Mikset lukenut saksaa

Niin siinä sitten on käynyt, että minulla ei ensi vuonna ole yhtään saksanopetusta. Nykyiset abit olivat viimeiset saksanlukijat. Ja minä kun olen juuri lukenut oman kielitaidon ylläpitämiseksi Henning Mankellin yli 600-sivuisen kirjan Der Chinese (Kiinalainen) saksaksi. Turhaankohan urakoin! Saksattomuus on nyt outoa, sillä satun muistamaan vielä, miten aikoinaan yläkoulussakin oli yli 30 oppilaan saksan valinnaisaineryhmiä. Ja lukiossa oli rinnakkain jatkavaa ja alkavaa saksaa, vuosia oli myös A-saksaa. Täällä oli aikoinaan oikein saksalaisinvaasio, mikä antoi kummasti motivaatiota saksan valitsemiselle.

Venäjän kieli sen sijaan on vahvistanut asemiaan. Joka vuosi sitä valitaan nykyään etten sanoisi peräti runsaasti. Joka toinen turistikin puhuu täällä nykyään venäjää. Ja muutenkin trafiikki käy itään päin. Meidän vähiä oppilaita ajatellen ei ole siis mikään ihme, ettei saksanlukijoita enää ole. Varsinkin kun ilmiö ei ole ainoastaan tämän paikakkunnan erikoisuus. Koko valtakunnassa on saksan osuus valinnaiskielenä laskenut.

Yleisin oppilaiden lausahdus on, että "kaikkihan kuitenkin osaavat joka paikassa englantia".  Tuo väite on sitten kummallinen. Mistä ihmiset niin päättelevät, varsinkin kun usein kyseisen lauseen puhujat eivät ole ikinä kotimetsää pitemmällä käyneetkään. Juuri kuulin eräältä kaverilta, joka oli käynyt viikko sitten Unkarissa vaellusmatkalla Balaton-järven ympäristössä, että siellä ei kukaan osannut englantia. Saksaa olisi kyllä osattu. Majoitusta tarjoavat ja vuokralle tarjoajat ilmoittelivat talojen ikkunoissa "Zimmer frei". (Mutta en sano, mitä se tarkoittaa, ottakaa selvää!) Eivät olleet turistit saaneet englannilla pöytään kuin vääränlaisia ruokia ja vääränlaista viiniä. Ja nekin jotka olivat koulussa joskus saksaa lukeneet, eivät olleet muistaneet sitä käyttää!

Unkari, Puola, Tsekki, Slovakia... siinä maita, joissa edelleenkin osataan enemmän saksaa kuin englantia, vaikkakin englanninopetusta on lisätty. Ja koska saksalaisia turisteja on koko Eurooppa väärällään, on monissa maissa mm. hotellityöntekijöidenkin osattava saksaa. Esim. juuri talvella Kanarialla käydessäni oppaat puhuivat tästä asiasta. Ja huomasimme käytännössäkin, että autokuski ja hotellirespa polottivat saksaa, mikä puolestaan suututti niitä, jotka eivät olleet sitä opiskelleet.

Hiljattain joku Pohjois-Italiassa käynytkin ihmetteli, että siellä puhuttiin saksaa. Mikäs ihme se on! Onhan Itävalta lähinaapuri ja Italian puolella asuu paljon saksaa äidinkielenään puhuvia. Saksaa opetetaan myös monissa kouluissa. Meilläkin oli aikoinaan Genovasta yhteistyökoulu, jossa opiskeltiin saksaa ja jonka kanssa teimme projekteja saksaksi.

Mutta tilanteet vaihtelevat. Saas nähdä, milloin taas alkaa saksabuumi.

(Kuvan lintu on leppälintu).

Huonokuuloinen vai pöljä

Huonokuuloisuus on vielä nykyäänkin jollain lailla hävettävää. Kaikki tuntemani henkilöt, joiden kuulo on jotenkin alentunut, salaavat asiaa viimeiseen asti tai yrittävät olla kuin mitään hämminkiä ei olisikaan. Enkä ihmettele yhtään. Eräskin kuulolaitetta käyttävä henkilö kertoi, miten ihmisillä on vääränlaisia käsityksiä huonokuuloisuudesta.

