torstai 3. maaliskuuta 2011

Erikoisia perintöesineitä


Äidin luona käydessä äiti kantoi pöytään vielä joitain isän henkilökohtaisia tavaroita, joita tarjotteli meille kolmelle perilliselle. Minusta aika jännä nähdä, miten aika on muuttunut totaalisesti entisistä ajoista: kenellekään ei tahdo kelvata mikään, ja varsinkin, kun äiti ja isä eivät koskaan ole omistaneet mitään kovin arvokasta. Eikä nyt ainakaan vanhat vaatteet kelpaa, vaikka kuinka hyviä olisivat.  Tällaisessa tilaisuudessa näkee konkreettisesti, miten me ihmiset keräämme turhaakin roinaa ympärillemme. Ei isä ollut mikään keräilijä, mutta muut olivat lahjoittaneet hänelle kaikenlaista. Mitä nyt kukaan tekee esimerkiksi Seinäjoen kaupungin lahjoittamalla lasisella möntillä, jossa lukee: Seinäjoen kaupunki. Paitsi ehkä sitten, kun esine on tarpeeksi vanha.

Monilla esineillä on tietysti tunnearvo ja siihen liittyvä tarina arvokkaampi kuin rahallinen arvo. Kuvasin itse saamistani esineistä kolme, joilla on minusta suurin tunnearvo. Taskukellon on isäni isoisä saanut vuonna 1938 kultahääpäivänä. Isän isoäidille puolestaan oli silloin ostettu kultasankaiset silmälasit. Ei muuten kauaa saanut isoisä nauttia lahjastaan, sillä hän oli kuollut puolen vuoden kuluttua kultahääpäivästä. Minulle tunnearvoa tuo entisestään se, että kello on säilynyt mukana kaikissa sodan pyörteissä evakkomatkojenkin aikana.

Minusta mielenkiintoista on sekin, että kun tuolle juhlivalle hääparille olivat perilliset aikoinaan ostaneet yhteistä lahjaa, oli yksi henkilö unohtunut ottaa lahjaan mukaan. Tämä oli ostanut omasta puolestaan kuusi ruokalusikkaa. Kun sitten isoisä oli kuollut, oli lusikat jaettu perukirjoituksessa jokaiselle perilliselle, siis kullekin yksi lusikka, jolla aina ruokapöydässä söi. Tuo lusikka periytyi aikoinaan isälleni, ja se oli isän lempilusikka ja arvokas, vaikkei rahallisesti. Mutta se oli isälläni isoisänsä lahjakellon lisäksi ainoa esine, joka hänellä oli Karjalasta muistona. Luulen, että tuo lusikkakin periytyy minulle asti vielä joskus.

Ihmeellisin ja erikoisin saamani esine on kuvassa näkyvä korvankaivuupuikko. Isän äiti oli sairastunut ja kuollut sodan aikana evakossa ollessa, liekö syöpää tai jotain muuta paisetta, ja korvista piti kaivaa jatkuvasti jotain töhnää. Ei ole kai muuten tämäkään arvokas, mutta mennyttä historiaa kuitenkin, ja todellakin ainoita esineitä, joita suvussa on sotavuosilta tai sitä vanhemmalta ajalta.

Kultainen sormus kuvassa ei ole isäni peruja, vaan se on äidin puolelta minun mummoni mummon vihkisormus. Sormus on kulkenut aina vanhimmalle tyttärelle. Minä olen siis jo viides sukupolvi, jolla se on. Ihme, että äiti antoi sen minulle jo nyt, vaikka hän on aina ollut sitä mieltä, että saan sen vasta hänen kuoltuaan. Joskus 10 vuotta sitten pyysinkin sitä jo, sillä äiti ei ole koskaan malttanut sitä laittaa sormeen. En saanut sitä silloin, äiti kun on kovin tarkka tällaisissa asioissa. Minä aion pitääkin sormusta ihan jokapäiväisesti, se sopii hyvin omieni lisäksi. Siitä on enemmän riemua sormessa kuin jossain laatikon pohjalla. Ottakoon tyttäreni sen sitten kuoltuani minun sormesta.

6 kommenttia:

Rosina kirjoitti...

Ihania muistoja!
Nauratti niin tuo korvankaivuupuikko :-D
Korvalääkäri olisi kauhuissaan, jos sitä hänelle esittelisi.
Muuten, mukava tuo käyttämäsi sana "tarjotteli", kuvasi hyvin tilannetta äitinne jakaessa vanhoja tavaroita.

isopeikko kirjoitti...

Peikko tykkää ja kelloista. Niissä asuu taikoja.

kato nyt tätäkin kirjoitti...

Minun isällänikin oli tuollainen kello, mutta se oli ihan vähän vanhempi, koska isä sai sen käsittääkseni rippilahjaksi (Viipurista kai, se oli lähin kaupunki). Muistan lapsuudesta, kuinka se oli isällä aina pelto- ja navettatöissä mukana. Eihän niin kestäviä kelloja enää missään ole. Isä kuoli viime vuonna, ja ehkä joku veljistäni ottaa tuon kellon itselleen.

Kirlah kirjoitti...

Rosina: En ole ennen tuota korvankaivuupuikkoa nähnyt, enkä muitakaan samanlaisia, mutta olen kuullut, että ennen naisilla roikkui vyötäisillä aitanavainten lisäksi korvankaivuuväline. Ilmeisesti ovat korvat sitten aina kutisseet. Käsittääkseni joissakin kansallispuvuissakin on tuollainen vehje.

isopeikko: ei vain taida olla enää mitään taikaa nykyaikaisissa digikelloissa eikä kännykkäkelloissa, vaikka ne sentään käyvät.

kato nyt tätäkin: Ennen todella tavarat tehtiin kestämään. Tämä minunkin todella lähtee käyntiin, kun vetää, mutta olisi varmaan puhdistettava, että jaksaisi käydä oikeasti.
Ei sinunkaan isäsi kelloa kannata ainakaan menemään heittää, vaikkei aikaa enää näyttäisikään.

vilukissi kirjoitti...

Vai että korvankaivuupuikko...sellaista ei varmaan monellakaan ole! Vanhoista vaatteista...ottakaa edes napit talteen ja retrokankaat ja hyvät rautaiset vetoketjut (niistä voisi saada vaikka rannekorut)!

Kirlah kirjoitti...

Vilukissi: eipä tullut tällä kertaa ajatelleeksi, että napit voi ottaa, nappeja on rasiakaupalla meillä muutenkin. Olen nuorempana kutonut mattoja ja matonkuteita leikatessa ottanut jokaikisen napin talteen. Silti ei koskaan ole sopivia nappeja tarjolla, kun nappeja tarvitsisi.
Vai rannekoruja vetoketjuista, hmm.