Oho, pyysi suomalainen anteeksi

Kun hiljattain tuli kirjoitetuksi suomalaisten small talkista, kirjoitettakoon vielä yksi tositapaus kulttuurien välisistä eroista, ja taaskin ei niin mairittelevaan sävyyn meidän kannaltamme.


Ystäväni oli istunut Helsingin bussissa. Englantia puhuvat naiset olivat poistumassa kyydistä, kun vauhdissa toinen horjahti melkein ystäväni päälle ja astui vähän jalalle, ei kovin pahastikaan. Ulkomaalainen kumartui istuvan ystäväni puoleen, kasvot ihan melkein kiinni kasvoissa ja pyysi kauniisti anteeksi. Ystävä tunsi olonsa suomalaisittain erittäin vaivautuneeksi suuhuntuppautumisesta ja yleensäkin melko pienestä vahingosta.


Kun ystävä oli vain vähän nyökännyt, ulkomaalainen työnsi kasvonsa vielä lähemmäksi ja tuijotti niin kauan, että toinen varmasti katsoisi silmiin ja huomaisi, ja pyysi vielä kerran anteeksi. Ystävä oli vielä  vaivautuneempi ja yritti hymyillä ja nyökätä, mutta kuulemma onneksi ihmistungos työnsi puhujan edellään ulos.


Olisikohan keskivertosuomalainen vaivautunut pyytämään anteeksi? Tuskin ainakaan toista kertaa. Eikä ainakaan toisi kasvoja kiinni toisen kasvoihin. Tutkittu tosiasiahan on, että suomalaisten "henkilökohtainen reviiri" on ainakin metrin, kun se eteläisemmissä maissa saattaa olla minimaalisen pieni. Oppilaatkin, jotka ovat joskus olleet kouluvierailulla, kauhistelevat, miten italialaiset kaverit tuppautuivat ihan lähelle, ja "piti koko ajan ottaa askeleita taakse päin heidän tieltään". Mutta Suomessahan on vielä tilaa, ainakin toistaiseksi jokaiselle riittääkin tuota "henkilökohtaista reviiriä" laajalti.

Lapsen assosiointia ja mukin käsi

 Meillä oli tilaisuus olla viikonloppuna lapsenlapsen kanssa. Olen innokas laulamaan hänelle kaikenlaisia lauluja, lastenlauluista aina seuramatkalauluihin saakka. Jostain syystä lauloimme tätäkin:
Juoksujalkaa kiiruhdimme jokainen heppu Vanhan Merirosvon kapakkaan.
Siell' on maailman tulisimmat neidot, ja voi taivas, kun tango siellä soi,
Oi-joi-joi!
Aina kun pääsin kohtaan: "Siell´ on maailman tulisimmat neidot", poika sanoi. "Ai sielläkin!" Minulle jäi epäselväksi, mitä hän sillä tarkoitti, mutta kovin oli innostunut laulusta ja lauleskeli sitä itsekseenkin leikkiessään.

Minulle muistui mieleeni, että tuota samaista laulua lauloi äitini meille, kun olin lapsi. Äidillä oli paksu mustakantinen vihko, johon hän oli käsin kirjoittanut laulun sanoja, ja vihko laulettiin aina kannesta kanteen. Tästä nimenomaisesta laulun kohdasta minulle on jäänyt mieleen, miten ihmeellisesti lapsi kuvittelee sellaiset asiat, joita hän ei ymmärrä. Kun äiti lauloi kohtaa: "Siell´ on maailman tulisimmat neidot", minulla oli mielessäni valtavava tulimeri. Kun päästiin kohtaan "kun tango siellä soi", mielikuvituksessani oli talomme vieressä kulkeva sähkölinja, jonka valtavat sähköpylväät kaatuvat tuohon tulimereen! Tango varmaan tarkoitti tankoa tms. lapsen mielessä. Lapsen assosiaatiot ovat mielenkiintoisia.

******
Vielä tässä mielenkiintoinen juttu eri kielistä. Harjoituksissa oli eräänä päivänä venäläisen opiskelijan kanssa puhetta mukin korvasta. Opiskelija ihmetteli kovasti tuota korvaa, ja minä puolestani en millään ymmärtänyt, miksi hän ei voinut käsittää, mikä on mukin korva. Kun sitten opiskelijalle selvisi asia, hän oli suunnattoman innostunut huomiosta, että se mikä suomalaisille on mukin korva, on venäläisille mukin käsi. Minä sen sijaan olen kovin innostunut ilmauksesta mukin käsi. En tiedä, mutta luulen, että muinoin mukissa on ollut pelkkä tappi, josta on juotaessa pidetty kiinni, ja tappi on näyttänyt kädeltä.