Ei ymmärretä, että ei välttämättä tarvitse puhua kovalla äänellä korvanjuuressa. Tärkeämpää olisi, että kuulija näkisi puhujan kasvot, että puhe tulisi suoraan edestä ja kaikkein tärkeintä olisi puheen selkeys. Kun kyseinen huonokuuloinen henkilö oli kertonut työkavereilleen saaneensa kuulolaitteen ja toivonut, että hänelle puhuttaisiin selkeästi, nämä alkoivat virnuillen huutaa hänen korvaansa!

Omastakin kokemuksestani tiedän, että huutaminen tai kirkuminen itse asiassa heikentävät asian ymmärrettävyyttä. Kova yhtäkkinen ääni jotenkin paukahtaa ja räjähtää aivoissa sirpaleiksi ja sanoma hajoaa muiden hälyäänien kanssa taivaan tuuliin. Siinä sitten seisot tyhmänä toisten irvistellessä vieressä, miten pöljä ja ymmärtämätön olet.

Itse en kuulu (vielä) huonokuuloisimpien kastiin. Muutama vuosi sitten huomasivat työterveystarkastuksessa, että normaali puheääni kuuluu hyvin, mutta jotkut äänenkorkeudet ovat hävinneet kuulumasta. Tästä syystä en kuule hälyisessä tilassa vaikkapa puhelimen soittoääntä. Turha toivoakaan, että kaupungilla kulkiessa kuulisin kassistani puhelimen soivan tai tekstiviesti-ilmoitusta. Tai edes taskusta, vaikka puhelin tärisisi siellä vimmatusti. Sen verran tietysti tärisevät reidet aina muutenkin!

Huonokuuloisuus on alkanut askarruttaa minua siksikin, että ensi vuoden opetustunneista puolet on taas etäopetusta, jolloin pitäisi kuulla etäoppilaiden sanomisia, vaikka kone sotkee välissä. Olen kuitenkin luottavainen, sillä enää minun ei tarvitse edes kysyä omilta oppilailta etäoppilaiden lauseita, sillä he ovat oppineet automaattisesti avustamaan, jos olen kysyvän näköinen enkä heti reagoi etäpäässä puhuttuun. Olen myös oppinut toistamaan varmuuden vuoksi  oppilaan vastauksen, vaikka sellaista ei yleensä pitäisi tehdä, ja vaikka oppilaat saattavat ärähtää, että niinhän minä sanoinkin! Mutta olen huomannut, että etäopetuksessa eivät aina hyväkuuloisetkaan saa selvää kaikesta.

Koulun ruokalassa on valtava häly. Vaikka oppilaat eivät huutaisi, syntyy tietysti meteliä, kun kymmenet ihmiset puhuvat yhtaikaa, siirtelevät tuoleja tai kilistelevät lautasia ja laseja. Jos on hermostunut tai jännittynyt, ei tällaisessa tilassa voi edes olla ilman että tuntisi pään räjähtävän. Tiedän parikin henkilöä, jotka eivät voi mennä ruokalaan syömään silloin, kun siellä on paljon meteliä. Tällainenkin liittyy jotenkin kuulon alenemiseen.

 Metelin sietokyvyn aleneminen selittänee osaltaan myös sen, että nimenomaan korkeiden äänien kuuleminen koettelee hermoja. Jos yläkoulun möreä-ääniset pojat huutavat ja metelöivät, se ei käy ollenkaan niin pahasti hermosoluihin kuin alakoululaisten pienten lasten kirkkaat ja korkeat äänet. Oopperankin sietämättömyyteen voi kuulon alentuminen olla yksi syy. Miesten laulu kuulostaa vain komealta, mutta naisten kirkuvan kimeä ääni saa pitelemään korvia.

No, eipähän kuurous tai sokeus ole ainoita asioita maailmassa, joita eivät kanssaihmiset ymmärrä. Mehän emme yleensäkään voi ymmärtää toisen sellaista vikaa tai vaivaa, jota emme itse ole kokeneet. Se kai olisi mahdotontakin. Mutta se mitä ainakin voimme tehdä, on kuunnella toisen kokemuksia ja uskoa häntä eikä vähätellä ja naureskella ja pitää toista vähän kahelina.

