset ovat ongelmallisia, kun täytyy yrittää puhua hitaammin ja selvemmin kuin normaalisti.

Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että paljon ovat etälaitteet kehittyneet siitä, mitä esim. vajaat kymmenen vuotta sitten, jolloin ensimmäisiä kertoja opetin etänä. Silloin ei ollut valkokankaalla suurta kuvaa, vain tietokoneruudussa pieni kuva. Istuimme jossain kansalaisopiston takapöksässä, kaikki 7 oppilasta melkein minun sylissäni, tihrustaen ruudulle, toisessa päässä oli kolme oppilasta. Joskus meni ääni niin, ettei kuulunut etäpäästä kuin minun korvassani olevaan kuulokkeeseen jotain pihinää. Voi sanoa, että siinä jos missä opettaja ja oppilaat hitsautuivat yhteen.

Kädet vai jalat

Ei ole suomen kieli helppoa äidinkielenpuhujallekaan. Kävin hierojalla. Hän alkoi hieroa jalkojani, mitä aloin ihmetellä. Hieroja väitti minun pyytäneen hieromaan jalatkin. En kyllä ollut mielestäni missään vaiheessa puhunut jaloista, joten meille kehkeytyi pieni keskustelu, mitä minä oikein olin sanonut ja mitä hän käsittänyt.

Olin sanonut: -Muista hieroa käpälätkin! Minulle käpälät ihmisen kehon osista puheen ollen tarkoittavat aina käsiä. Tiedän, että esimerkiksi kissoilla ja koirilla on neljä jalkaa eli neljä käpälää. Mutta että ihmisen käpälä olisi jalka, on kummallista. En tiedä, onko tuo käpälä vain oma keksintöni, olen ilmeisesti ajatellut käsi - käpälä. Arkikieltähän se on, en yleiskielessä sellaista edes käyttäisi.

Satuin lukemaan jotain näyttelykoirista kertovaa juttua. Yhdestä koirasta kerrottiin, että sillä on hyvät jalat, välikämmenet ja käpälät! Käsittäisin, että tässä jalat olisi se "tikkuosa", joka lähtee kehosta maahan asti (ruots. ben) ja käpälä olisi tassuosa (ruots. fot). Mutta tuo välikämmen jäi epäselväksi. Onkohan koirillakin sellaiset kainaloista lähtevät välikädet, kuten Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijalla Konsta Pylkkäsellä?

Hyytävää

Meille on tapahtunut niin kumma juttu, että siitä on pakko kertoa. Toissayönä käveli joku ohimollani otsalle päin. Kauhuissani huitaisin otuksen pois. Hiirikö meillä on sänkyyn tullut! Hiiri oli ensimmäinen ajatukseni. Tunsin selvästi, miten pienet varpaat kävelivät ihollani.

Laitoin valot ja katsoin lattialle. Siitä lähti hiihtelemään musta otus olohuoneeseen päin. Se oli kovin nopea ja unensumuisilla silmilläni en tarkkaan saanut selvää oliosta. Ei tuo kyllä hiireltä näyttänyt, liian suuri ja liitelevän oloinen hiireksi. Mutta liian sulavaliikkeinen rotaksikin (hui kauhistus!). Joku yökkönen? Ei, se on liian suuri ja tummayöperhoseksi. Mutta mikä ihme?

Meni päivä ja yö, kunnes sitten eilen illalla nukkumaan lähtiessäni sammutin keittiön valon. Silloin sieltä pyyhälsi lentävä olio. Lepakko! Miten se on meille tullut? Ensimmäinen kerta kun näen elävän lepakon enkä edes ymmärtänyt kameraa etsiä. Turhaa se varmaan olisi ollutkin. Lepakko lensi kuin hullu ympäriinsä. Menin nykimään miehen ylös sängystä. Hän luuli helposti pyydystävänsä elukan purkkiin kuin ampiaisen ja sitten heittävänsä ulos, mutta erehtyi.

Mies lähti etsimään ulkovarastosta haavia ja minä jäin vahtimaan, ettei lepakko pääse piiloutumaan meiltä. Ikuisuuden mies huitoo keskellä olohuonetta haavilla ja aina lepakko harhauttaa, kiertää ympyrää ja vaihtaa suuntaa juuri, kun mies on oppinut sen lentoreitin. Mutta asioilla on tapana järjestyä, lepakko lensi kuin lensikin haaviin ja päästimme nälkiintyneen nahkahiiren (viroksi nahkhiir) pihalle. Takuulla se oli nälkäinen, jos oli kolme päivää ollut meillä sisällä. Ei kai meillä niin paljon hyönteisiä voi öisin lentää, että siitä yksi lepakko eläisi.

