tiistai 21. kesäkuuta 2011

Jännittävä kalareissu

Onkiminenko helppoa? Kattia kanssa. Muistan lapsuudesta, miten viisihenkinen perheemme ajoi pyörällä peräkanaa jokirantaan ongelle. Jokaisella sojotti bambuvartiset onget   pyöränsarvessa. Helppoahan onkiminen oli, kun  isä laittoi madon koukkuun ja otti kalan pois, kun sellainen tuli. Tai kun nuorena miehen kanssa kävimme ongella, mies kiipesi jopa puuhun hakemaan siiman ja koukun pois. Tai saattoi laittaa madonkin koukkuun, kun kauniisti kujersi.

Mutta jostain kumman syystä nyt pitää kaikki tehdä itse. Eilen oli taas sellainen päivä, että keksimme mennä ongelle. Kalamiehet kun väittävät, että nyt on se aika, kun salakka tulee rannan läheisyyteen kutemaan, ja se houkuttelee ahveniakin lähemmäs rantaa.

Mutta jo ongen saaminen pyyntikuntoon on nykyään taidetta. Siima on pitkän putken sisällä. On ensin otettava korkki putken päästä ja muistettava laittaa taskuun, ettei katoa. Sitten aletaan keriä sieltä vavanpätkää kerrallaan. Mutta kun saa yhden pätkän kiinni astetta isompaan, luiskahtaa pienin pätkä putkeen takaisin. Siima sotkeentuu ja koukku on kiinni peukalonpäässä.

Kun vapa on valmis, alkaa madon kanssa taistelu. Etsitään ämpäristä noin sormenpituinen sopiva mato, mutta se on liian pitkä, pitää katkaista. Niin sitkeä on nahka, että ei katkea minun ohuilla kynsillä. Sahaan madon keskikohtaa ämpärin terävään reunaan, ja siinä mato venyttää itsensä niin pitkäksi, että siitä riittäisi vaikka kymmeneen koukkuun. Se kiertää itsensä sormen ympärille kuin kuristajakäärme ihmisen ympärille, ja juuri ennen madon katkeamista minulta pettää itsehillintä ja hirmuinen kauhistus saa vallan. Mato lentää takaisin ämpäriin, on kerättävä taas rohkeutta ja aloitettava alusta.

Lopulta koukussa on mato ja syötti järvessä. Kun kala nappaa, on seuraava taistelu saada se ylös. Sieltä tuleekin keskikokoinen ahven, ja nyt kiireesti etsimään hanskaa, jonka olen varustanut sitä varten, että saatan koskea sätkivään kalaan. Kyllähän kuolleita kaloja voi käsitellä vaikka kuinka, mutta elävä potkiva ja liukas on jotenkin iljetys. Ahvenella on sitä paitsi niin terävät piikit, että hanska on hyvä suoja, jos ei halua käsiään ihan verille raavituttaa.

Seuraava kala on myös ahven, ja näyttää olevan tavallista suurempi. Sitä saa oikein kiskoa, ja juuri ja juuri kun saan sen rantakiville, se tipahtaa koukusta ja luiskahtaa jonnekin kivien rakoon näkymättömiin. Laitan vavan sivuun ja hyökkään rähmälleni kivikkoon raapien polvet naarmuille. Ja ennen kuin saan kiinni ahvenen hännästä, ilmoittaa mies, että ongessa nykii taas. No johan on tupen krapinat!

Mutta saan kuin saankin ahvenen kiinni, sormi suuhun (siis kalan suuhun) ja sen ylähuulesta veto ylös taakse niin, että kalalta taittuu niska. Ja ongessa ollut salakkakin saadaan kissakalaksi. Huh! Oikein hiki nousee pintaan kuin olisi ollut suurempikin ruljanssi. Sitten vain matoepisodi taas alusta ja uutta odottelua.

Tuo ylimmäinen kuva on Ranskan joltain kalatorilta, myynnissä olevia kaloja. Alakuvassa kumimainen/muovimainen mustekala-annos lautasellani. Näyttää vähän kärtsähtäneeltä.

9 kommenttia:

Yaelian kirjoitti...