Laiska töitä luettelee

Minä en uskalla mennä enää kylille. Vähintään joka toinen kohtaamani ihminen kysyy, mitä sinä teet, kun sinulla ei nyt keväällä ole enää tunteja. En olisi uskonut, että ihmiset luulevat, ettei minulla ole mitään tekemistä. Jopa kampaajakin ihmetteli tänään, että "mutta mitä ihmettä sinä sitten oikein teet"!

No eihän tässä ole ennättänyt olla vasta kuin pari-kolme viikkoa tätä tunnitonta jaksoa. Alkupäivät menivät  vielä edellisen jakson kokeita korjatessa, numeroita antaessa, työpöytää siivotessa. Aina joku keksii tulla uusintakuulusteluunkin ja uuden kokeen tekemiseen ja korjaamiseen suttaantuu taas aikaa.

Suuri osa ajasta on saatu menemään myös kaikenlaisten papereiden täyttöön yms, sillä olin siellä ruotsinopettajien seminaarissa Pohjanmaalla, mihin matkaan vierähti peräti viikko, kun piti käyttää hyödyksi matka ja katsastaa kaikki matkan varrelle osuvat sukulaiset ja tuttavat.

Kansalaisopiston espanja jatkui hieman pidemmälle kuin koulun tunnit, ja ne työllistivät jonkin verran "tätä eläkeläisen vapaa-aikaa". Ja muutenkin olen harrastanut espanjaa, kun siihen nyt vihdoinkin on mahdollisuus. Löysin itselleni sopivan kurssinkin Espanjasta, jonne olen varannut matkan parin viikon kuluttua. Siihenkin matkaan saan menemään kokonaisen viikon!

Ja kun kerran on "tätä aikaa", olimme sairasta lapsenlasta vahtimassa pari päivää, minkä jälkeen hän tuli meille koko vapunajaksi, mikä oli sovittu jo ennen lapsen sairastumista. Työssäkäyville pienten lasten vanhemmille ovat tuollaiset hajanaiset viikot kauhistus, sillä nytkään lapsella ei ollut välipäivänä esikoulua, mutta ei myöskään hoitopaikkaa. Toisaalta hyvä, että oli sovittu meille tulo, sillä lapsi ei ollutkaan tervehtynyt vielä ja niin hän joutui sairastamaan meillä kaikki vapunajan päivät. Ei päästy oikein uloskaan mitään kivaa tekemään. Sen verran sentään uskallettiin ulos mennä, että kävimme katsomassa norpan lakituksen vappuaattona. Muilla paikkakunnilla lakitetaan jonkun arvohenkilön patsas kuten Minna Canth tms, meillä norppa.

Hujauksessa ovat päivät siis menneet ja luulen, että niin ne tulevat menemään tästä eteenkin päin. Vasta tänään joudin mennä vähän ulos pensaita leikkaamaan, mitä työtä pitää jatkaa sitten, kun tulee silmuja, että näkee, onko kuolleita oksia.
Ja kevään suursiivouksesta ei ole vielä saatu tehtyä kuin toppatakit pestyiksi ja parin huoneen ikkunat pestyiksi. Ikkunat olivatkin aika ryvettyneen näköiset, sillä hoitokissat ovat työntäneet niihin neniään. Olisiko kannattanut vielä pestäkään, sillä katit tulivat taas hoitoon niin pitkäksi aikaa, kunnes niiden talossa aloitettu remontti on valmis.

Sain juuri tänään postissa näytekappaleen suomenkielen oppikirjasta, jonka ajattelin ottaa ensi kesän suomenkurssille. Olin luullut tekeväni koko kurssin itse, mutta huomasin, että vaikka olin aikonut aloittaa jo heti joulun jälkeen, on vuosi edennyt jo näin pitkälle, eikä vasta ollut kuin runko valmiina. En mitenkään ehdi tehdä kokonaista kurssia alusta asti. Eikä ole sitä paitsi enää intoakaan, sen verran vanhuus vaivaa. Mitäs turhaa, kun kerran on valmiita oppikirjoja joku toinen tehnyt. Kyllä minulla riittää askarointia tuntien suunnittelussakin.