Saksaa tarvitaan

Eilisen postaukseni kommentissa Äijänkäppyrä epäili, ettei saksan kieltä enää kukaan Suomessa lukisi. Mistähän muuten sellainen epäilys? Luetaanhan sitä vielä, mutta kovasti sen opiskelu on vähentynyt. Ei ainoastaan meillä, vaan koko maassa.

Minusta se on peräti merkillistä, sillä paikkakuntamme on turistipitäjä, nimenomaan saksalaisia, belgialaisia ja hollantilaisia on paljon. Venäläisten osuus on myös kasvanut todella kovasti. 70- ja 80-luvuilla saksaa valittiin yläasteella todella ahkerasti. Minullakin oli silloin isoja yli 30 oppilaan ryhmiä valinnaissaksaa. Lukiossahan kieli oli silloin pakollinen.

Vähitellen on tullut jonkinlainen "laiskuus", ei haluttaisi valita mitään ylimääräistä. "Kyllähän kaikki osaavat joka paikassa englantia" on vastaus, kun kysyy, miksi ei ole valittu valinnaiskieltä. Tai sitten valitaan vaikka ranska, kuten eräs oppilaani, jonka tapasin kesätöissä sataman infopisteessä. Hän oli kuulemma jo ehtinyt siinä työskennellessään vähän katua, ettei ottanut saksaa.

80-luvulla ja vielä pitkälti 90-luvullakin pärjäsin näillä omilla kielilläni kaikkialla. Pohjoismaissa kelpasi aina ruotsi, Keski-Euroopassa joka paikassa saksa. Jopa Välimeren maissa pärjäsi saksalla, sillä siellä oli niin paljon keskieurooppalaisia turisteja, että turismilla elävät osasivat välttävästi saksaa. Viimeisen 10-15 vuoden aikana on kaikki kääntynyt jotenkin päälaelleen niin, että pitäisikin osata englantia, jota olen salaa yrittänyt opetella.

Saksassa en kuitenkaan suostu puhumaan kuin heidän omaa kieltään, vaikka todella yrittävät vääntää englanniksi, kun kuulevat vieraan soinnin puheessa. (Niinhän suomalaisetkin puhuvat heti englantia ulkomaalaiselle, vaikka tämä osaisi paremmin suomea). Vaikka kyllä monet tapaamani entiset oppilaat, jotka joutuvat työnsä puolesta matkustamaan Keski-Euroopassa, puhuvat taas päinvastaista. Itävalta on kuulemma sellainen maa, jossa englantia ei oikein suostuta puhumaan.

Ihmettelin aina, miksi esim. Puolassa tai Unkarissa sain joskus jopa pienen riidan aikaan saksaksi. Yritettiin petkuttaa eikä palvelu ollut aina mieltä ylentävää. Eräs ystäväni antoi hyvän neuvon, miten toimia maassa, jossa ei valtakieli ole saksa:

Jos alat puhua saksaa, luulevat sinua saksalaiseksi. Ja sen maan kansalaisethan eivät tietyistä historiallisista syistä ole kovassa huudossa vielä nykyäänkään. Siksi palvelu voi olla kehnoa.
Mutta kannattaa aina solkata ensin suomea. Myyjä tulee epätoivoiseksi, kun ei käsitä mitään. Sen jälkeen vaihdat saksaksi, ja myyjä on ikionnellinen, että on jokin yhteinen kieli, millä kommunikoida. - Ja toimii takuuvarmasti. On todella mielenkiintoista, miten psykologisin keinoin ihmisiä voidaan manipuloida.

Taas se alkaa

Kolme päivää on nyt sitten käydä tallustettu koulua. Tiistaina oli vain opettajille suunnittelupäivä: mitä teemapäiviä, onko urheilupäiviä, kulttuuripäiviä, millainen taksvärkki, koska vanhempainillat, puurojuhla, kuka on luokanohjaaja, välituntivalvonnat, päivänavaukset, mikä on rangaistuskäytäntö, erityisopetus jne jne loputtomiin.