Onko nimi omaisuutta

Maanantaina tuli kouluun thaimaalainen vaihto-oppilas. Hän viipyy täällä koko vuoden, joten on mielenkiintoista tulossa talven mittaan siltäkin osin. Eilen hän kertoi minulle, että kaikilla thaimaalaisilla on kaksi nimeä: oikea virallinen nimi ja lempinimi, jota käytetään kutsumanimenä. Tämänkin opiskelijan lempinimi on Kwan, sen on isoäiti antanut hänelle ja sitä siis käytetään aina. Virallista nimeä, jonka on kuulemma isoisä antanut, ei käytetä kuin papereissa. Nuo nimet merkitsevätkin jotain, mutta minä en vain valitettavasti saanut selvää niiden merkityksestä.
Nyt vasta minulle selvisi sitten sekin, miksi joskus aiemmin meillä ollutta thaimaalaista vaihto-oppilasta nimitettiin Nannyksi, ja hän esitteli itsensä aina siten, vaikka virallinen nimi oli jotain muuta.

Mutta Thaimaassa noiden käytössä olevien lempinimien ei tarvitse olla välttämättä oikeiden nimien hellitelymuotoja kuten vaikkapa venäläisillä. Näillähän järjestään kaikista nimistä on olemassa tietty hellittelymuoto, jota käytetään  normaalisti. Esimerkiksi jos henkilöä kutsutaan Natashaksi, kaikki tietävät, että hänen oikea nimensä on Natalia. Tai Slava on oikeasti Jatseslav tai Nikolaj on Kolja. Mikä näin on venäläisille itsestäänselvää, voikin tuottaa ulkomaalaisille päänvaivaa. Anton Tsehovin näytelmien ruotsin kielen uusissa käännöksissä on kuulemma otettu pois kaikki lempinimet, ettei yleisö sekoaisi aivan täysin henkilöissä.

Ei ole venäjän mallin mukainen virallisen nimen hellittelymuoto suomalaisillekaan vierasta. On vieläkin henkilöitä, joita kutsutaan Jussiksi, vaikka oikea nimi onkin Juhani, Valdemaria Valteksi tai Toivoa Topiksi. Sekaannusta nykyään aiheuttaa se, että monet näistä hellittelynimistä on muuttunut virallisiksi nimiksi allakkaan. Lapselle annetaan jo valmiiksi hellittelynimi: Mika, Jussi, Marjukka jne. Urani aikana on käynyt jopa niin, että oppilaan nimi oli Topi, eikä oppilas itsekään tiennyt, että hänen oikea nimensä oli Toivo, ennen kuin ylioppilaskirjoituksissa piti laittaa papereihin virallinen nimi!

Sattumalta viimeisessä Språk-lehdessä (no 2010/4) Fredrik Lindström kirjoittaa ruotsalaisten lempinimikäytännöstä. Ruotsissahan on myös mahdollista kutsua henkilöä hellitellen: Victoria on Vickan, Margarethasta tulee Maggan jne. Eli ympäristö tavallaan haluaa ilmaista hellyyttä ja läheisyyttä. Lindström on kuitenkin havainnut, että moni ruotsalainen kuitenkin nykyään älähtää tuollaisesta nimen omavaltaisesta muuttamisesta. Katarina ei halua olla Kattis, kuten ympäristö häntä mielellään nimittäisi tai Bo suuttuu, jos häntä kutsutaan Bosseksi. Lindström selittää asiaa siten, että ruotsalaiset ovat kovin individualisteja. He haluavat itse päättää ja määrätä, miksi heitä nimitetään, ympäristöllä ei ole siihen sanomista.

Mietin vain, onko Suomessa samoin. Kristiinahan on aikoinaan lyhentynyt moneen muotoon: Kirsi, Kirsti, Stiina, Tiina... Kun henkilöä sitten kastetaan Kirstiksi tai Tiinaksi, on ympäristöllä taipumus kuitenkin antaa henkilölle oma lisänimi tai lempinimi. Mutta kyllä minäkin olen hieman nyreissäni, jos oppilaat kutsuvat minua Kirstin sijasta Kipaksi tai Tiina hermostuu lempinimestä Tiku. Onkohan lempinimestä oikeastaan oikeutta suuttua? Tätä kyselee Lindströmkin. Hänen mukaansa etunimen pitäminen omana omaisuutena on sosiaalinen väärinkäsitys.