Väittävät, että "vain laiska töitään luettelee", mutta mitäs aina kyselevät.

Soitetaan isille

Ei olisi minusta vissiin kodinhoitajaksi. Joka taloudessa kun on erilaiset toimintatavat ja systeemit, vahinkoa tulisi siinä ammatissa enemmän kuin tienestiä.
Kaksi päivää on oltu sairasta lapsenlasta vahtimassa. Jo heti ensimmäisenä aamuna tuntui kämppä kovin kylmältä, ja mies haki puita saadaksemme uunista vähän lisälämpöä. Mutta koska uuni oli ollut viikon lämmittämättä, tupruttikin se kaikki savut huusholliin sisälle. Siitäkös lapsenlapsi riemastui ja alkoi kysellä, teitkö varmasti niin ja niin. Ja kun savua vain tuli ja tuli, alkoi vaatia, että nyt kyllä soitetaan isille ja kysytään, mitä pitää tehdä. Tyttären palattua illalla töistä hän ensimmäiseksi epäili, olimmeko meinanneet polttaa koko kämpän. Oli muka vielä kova savunhaju, vaikka oli tuuletettu.

Seuraavaksi sammahti television toinen kaukosäädin. Vaikka patteritkin vaihdettiin, ei televisio sammunut ollenkaan. Taas lapsi huutamaan, että kyllä nyt ainakin pitää soittaa isille. Ei tästä tule muuten mitään, menee rikki koko televisio eikä nähdä Paavo Pesusientä, ja miten se isikään sitten mitään formuloita näkee.

Sitten alkoi ruuanteko. Tietysti on keksitty tehdä niin hieno hellakin, että eihän sitä ilman lapsen apua päälle saanut. Sormella painellaan levyn pintaa, mutta turha painella summissa ilman silmälaseja. Kun tekniikka oli saatu selville ja kokeiltu toimivuutta, jäi kokeillun levyn näppäin punaiseksi. Arvatkaa, mikä meteli taas nousi. Kuuluuko siihen jäädä punainen palamaan, soita nyt isille ja kysy!

Tämänpäiväinen kone olikin sitten näemmä äidin vastuualuetta. Oli vuorossa tiskikone. Lapsi neuvoi kyselemättä koneen toiminnan, mutta ei ottanut uskoakseen, että pitää tietysti avata myös koneen vesihana. Ei isikään sitä koskaan avaa, väitti poika. Kun vain vänkäsin, poika vakuutteli, että kyllä on soitettava äidille!
Kun kone oli tehnyt tehtävänsä, ei siitä meinattu saada sammumaan punaisia valoja. Soitetaan äidille, kuului ehdotus.
No, useista vaatimuksista huolimatta emme häirinneet vanhempia soitoilla.

Esikoulussa oli muuten opetettu virkkaamaan. Pitkiä ketjusilmukkaluiruja oli vähän monenvärisiä.  Poika kertoi eräänkin iltapäivän ajanvietteestä: "Kun äiti oli yrittäjien kokouksessa ja isi katsoi formuloita, minä vain virkkasin!"

Lintuaikaa

 Joidenkin lintujen määrä on minusta lisääntynyt aivan käsittämättömän paljon, kun puolestaan joitain ei näe enää koskaan. En muista, että lokkejakaan olisi ennen ollut Pohjanmaalla sellaista määrää kuin mitä viikko sitten, en usko että lapsena niitä edes kertaakaan näinkään. Mutta hyvähän niiden nykyään on tepastella kevään märillä pelloilla. Tälläkin pellolla oli varmaan ainakin parisataa naurulokkia ja huuto tietysti sen mukaista.