Kyllästyitkö lukiessasi? Ei voi olla totta, sinullahan meni lukemiseen vain 20 sekuntia. Mutta minä sen sijaan jouduin kaiken tuon istumaan neljä kokonaista tuntia ja mikään noista ei liipannut minua pätkän vertaa. Meitä on vain kaksi pelkästään lukiossa opettavaa, enkä ollut ymmärtänyt etukäteen, että olisin jotenkin lusmuillut tilaisuudesta pois. Vasta iltapäivällä alettiin käsitellä lukioasioita. Aamupäivän olisin kyllä voinut käyttää hyödyllisemminkin. Eli jotenkin pitäisi järkiperäistää asioita.

Eilen ymmärsin pysyä poissa jaloista aamupäivän, sillä oppilaat olivat luokanohjaajiensa hoteissa. Kello 13 heidät päästettiin kotiin. Ajattelin ja luulin, että minunhan ei sitten tarvitse mennä koko päivänä, kun en ole ryhmänohjaajakaan enää, mutta rehtori keksi, että kyllä etäopetus pidetään. Ja kiva olikin, että pidettiin. Aloimme heti yo-kuunteluharjoituksella, sillä tämä on pitkän saksan abiryhmä ja oppilaat kirjoittavat saksan nyt syksyllä.
Ja opettajien suunnittelu jatkui puoli viiteen! Kaikista teemoista, oppilaiden retkistä ja muusta päätellen näyttää taas siltä, ettei tarvitse pelätä, että varsinaista koulua ehdittäisiin juuri pitääkään. Mutta kaiken maailman himphamppuahan ihmiset halajavat!

Tänään oli ensimmäinen varsinaisen koulupäivän oloinen päivä. Heti ensimmäiseksi tietysti kakkosen ruotsin ryhmästä oli kolme poissa, ovat Belgiassa jollain liikunnallisella leirillä. Muutkin ottivat hieman lunkisti näin aluksi. Alkoivat kysellä, harrastanko sauvakävelyä! Totta maar minä sitä harrastan. Kävelen sauvojen kanssa tukka hulmuten ympäri tonttia. Hih, oppilailta jäi suu auki, mutta ei olisi ollut tarvetta. Minä todella sauvakävelen ihan tontin reunoja pitkin, siihen on tullut oikein polkukin. Kun on kierroksen kävellyt, on tullut 200 metriä mittariin. Kymmenestä kierroksesta on jo kaksi kilometriä kasassa. Ihailen samalla puutarhan kukkia. Ja jos ykstoikkoiseksi käy, vaihdan välillä suuntaa!

Kysyivät, enkö minä ymmärrä, että maantielläkin voisin kävellä. Tuskin. Sauva tärähtää aina asfalttiin niin, että päässä jysähtää. Ja metsässä on risuja ja sauva tarttuu ryteikköön, että saa kiskoa voimiensa takaa, niin että lentää selälleen, kun keppi vihdoin irtoaa pusikosta. Tätä jäi porukka miettimään ja maistelemaan. Mutta saatiin asiaakin tehtyä, ensimmäisen kappaleen intro tuli käsitellyksi ja laulu kuunnelluksi ja jokainen kertoi jo kesäkuulumisiaankin.

Ja etäopetuksen lisäksi (jota on muuten joka päivä) kakkosen saksan porukka sai etsiä tietokoneelta kaikenlaisia tietoja Saksaan liittyen. Tämä siksi, että ne samat ihmiset ovat siellä Belgiassa. Niin että tästä se taas alkaa. Mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea vuosi tuo mukanaan.

Sverige Sverige

Eräs ystäväni on just nu Ruotsissa (i Sverige), Taalainmaalla (Dalarna) reissussa. Kateeksi tietysti käy, kun minä olen ollut töissä jo pari päivää ja hän vain saa tala svenska ja katsella ihania maisemia (titta på fina landskap). Oho, tarttui jo hänen tyylinsä minuunkin, sain häneltä tänään hauskan kortin, jossa kuvia Taalainmaalta, kortissa oikealla ylhäällä myös kansallispukuisia pelimanneja (spelmän i folkdräkt). Kortin teksti oli äskeiseen tyyliin:

"Jo, han är dressman", sade juontaja konsertissa, kun muut oli i national-asu ja den här mannen i tavallinen asu. Oltiin kuulemassa kansanmusaa, jota esitti yhtye i bilden ylhäällä till höger. Morassa oli jätte roligt, kun löytyi hautoja från vikingatiden!