En haluaisi mutta silti voisin

Suomalainen ei toista puhutellessaan juurikaan käytä puhutellun nimeä, kuten esim. "Terve, Maija" tai "Kuule Riitta!" Me vain huikkaamme toiselle tervehdyksen ilman nimen mainitsemista. Paitsi television uutistenlukijat ja meteorologit näyttävät ihan ottaneen tehtäväkseen kansan tapojen muuttamisen.

Ehkä juuri tuosta tavasta olla nimeä mainitsematta niskakarvani nousevat pystyyn, kun joku alkaa minulle puhuttelun: "Kirsti kiltti!" Voi jee, miten ällöttävän mairealta se kuulostaakin, ja juuri nimenomaan sen takia, että se tietää aina jonkin erittäin epämiellyttävän asian tekemistä tai jonkin suuren uhrauksen. Kukaan ei kutsu minua lempeästi muulloin kuin halutessaan minulta jonkin erittäin suuren palveluksen. Ja mitä useampia kiltti-sanoja, sitä tympeämmästä tekemisestä on kyse.

Toinen mikä on alkanut kiukuttaa ihan silmittömästi on pyyntö, joka aloitetaan suomen kielelle vieraalla rakenteella: "Haluaisitko mennä..." tai "Haluatko tehdä..." tilanteissa, joissa ei itse asiassa ole minun halullani mitään tekemistä, tilanteissa, joissa en kuitenkaan voi valita. Niissä ihan väistämättä on pakko vastata: "En halua!" Niissähän kysyjän kuuluisi sanoa: "Voisitko/Voitko tehdä..." tai "Tekisitkö...", mikä on vanhastaan suomen kielen mukaista. Haluamiseen liittyvä kysymys on taas sitä englannin maailmanvaltaa: "Would you like to...".

Oikeat sanat hävinneet

Kun tänä syksynä ei ole toiveitakaan etsiä metsästä marjoja tai sieniä kuivuuden takia, on keksittävä muuta ajankulua. Menimme eilen vaihteeksi ongelle. Rannalla seisoi jo joku onkija. Luulisi, että täällä on tilaa vaikka kuinka, koska jokaista asukasta kohden on rantaa ainakin kilometrin verran. Mutta eihän kaloja joka paikasta saa, joten kun oli kerran tultu, änkesimme samalle kivikkoiselle kohdalle onkijan kanssa.


Kysyimme tuleeko kalaa, ja mies vastasi, että ne panimaju. Jaha, tämä olikin sen sortin naapuri. Mietin, että nythän minulla on tilaisuus puhua venäjää. Mutta eihän tietenkään tullut yhtäkään muuta sanaa mieleen venäjäksi kuin lavit ribu, joka tarkoittaa kalastamista, mutta tiesihän mies muutenkin, että tässä kalalla ollaan. Sitä paitsi en kuitenkaan olisi osannut ääntää taka-i:tä oikein, ei sitä olisi kuitenkaan ymmärretty. 

Matoa onkeen yrittäessäni muistelin kuumeisesti kaikenlaisia venäläisiä sanontoja: aurinko paistaa, svetit sontse, mutta mitä sitä nyt sanomaan, näkeehän se sen muutenkin tai vetera net, ei tuule, turhaa tautologiaa. Olisin minä osannut kertoa jotain omasta asunnostani ja perheestäni, olisin voinut kertoa missä maissa olen käynyt, mutta ehkeivät oikein olleet sovelaita aiheita keskustelun aloittamiseen.


Kun ulkomaalainen sai ensimmäisen kalan, olisin voinut kysyä, onko se ahven, mutta ei ollut tietoa ahven-sanasta. Olisin osannut kysyä, onko se kala, mutta mies olisi saattanut pitää hieman outona, jos en kalaa sammakosta erota. Ongimme siis tuppisuina, ja ajattelin koko ajan, miten minunkin oppilaani ensimmäisiä kertoja oikean saksalaisen tavatessaan aivot höyryten miettivät oikeita sanoja oikeaan paikkaan, mutta ne eivät muistu juuri sillä hetkellä mieleen.

En lopeta kaikkia

Mikään ei vie ihmiseltä enemmän energiaa kuin kaikki negatiivisuus. Tämän huomasin konkreettisesti, kun aloin pitää blogia, jossa otin esiin vain negatiivisia asioita. Huomasin, että kaikenlaiset epäkohdat ja negatiivisuudet oikein kaatuivat päälleni, ja olin uponnut niihin kaulaani myöten. Ja kun mikään epäkohta ei poistu maailmasta kuitenkaan, poistin koko blogin ja säästin sieltä vain yhden kirjoituksen.