En muista, että aiemmin olisi täällä järvienkään äärellä ollut niin rutkasti kalalokkeja kuin nyt, eikä ainakaan kuivalla maalla. Nyt niitä on pesinyt jo monena kesänä viereisen vanhan tehtaan katolla! Ja kun yksi on löytänyt hyvän pesäpaikan, on sinne tullut toinenkin ja tappelu kova reviiristä. Tänä aamuna kuulin naapurin päristelevän jotain vekotinta ja pelottelevan lokkeja. Valtava valkoinen pilvi lokkeja syöksähti heti ilmaan naapurin pihamaalta. Nykyään kun pikkupojat eivät enää kiipeile puissa ja kallioilla ja hävitä linnunpesiä ja munia, lisääntyvät linnutkin mahdottomasti. Niin on käynyt muuten harakoiden ja varistenkin.

 Melkein koko elämäni on laulujoutsenkin ollut ihan sukupuuton partaalla, ja vielä kymmenenkin vuotta sitten kaikki juoksivat innolla katsomaan, jos jossain näkyi joutsen. Kerrankin oli joku vienyt tien varteen oikein kyltin, että täällä pesii joutsen, älä häiritse. Ja tietysti kaikki ymmärsivät mennä rannalla niitä toljottamaan, mistä syystä sillä lammella ei ole enää lintuja näkynyt. Mutta melkein millä muulla lammella tahansa joutsenia löytää nykyään varmasti.  Enkä ollut koskaan eläissäni vielä nähnyt niin valtavaa joutsenlaumaa kerralla kuin viikko sitten Pohjanmaalla eräällä pellolla. En laskenut lintuja, mutta kyllä niitä ainakin useita kymmeniä oli, ellei yli sadankin. Maanviljelijät varmaan tykkäävät.

 Saimaa on niin valtava, että sieltä on vaikea bongata muuta kuin yksittäisiä lintuja. Kuvan telkätkin ovat Kyrönjoesta, ja tietysti kymmenien eläinten parvessa. Näyttävät soidin- ja uhittelumenot olevan käynnissä.

Mutta tässä eräänä päivänä tuli jo järveenkin pieni aukko jäistä vapaata vettä ja siellä uiskenteli kaksi telkkäpariskuntaa. Mutta ei ollenkaan niin sulassa sovussa kuin nuo pohjalaiset telkät. Toisen pariskunnan uros lähti hyvin matalana uimaan hätyyttääkseen toiset pois, ja onnistuihan se lopulta, kun teki äkkihyökkäyksen.

Käsityötä kielillä

 Minä olen tehnyt urotyön ja siitä oli nyt ihan pakko laittaa kuvakin tänne. Sain viime syksynä virolaisen Haapsalu-huivien mallikirjan sekä viisi kerää ompelulangan ohutta villalankaa. Yksi kerä pitäisi riittää yhteen huiviin, mutta minulla meni hieman toista. Olen saanut ensimmäisen huivin valmiiksi. Huivi kastellaan lopuksi ja pingotetaan levylle, yllä siis tämä vaihe. Pohjanmaalla käydessä vein huivin samalla saajalleen.

 Huiveja mainostetaan niin, että se on niin ohut, että menee sormuksen läpi - niin kuin meneekin, ihan vaivatta. Mallikirja on vironkielinen ja aina olkapäitä lepuuttaessaan voi huvittaa itseään lueskelemalla virolaista tekstiä. Joka sivulla on sallien ja rättien teko-ohjeita. Sall tarkoittaa pitkänomaista huivia eli shaalia, rätt on neliönmuotoinen. Tämä minun tekemäni malli on nimeltään Õiteta piibeleht eli kukaton kielonlehti. Olen aloittanut jo tekemään uutta huivia, jonka nimi on Sirelileht (sireeninlehti).
Mallikirjan yksi osio on nimeltään Karukellakirjad. Hätäpäissään sitä saattaisi luulla karun kellarin kirjoiksi, mutta nimi tarkoittaa, että tässä osiossa on karhunkellomalleja. Mikähän on Kassitapukiri? No tietysti kissantassumalli. Ja äärepits on samast raamatust. Hah, en suinkaan Raamatusta ottanut reunapitsin mallia vaan samasta kirjasta.

 Yllä antamassani linkissä mainitaan Viron rannikon Nooarootsi, jossa huiveja on myös tehty. En malta olla mainitsematta, että Nooarootsissa on koulu, jossa opetetaan myös ruotsin kieltä.