Hauska ja kiva oli lukea tällaistakin tekstiä, paitsi ei se silloin olisi ollut hauskaa, jos oppilaat olisivat sellaista kokeessa kirjoittaneet. Oppilaathan ovat vieläkin kielitaitoisempia, heiltä saattaa sujua yhden aineen kirjoitus kolmellakin kielellä.

Pienenä infona mainittakoon, että Taalainmaa on keskellä Ruotsia ja minusta sitä ruotsalaisinta Ruotsia. Mora on kuuluisa puukoistaan ja muinaiset svenskarna kokoontuivat Moran kivillä käräjille.
Taalainmaan Vaasa-hiihto, Vasaloppet (90 km) Sälenistä Moraan on vanhin, kuuluisin ja suurin hiihtotapahtuma talvisin.
Kuuluisia taalainmaalaisia ovat mm. runoilija Dan Andersson ja taidemaalarit Carl Larsson ja Anders Zorn. Jälkimmäisen maalauksiahan oli myös Punkaharjun Retretissä näytillä jokin vuosi sitten sekä nyt tänä kesänä.
Eikä unohtaa saa puisia dalahästar, joita valmistetaan Nusnäsissa ja myydään turisteille tietysti för lämpligt pris.

Aikuisetko viisaampia

Pitää kirjoittaa oikein oma postaus aikuisista. Ystäväni kertoi minulle erittäin sydämistyneenä viime viikolla hänelle sattuneesta tapauksesta.

Ystävä oli tullut kaupasta. Kaupan pihassa portailla istuskeli italialainen mies kaverinsa kanssa. Ensinnäkin niin, että portaita ei juuri meinannut päästä kulkemaan. Toinen miehistä naukkaili ostamaansa kaljaa pullosta. Kun pullo tyhjeni, nuoleskeli mies huuliaan, suki viiksiään ja heitti pullon kaikin voimin tontin aitaukseen niin, että pullo särähti tuhansiksi kappaleiksi siihen, mihin ihmisten pitäisi parkkeerata autojaan.

Ystävä suuttui suunnattomasti, mutta kun ei mielestään osannut muka tarpeeksi kieltä, tyytyi tuijottamaan miestä silmiin. Mitäs mies siitä välitti, kohautteli vain olkapäitään. Kaverinsa kanssa maailmanomistajan elkein vain lähtivät autoonsa. Sivummalla seissyt saksalaispariskuntakin katsoi suu auki pullonheittoa uskomatta silmiään.

Ystäväni kiukutteli sitäkin, että hän ei osannut sanoa millään kielellä miehelle ojennukseksi. Jos tekijä olisi ollut suomalainen, ystävä olisi kuulemma taatusti ojentanut tätä ja käskenyt kerätä sirpaleet pois. (Kieliä on siis hyvä osata kaikenlaisia tilanteita varten!) Kyllähän lapset vielä oppivatkin, mutta oppivatko aikuiset? -Kyllä ainakin siitä päätellen oppivat, että on olemassa sellainen oppiainekin kuin aikuiskasvatus. Mutta kuka arvaa mennä aikuisia kasvattamaan?

Mötiäisten tappoa

Onko sallittua ojentaa vieraita lapsia? Sattui tässä kesällä, että olimme laivarannassa ja nautimme puiston reunalla kesäisestä päivästä. Edessämme oli valkoapilaa kasvava nurmikko ja kukissa pörräsi mettä kerääviä kimalaisia ja ampiaisia. Yhtäkkiä havahduin, kun mies kielsi kimalaisia tallovia lapsia. Lapset hämmästyivät ja siirtyivät penkillä istuvien vanhempiensa luo. Pian perhe lähti muualle.

Eivät lapset varmaan noita ötököitä kiusatakseen talloneet. Onhan tosiaalta niin, että pisto voi olla vaarallinen, joten tuollaisen tappaminen voi olla oikeutettuakin. Mutta kun koko viime kesän olivat tiedotusvälineet pullollaan uutisia, miten kaikki pölyttäjät ovat häviämässä maailmasta, ei mielellään tappaisia niistä yhtäkään. Ja eiväthän toisaalta lapset voi tietää, että ne ovat hyödyllisiä, ellei kukaan heille sano. Olkoon se sitten opettaja, oma vanhempi tai ihan vieras ohikulkija.