Toinen syy blogin poistamiseen on se, että minulla on nyt meneillään yksi toinen projekti, joten ei ole aikaakaan pitää montaa blogia. En juuri päivitä enää tuota Suomalaista elämääkään, sillä olen siinä saavuttanut päämääräni ja kuvannut yhden vuoden kierron suomalaisella maaseudulla. Käytän kirjoituksiani omiin tarkoituksiini, ne ovat kätevästi saatavilla netissä, ei tarvitse selailla papereita.
Tämän blogin pidän vielä toistaiseksi  voimassa.

Harvinainen kasvi

Kerrankin on jollain ollut uskomatonta tuuria. Ystäväni lähetti minulle nämä kuvat. Hän on harrastelijakuvaaja, kuvailee mielellään luontoa. Oli nähnyt vedessä kukkia ja luullut niitä lumpeeksi. Paikka oli ollut liejuinen, joten ei voinut mennä veteen lähemmäksi kuvaamaan. Vasta kotona kaveri oli huomannut koneelta, että eihän se lumme olekaan, vaan jokin tuntematon kasvi.

Seuraavana päivänä kaveri oli mennyt paikalle uudelleen kuvatakseen oikein kunnolla, mutta kukkia oli ollut enää vain pari kappaletta, eikä kuvia ollut saanutkaan. Edellisenä päivänä kukkia oli ollut jopa parikymmentä.
Oli ilmennyt, että kyseessä on erittäin harvinainen kasvi, sahalehti. Kaiken kukkuraksi kasvi kukkii vain kerran kymmenessä vuodessa. On jollain tuuria osua paikalle juuri silloin!
Kuva on Iisalmesta.

Helteessä meni muisti

Minulle ei varmaan sovi työnteko, mutta ei hellekään. Koko viikon olen ollut ihan muistamaton ja iltaisin niin väsynyt, että olen ollut unessa jo melkein ennen kuin olen peittoa kerennyt vetää niskaan. Mieskin irvailee, että hyvä, kun olen kuitenkin kerennyt ajoissa sänkyyn, etten ole jo  sinne matkalla nukahtanut ja kupsahtanut lattialle.

Mutta kyllä jo oli aikakin helteiden hellittää, kun se vei minulta muistinkin kokonaan. Kahtena ensimmäisenä päivänä olin koulussa kiukutellut, ettei maitoakaan ole enää purkeissa, pelkkää piimää, joten jouduin ottamaan vettä ruokajuomaksi. Tätä kun jollekin valitin, valisti henkilö minua, että koneestahan sitä maitoa on ennenkin otettu! Voi ih, miten minä sen olin voinut unohtaa!

Yhtenä helteisenä päivänä yritin lähteä koulusta pois komeron oven kautta. Astuin pimeään komeroon ja ihmettelin, kun rappukäytävät on maalattu niin tummiksi, ettei niissä enää näe kulkeakaan!! Entäs sitten se, että herätyskellon olin eräänä iltana laittanut kiinni, vaikka piti soimaan laittaa. Onneksi heräsin automaattisesti oikeaan aikaan. Tai pyykinpesukoneen vesihanan olin vääntänyt kiinni pyykkiä laittaessani, ja pyykkikone huusi kuin syötävä, että vettä, vettä.  Huomasin vasta, kun aioin laittaa pyykit jo narulle.

Ja sitten väitin eräänä päivänä, että ensi viikonloppuna menemme T:n häihin, vaikka ne ovat kyseisen henkilön hautajaiset! Outoa todella, mutta ehkä tämä alkaa seljetä. Jo kaksi päivää olen ollut normaalivirkeä. Enkä ole enää keskellä yötä herännyt kaameaan päänsärkyyn enkä ollut ihan käsittämättömän väsynyt. Helteellä kun aurinko paahtoi koulun tulikuumaksi ja ilmastoinnista ei ole mitään hyötyä, päin vastoin torvet puhaltavat sisään siitepölyä kesän jäljiltä, ei mikään ihme, että ihmiseltä menee järkikin. Ja tämäkin on niitä ikuisuusasioita, joihin ei ole saatu eikä tulla saamaan parannusta. Suomessa ei kerta kaikkiaan vieläkään ymmärretä auringon ja liiallisen kuumuuden vaaroja ja haittoja.