Torstaina oli kouluhenkilökunnan TYKY-päivä. Tällä kertaa suunnitteluporukka oli suunnitellut iltapäivän, jossa tehtiin koruja, seinätaulu tai betonikoristeita puutarhaan. Itse menin koruryhmään. Jotenkin en ollut ymmärtänyt, että olisi pitänyt olla valmis idea, mitä tehdä, joten minulla ei ollut mukana mitään materiaaleja eikä ideaa. Niinpä menin yli siitä, missä aita oli matalin ja pujottelin vain helmiä siimaan. Mutta sain silti mielestäni korusetin, jota voin pitää koulussakin.

Tämän iltapäivän anti oli minulle siinä, että osaan nyt kiinnittää helmiin ja korvakoruihin lukkosysteemin. Sain myös monia ideoita tehdä itsekin koruja, mikäli niiden teosta joskus satun innostumaan. Askartelu ei minua ole koskaan kiehtonut samalla tavalla kuin käsityöt. Enpä ollut älynnyt ottaa mukaan vaikka huonoksi menneitä alpakkalusikoita, joista olisi voinut katkaista koristeisen pään, laittaa reikä ja lukko ja kas, korvakoru olisi ollut valmis. Jotkut olivat ottaneet mukaansa myös yksinäisiksi jääneitä korvakoruja, joista tekivät riipuksia. Mutta näitä ideoitahan voi toteuttaa vaikka syksyn pimeinä iltoina kotona.

Kuin ulkomailla

 Tässä hieman lisää juttua koulutusreissulta, tällä kertaa kielelliseltä kannalta. Kävimme tutustumassa yläasteen kouluun Petalaxissa, Maalahden ja Korsnäsin rajalla. Tässä kuva äidinkielen luokasta, jossa seinällä murteellisia sananlaskuja. Luulen, että ruotsia osaavat saavat helpostikin selvää, mitä tauluissa lukee.

Närpiön murteesta tässä vielä pieniä esimerkkejä: Hitsche=det här; hede=det där; ja väit itt=jag vet inte; stekåt=kort; i kväss=i går kväll; bood=vänta; haschklie=kaulaliina; moscha=pontikka.

 Luokassa oppilaiden työpöydällä oli kieltä esillä monella tapaa, luokkaahan käytetään myös ulkomaalaisten lasten ruotsinopetukseen. Tämä kirja ei ole siis oikea, vaan maalattu työpöytään. Oli myös sellaisia työpöytiä, jotka oli ensin peitetty ruotsalaisten Aku Ankkojen sivuilla, ja niiden päälle laitettu kontaktimuovi. Oppilaat saavat kaiken aikaa yrittää ottaa selvää näkemästään. Ehkä tämä olisi hyvä idea vieraiden kieltenkin luokkaan. Oppilas näkisi opeteltavaa kieltä kaiken aikaa.

 Ei ole suomen sanaa käytävilläkään. Mihinpä sitä tarvitsisikaan yksikielisellä paikkakunnalla.

"Verkligheten är inte allt här i världen" lukee Strömsön talon sivuseinällä.

 Strömsön ohjelmien käsikirjoitussivu eräästä nikkarointiohjelmasta, joka tulee ulos lähiaikoina.

Strömsön ruokaohjelmien ruokareseptiä.

Kyltti Vaasasta kaupungilta. Tiesikö monikaan, että Suomessa kadun nimistä  näkee, onko kunta yksi- vai kaksikielinen ja kumpiko kieli on pääkieli. Vaasa on kaksikielinen ja suomi on pääkieli, koska kyltissä ja kadunnimissä on molemmat kielet ja suomi ensimmäisenä. Esimerkiksi Korsnäsissa kaikki on vain ruotsiksi, koska kunta on yksikielinen ruotsinkielinen. Jyväskylässä kaikki on vain suomeksi!

 Moscha närpiön murteessa tarkoittaa pontikkaa ja tulee englannin sanasta moonshine, pontikkaahan on keitetty kuunvalossa muilta salaa. Närpiöläinen Lasse Eriksson laulaa murteellaan erilaisia lauluja, myös pontikankeitosta Moschakok.