Tämä mötiäisten tappo nyt on pieni juttu, mutta Suomessa vallitsee jostain kumman syystä mieliala, että ulkopuoliset eivät saa puuttua lasten tekemisiin. Tai eivät ainakaan uskalla. Kerran näin kaksi pikkupoikaa, joista toinen selvästi kiusasi toista, se ei ollut mitään tavallista tappelua ja nahistelua. Menin väliin, mutta ohi kulkenut nainen huomautti minulle: "Antaa vaan poikien selvittää omat välinsä!"

Miksi koskaan ei saisi puuttua mihinkään, mutta sitten kun jotain todella pahaa sattuu, ihmetellään, miksi kukaan ei puutu? Juuri tästä syystä!

Kielenhuoltajat ja huolenkieltäjät

Onko pelkoa suomen kielen jäämisestä jalkoihin globalisoituvassa maailmassa? Eilisen postauksen kommentissa Anne Rongas antoi linkin Helsingin Sanomien kielikirjoitukseen. Kirjoituksessa eri tutkijat pelkäävät suomen kielen taantumista mm. siksi, että talouden ja tieteen kieli on nykyään valtaosaltaan englanti. Vallitsee myös valtava epätasa-arvo maailmassa, kun kaikki eivät voi puhua englantia äidinkielenään. Internetin vaikutuksesta syntyy uusia tekstilajeja. Näin ollen yleiskieltä on pidettävä yllä kielenhuollon keinoin, etteivät suomalaiset lakkaa ymmärtämästä toisiaan.

Nuo olivat siis tiivistäen kirjoituksen pääkohdat. Minusta suomen kieleen suhtautumisessa on olemassa kahdenlaisia ihmisiä. On niitä, jotka haluavat pelkistää kielen minimiin matemaattisen tarkkoihin kaavoihin ahdettuna. Poikkeuksia säännöstä ei sallita, eikä ainakaan oman kielen erikoispiirteitä, eikä nyt missään nimessä ainakaan mitään murteellisuuksia. Jopa kieltenopettajan olen joskus kuullut sanovan, että murteet ovat hirveitä! Olen ollut havaitsevinani, että ihmiset haluavat laittaa kielen samanlaisiin kaavoihin kuin matematiikka.

Nykyihmiset ovat saaneet opiskella vieraita kieliä ja he osaavat analysoida omaakin kieltään melko paljon. Siksi ehkä moni luulee joitain "kummallisuuksia" omassa kielessään virheiksi ja alkaa vältellä niitä. Jos meillä on kivoja sanontoja kuten käsikynkkää, miksi sitä pitäisi vältellä ja ilmaista asia yksitoikkoisella käsi kädessä -ilmauksella. Tai sillan korvassa, tien poskessa kuulostaa nykyihmisistä jopa primitiiviseltä. Tässä mielessä voisin kuvitella kielen köyhtyvän.

Toisaalta on myös niitä, jotka nauttivat kielen eri vivahteista, sanonnoista, äännemuutoksista, monenlaisista eri tavoista ilmaista sama asia. He nauttivat aina, kun kuulevat omasta kielestäänkin jonkin uuden ilmauksen, kieli voi olla valtava löytöretki. Eivätkö meidän mukkelis makkelis, laulaa luikauttaa, karvaturri olekin korvia hiveleviä? Nautin murreblogien pakinoista. Niissä on uskallettu käyttää kieltä ja revitellä oikein kunnolla. Samoin keskustelupalstojen alakulttuurina pidettävä kielenkäyttö voi olla voikakkuudessaan verratonta.

On ymmärrettävää, että jos pitää saada vaikkapa lääketieteessä tai fysiikassa aikaan jotain ehdottoman tärkeää ja tarkkaa, on hyvä ollakin jokin yhteinen pelkistetty kommunikointiväline. Samasta syystä kuin eläimille ja kasveille on annettu tieteellisen tarkat latinalaiset nimet. Yksi jos puhuisi "älä unohda minusta" ja toinen "lemmikistä" ei tieteellisestä työstä ehkä tulisi mitään. Mutta kun kaikki puhuvat "myosotiksesta", päästään asiassa eteen päin.

Mutta kielenhuoltokin voisi minusta olla armollisempaa. Miksi on ollut aina niin valtavan tarkkaa, sanotaanko "minä alan juosta" eikä "minä alan juoksemaan" tai "hän sai tehdyksi" eikä "tehtyä"? Asian ymmärrettävyyshän ei kärsi. Onhan monissa tapauksissa vain arpapeliä, onko alun perin otettu yleiskieleen sanonnan itäinen vai läntinen versio. Miksi ei anneta kaikkien kukkien kukkia niissä tapauksissa, missä ei ole mitään haittaa?