Minä ensin ajattelin kateellisena että ylin kuva oli kalasaaliisi.Lapsena rakastin kalastamista,ihan ongella siis,ja vieläkin tekee mieli mennä ongen kanssa kaloja pyydystämään,Mutta olihan sinullakin ihan hyvä saalis!

isopeikko kirjoitti...

On paljon helpompaa onkia jos ei laita matoa, eikä koukkuakaan silloin tarvita :)

Kirlah kirjoitti...

Yaelian: et taida enää muistaakaan, ettei Suomessa noin hurjannäköisiä kaloja edes olekaan :)
Kyllä minäkin onkimisesta tykkään. Jotenkin se vain keski-iän "ruuhkavuosina" unohtui, kunnes nyt taas näyttää nousevan ihan mielipuuhaksi.

isopeikko: niinpä. Usein ainakin saaliista päätellen näyttää olevan ihan sama oliko matoa vai ei.

kaisa jouppi kirjoitti...

Minä en pysty sitä "hirmuista kauhistusta" voittamaan :(
Jos ongelle menisimme pitelisin vain vavasta kiinni ja kiskaisemaan saaliin rantakaislikkoon.
Matoon en kertakaikkisesti pysty koskemaan olleenkaan (tuskin katsomaankaan.) Kalaan en pystyisi tarttumaan, enkä liioin sitä perkaamaan.
Paistaa fiskin sentään uskaltaisin ja söisin tietenkin sen myös suurella halulla :)

Onneksi minun KUJERRUKSENI vielä jotenkuten noteerataan ;)

Anonyymi kirjoitti...

Ehka tulen enemman kasvissyojaksi, missaan tapauksessa en kalastajaksi.
Jos joutuisin olemaan veneessa vavan kanssa, luulen etta tulisin pitkahantaisiin taihin.

kaisa jouppi kirjoitti...

Parahin Kirlah.

Minulla on ilo sinulle ja kaikille ilmituoda, että voitit eilisiltana suoritetussa arvonnassa RUNOLLISEN KIRJAN, jonka yks Kaisa Jouppi on kirjoittanut!
Arpalipukkeen nosti (silmät ummessa) aviomiehensä Magnus.

Jahka saan osoitteesi, niin...

Kirlah kirjoitti...

Anonyymi: on siinä kalastamisessa oma viehätyksensä. Moni asia alkaa kiinnostaa, kun sitä vain alkaa tehdä. Eka kerta on usein se kynnys, sen kun ylittää, loppu käy jo itsestään.

Kaisa Jouppi: tässä hirmuisessa kauhistuksessa on paljolti kyse juuri itsesuggestiosta. Lieron kiertyminen sormen ympärille on kyllä hurjan tuntuista. Sen kun yrittää välttää, sujuu paremmin. Ja sitten kun vain karskisti tarttuu matoon, onnistuu.

Vai olen minä voittanut! Se on siis eka kerta! Jospa tässäkin pätee tuo eka kerran kynnys :) Kun yhden kerran voittaa blogeissa, saattaa tästä lähtien ruveta palkintoja rapisemaan joka arvonnassa ;)
Sähköpostiosoitteeni on tuossa blogin oikeassa sivupalkissa, ihan alhaalla. Kun laitat siihen sähköpostia, lähetän sinulle osoitteeni.
Kiitos kovasti etukäteen.

mm kirjoitti...

Kalastus on juhlaa, ainakin jos kysymme seitsemänvuotiaalta pojanpojalta, joka viime viikolla pääsi veneellä ongelle pappansa kanssa ja sai monta kalaa, yhteensä kai sadan gramman verran. Niistä tehtiin liemi ja kalakeitto ja sekin syötiin hyvällä ruokahalulla...

Vallaton kirjoitti...

Kyllähän kalastaminen on ihan rentouttavaa ja mukavaa, paitsi ei hirmuisen eläväisen lapsenlapsen kanssa. Hän nääs saa sen pitkän siiman tuhanteenkymmeneen solmuun ja siinä riittää puuhaa selvittämisessä ja se korkki yleensä häviää ainakin hetkeksi.