Pieni kierros Pohjanmaalla

 Koulutusmatka ruotsinkieliselle Pohjanmaalle oli monin tavoin kovastikin antoisa. Vaikka meille pidettiin luentoja koko päivän aamusta ihan iltamyöhälle alueen elinkeinoelämästä, kouluista, kulttuurista, vähän murteestakin ja kaikki tietysti på svenska, ei väsyttänyt yhtään, mikä olisi ollut tulos luentosalissa istuessa. Istuimme linja-autossa Seinäjoelta (Östermyra) Närpiöön, sieltä Korsnäsiin, sitten Petalax, Malax, Korsholm (Mustasaari) ja lopulta Strömsö ja Vaasa.

Tiesin jo etukäteen, että Etelä-Pohjanmaa on ruotsiksi Södra Österbotten, ja että se on suomenkielistä aluetta. Ihan rannikko on ruotsinkielistä seutua ja nimeltään Pohjanmaa, Österbotten. (Paitsi että tähän alueeseen on nykyään laitettu kuuluvaksi ihan suomenkielisiäkin alueita). Mutta en ollut ajatellutkaan, että tuon alueen eteläinen osa on tietenkin Syd-Österbotten, kuten oli nimeltään sieltä ostamani paikallislehtikin.

Närpiön (Närpes) rajalle saavuttua kunnanjohtaja astui autoon kertomaan kaupungista ja ensi töikseen jakoi meille Närpes-lippahatut ja valtavat määrät tietoutta kaupungista. Närpiö on Larsmon ja Korsnäsin ohella ainoa yksikielinen ruotsinkielinen kunta mantereella. 95-97 prosentilla on äidinkieli ruotsi. (Wikipediassa on annettu toisenlaiset luvut). Suurin osa osaa tietysti myös suomea.

 Oli yllätys, että näillä ruotsinkielisillä alueilla on melko paljon ulkomaalaisia, esim. Korsnäsissä 10% väestöstä. Mutta ei toisaalta ihme, sillä kasvihuoneita on valtavasti, ja niissä tarvitaan työvoimaa. Vietnamilaisia, burmalaisia, venäläisiä, valkovenäläisiä, virolaisia, nämä ovat suurimmat ulkomaalaisryhmät. Tomaatin- ja kurkuntuotannon ohella on myös turkistarhausta ja paljon erilaisia pienyrityksiä. Kaikki sellaista työtä, jollaista suomalaiset eivät halua tehdä, joten ei ihme, että työvoimaa tarvitaan muualta. Saimme Närpiöstä mukaamme ison laatikollisen vihanneksia. Siellä on aina tomaattikarnevaalitkin, ensi kesänä 6.-7. heinäkuuta.

Yllä kuva nykyaikaisesta moniharjaisesta kasvihuoneesta, joka kuulemma jotenkin on tehokkaampi kuin entisaikaiset. (Ei pidä moittia kuvan laatua, sillä koko matkan satoi lunta ja maailma oli ihan harmaa, ja kuva otettu liikkuvasta autosta ja likaisen ikkunan läpi.) Ihan ylinnä ravintola, jossa kävimme syömässä, ja joka sekin on itse asiassa kasvihuone. Ihana ja eksoottinen paikka, ruoka hyvää.

Aina välillä matkan aikana meille kerrottiin vitsejä tai sattumuksiakin. Erään närpiöläisen suomenkielen taidosta kerrottiin, että kun hän suuttuu, hän sanoo: "Nyt sä lopetta tai mä tulla vihanneks!" Tai kun joltain vietnamilaislapselta oli kysytty hänen kotimaataan, oli hän sanonut "Kvietnam", koska närpiöläismurteessa laitetaan k sanan eteen, esim kva=vad.

Korsnäsissa tutustuimme paikalliseen perinnemuseoon, jossa saimme myös leivoskahvit. Korsnäs on kuuluisa villapaidoistaan, joiden teko ei ole "hätäsen hommaa". Yhden kerroksen tekemiseen menee aikaa kokonainen tunti. Neuleen ala- ja yläosa on virkattu, keskiosa neulottu. Kolmen hengen voimin työ sujuu nopeammin.