Sattumalta oli eilisessä Länsi-Savossa Kielikukka-osastossa artikkeli sanojen monta ja montaa käytöstä. Suomen kielen tutkija ja opettaja Johanna Halonen oli saanut sapiskaa kielipoliisilta laskeskeltuaan, kuinka montaa lajia kahvileipää juhlissa oli tarjolla. Kielipoliisi oli heti läksyttänyt Halosta, että muoto montaa on kaksinkertainen partitiivi. Mutta Halonen toi kirjoituksessa esiin, että montaa on käypä muoto, sillä on oma tehtävänsä kielessä. On eri asia sanoa: Luin monta kirjaa kuin Luin montaa kirjaa.

Halonen kirjoittaa, että useimmat kielivirheiksi koetut asiat eivät ole kielivirheitä vaan murteellisuuksia. Hän jopa nimittää kielenhuoltajia huolenkieltäjiksi. Olen samaa mieltä, tietynlainen kielenhuolto on ehdottoman tärkeää ymmärrettävyyden säilymisen kannalta, mutta liiallisuus on pahasta. Se tappaa monen innon kieltä kohtaan.

Mutta ei kai suomen kieli ole minnekään katoamassa niin kauan kuin ihmiset jaksavat kiistellä siitä nettipalstoilla ja lehtikirjoituksissa. Suomen kieli voi hyvin.

Ihmekö tuo jos tuppisuuna

Olipa hauska tulla tänne tänä aamuna. Pelkäsin, että minulla ei ole enää yhtäkään lukijaa, että loputkin ovat häippässeet, mutta täällähän on jo pitkä rivi ihmisiä odottamassa kuin kunniakujassa. Eihän minun tarvitse kuin ruveta kirjoittamaan.

Paitsi että olin jo etukäteen kuvitellut, että minulla ei ehkä olekaan mitään kirjoitettavaa, jospa minä olenkin kirjoittanut ja ilmaissut näiden kahden vuoden aikana kaiken mahdollisen. Mutta sitten huomasin, että samahan pätee puhumiseen. Saman filosofian mukaan ajateltuna ihminen olisi jo kaksikymppiseksi päästyään sanonut kaiken mahdollisen, ja saisi lopun elämäänsä istua tuppisuuna.

Paitsi että usein näkee vanhoja aviopareja, jotka istuvat ihan tyytyväisen näköisinä toistensa seurassa puhumatta mitään. Keväällä Viron-matkalla linja-autossa istui vieressäni juuri tuollainen pariskunta, seitsemän-kahdeksankymppisiä iältään. Neljä päivää matkustettiin, enkä kuullut kuin kerran heidän käyvän tällaisen keskustelun:

Mies osoittaen ikkunasta erästä hotellia: -Tuossa on se Virun hotelli.
Nainen: -Mikä siellä on?
Mies: -Se Virun hotelli!
Nainen tökkii miestä kylkeen ja hokee:
-Oo hiljaa, semmosia puhut, ihmiset kuulee!

Meinasin kuolla nauruun, minäkin nimittäin kuulin vaimon tavoin hotellin nimen väärin.

Uusi elämä

Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun aloitin blogini Kielten ihmeellinen maailma ja Kieltenopen päiväkirja. On tullut aika aloittaa uusi elämä. Yhdistän nämä kaksi yhdeksi Kirlahin blogiksi ja kirjoitan tässä lähinnä työhöni, opetukseen, kansainvälisyyteen ja kieliin liittyvistä asioista. Mikäli aivan pakottavaa tarvetta ilmenee, ei ole mahdotonta, että jokin muukin aihe vilahtaisi.

Olen aiemmin keväällä aloittanut Suomalaista elämää -nimisen blogin. Blogi on ollut kesällä tauolla, sillä sen tekeminen on hakenut muotoaan. Blogin tarkoitus on kertoa suomalaisesta elämästä ja suomalaisista ilmiöistä. Koska minulla on paljon nimenomaan saksankielisiä tuttavia, kirjoitan myös saksaksi. Blogi saattaa soveltua myös suomen kieltä harjoitteleville, mutta myös saksan taitoja opiskeleville tai taitoja verestäville.