sunnuntai 25. elokuuta 2013

Raportin tapaista

Kyllä täytyy sanoa, että olen päässyt vihdoin siihen pisteeseen, että työ ei tunnu enää työltä vaan harrastukselta. Itse asiassa on virkistävää käydä pitämässä muutama tunti ja sen jälkeen on adrenaliinitaso jo korkealla ja jaksaa siirtyä muihin harrastuksiin loppupäivästä.

Minulla on ollut jo lähiopetusta ja etäopetusta sekä olen käynyt opettamassa kaupungissakin. Kaupunkiopetus nyt ei poikennut yhtään siitä, mitä täällä maalla. Oppilaat olivat yhtä mukavia kuin täälläkin, oppikirja sama kuin täälläkin. Itse asiassa aika hullua, että on menossa sama kurssi kaupungissa kuin meilläkin. Niinpä pääsen yksillä valmisteluilla.

Kaupungissakäynti on vain piristävää, oikein odotan niitä päiviä. Ainakin nyt tänä vuonna, kun ei tarvitse käydä siellä kuin yhtenä päivänä viikossa. Ja etenkin kun on vielä alkusyksystä hyvä keli ajaa. Viimeksikin yksi kaveri lähti samalla kyydillä kaupunkiin. Minä pidin kolme tuntia, hän palloili sillaikaa kaupungilla. Minun tuntieni jälkeen meillä hurahti jotenkin vielä kolme-neljä tuntia ylimääräistä kekkulointia kaupungilla. Lieneekö uutuudenviehätystä, mutta mitä se haittaa. Jos olisin ennen älynnyt, että vaihtelu virkistää näin paljon, olisin vaihdellut työpaikkaa useamminkin. Nyt vielä huomasin, että kaupungin alueella on neljä eri lintutorniakin. Minähän voin alkaa käydä niissäkin vuoron perään aina ennen tai jälkeen tuntien.

Tulevalla viikolla mies lähtee vuorostaan mukaan, sillä hänen on ostettava uusi kännykkä, joka oli hävinnyt, eikä löydy mistään. Perjantaina koulusta tultua jouduin kiertämään hänen kanssaan pitkän kävelylenkin hänen aiemmin päivällä kiertämiään jälkiä pitkin ja soittamaan vähän väliä hänen puhelimeensa, jos se olisi pudonnut jonnekin pientareelle. Ei kuulunut puhelimen vastausta. 
Mieheltä muuten näyttää katoavan kaikki muukin. Tänään hän etsi eilistä ruoanloppua, mutta sitä ei ole löytynyt mistään. Miten voi olla mahdollista, että hän laittaa ruoantähteen rasiaan syödäkseen sen huomenna, ja tänään ei koko purkkia löydy mistään. Kukaan ei tunnusta  nähneensä saati syöneensä sitä.
***

Viikko sitten oli taas kansalaisopiston opettajien risteily Saimaalla. Tällä kertaa meidät vietiin sepän pajaan katsomaan taontanäytöstä. Seppä kertoi entisajan tulenteostakin, iski tuluksilla kipinöitä ja sai tulen syttymäänkin. Sen jälkeen näimme, miten hän takoi kipinäniskentävälineen. Yhtään en muista, oliko iskentävälineellä jokin oma nimikin. Saimme kokeilla kipinän ja tulen tekoa itsekin, mutta hämmästyttävän vaikeaa se oli. Minä en saanut edes kipinää syntymään. Monet saivat kipinän, mutta eivät saaneet sitä tarttumaan kääpään, josta kytevä kipinä pitäisi saada syttymään esim. kuiviin heiniin. Voi niitä entisajan ihmisiä, jotka joutuivat hiilloksen sammuttua alkamaan kaiken alusta.

Tällaista raporttia tällä kertaa.

3 kommenttia:

Rosina kirjoitti...

Mukavasti on koulunpitosi alkanut, kun osaat nauttia erilaisuudesta.
Tuli mieleen miehesi kadottamasta puhelimesta ja ruuanlopusta, että niin vaan minäkin olen tänä vuonna hukannut tavaroita, ensin aurinkolasit ja sitten kultaketjunlaatan.
Pakko tunnustaa, että kotonakin hukkaan joskus tavaroita...
Onkohan tämä vanhuutta vai jotain muuta?

Kirlah kirjoitti...

Rosina: kyllä ehdoton tosiasia on, että sellaisesta asiasta, mitä ei voi välttää (niin kuin työssäkäyntikin) on yritettävä ottaa positiiviset puolet etusijalle.
Jotta jaksaisi puurtaa, on negatiiviset asiat yritettävä työntää mahdollisuuksien mukaan sivummalle.

Minä muuten en uskalla enää mainitakaan, mitä kaikkea itse olen hukannut tai unohtanut...

kaisa jouppi kirjoitti...

Nyt sentään vielä tunnustan, että itse hukkaan tavaroita (vähintäinkin yhtä uskomattomasti kuin eväsrasialle on käynyt). Kauhulla odotan sitä hetkeä, että alan fämmäämään, että joku on varastanut minulta kaikkea sitä, mitä en löydä. :(