Kuvassa olevat henkilöt kertoivat meille paikallisista oloista, kulttuurista, perinteestä. Paikalla oli muitakin iäkkäitä ihmisiä, jotka kertoivat meille vitsejä ja tapahtumia oikein sillä ikivanhalla "närpesdialekten". Täytyy sanoa, että niistä kyllä meni minulta puolet ymmärtämättä. Taisivat muut ymmärtää ainakin naurunhörähdyksistä päätellen. Vanhukset unohtuivat välillä tosin kertomaan tarinaa yleiskielellä, ja heitä piti muistuttaa, että murteella piti kertoa.

Kasvihuoneita, turkistarhoja ja pienyrityksiä on täälläkin kuten Närpiössä, työttömyys maan alhaisimpia, vain 3%. Korsnäsin yrityksistä mainittakoon myös Dermosil, joka valmistaa kehuttuja meikkejä yms. Täällä meille oli varattu lahjaksi kassi, josta löytyi kolmenväristä suihkugeeliä.

Korsnäsin ja Maalahden (Malax) välillä sijaitsevallaa Petalaxin yläasteella kävimme myös. Mutta siitä  kerron ehkä enemmän ensi kerralla.

Lieneekö ketään, joka ei olisi kuullut sanontaa "Ei mennyt niin kuin Strömsössä". Me pääsimme käymään Vaasassa talossa, jossa Strömsö-ohjelmaa tehdään. Koko talo on täynnä huoneita, joista lähetetään eri ohjelmia: keittiö, olohuone, kirjasto... On puvustamoa, roipevarastoa ja vaikka mitä, kameroita katossa ja roikkumassa ja lattioilla makaamassa. Ulkona eri rakennuksessa jopa sauna ja nikkarointitilat. Kaikki meren rannalla idyllisessä maisemassa.

Strömsön ohjelmat ohjataan Pohjoismaiden pienimmästä ja halvimmasta ohjaamosta. Halpa ja halpa, mutta jos tämä maksaa vain miljoonan ja normaalit 30 miljoonaa, onhan se silloin halpa.
Jokainen ohjelmajakso, jota kohti työskentelee yleensä 11 henkeä, maksaa 30 000 euroa. Televisio-ohjelmien teko ei siis ole mitään pikkunapeilla pelaamista.

Puhekieli Strömsötä tehdessä on ruotsi, ja jotkut eivät oikein osaa hyvin suomea. Komentokieli on kuitenkin suomi, esim.: "Kamera kaksi, nyt!" Kerran oli joku heikommin suomea osaava pyytänyt henkilöitä siirtymään paikaltaan ja kun piti sanoa: "Nostakaa pylly!" olikin henkilöltä lipsahtanut: "Nostakaa pöllö!"

Yövyimme Vaasassa kivassa hotellissa ihan rautatieasemaa vastapäätä. Illalla söimme jonkun purjehdusseuran tiloissa (Älköön kukaan käykö kurkkuuni, kun en muista, mikä se niistä Vaasan kolmesta purjehdusseurasta oli). Ruokailun lomassa meille oli jörjestetty ohjelmaakin.

Seuraavana päivänä oli vielä opastettu kävelykierros kaupungilla. Kuvassa vanha kaivo, jollaisia on nykyään jäljellä enää kolme. Vaasan asukkaista  vain noin 20% on äidinkieleltään ruotsinkielisiä.Tämän mainitsen siksi, että taksikuski valitteli, etteivät turistit oikein uskalla tulla Vaasaan, kun luulevat sitä täysin ruotsinkieliseksi ja pelkäävät tietysti kielensä puolesta. Kannattaa muuten mennä Vaasaan, se on erittäin kaunis kaupunki kesällä. Paljon puistikoita, meri, vanhoja hienoja idyllisiä puutalojakin, mutta myös modernia arkkitehtuuria ja shoppailumahdollisuuksia.

Vaasa on ollut  lyhyen aikaa (1855-1917) nimeltään Nikolainkaupunki. Suomen itsenäistyttyä nimi muutettiin takaisin Vaasaksi. Yllä oleva kyltti roikkuu vielä muistona rautatieaseman hallissa.