Kirlahin blogi

Kohta karistan lumet jaloista

2012-01-29T19:07:00.000+02:00

Vielä yksi päivä, ja sitten alkaa taas koeviikko. Taas alkaa työntää niskaan kylmää hikeä, sillä minulla on ollut tässä jaksossa vain abeja, ja nyt heidän pitäisi olla kaiken oppineita. Kaikki mahdollinen on opetettu, mutta onko kaikki opittu, kas siinäpä kysymys. Opettaa- ja oppia-verbithän eivät ole millään lailla synonyymeja. Mutta jos jokainen on tehnyt parhaansa, se riittäköön. Yli voimiensa ei kukaan voi tehdä.

Vaikka talvi on parhaimmillaan nyt, kun vihdoinkin alkaa näkyä aurinkoakin pilvien siirryttyä syrjään, olen silti iloinen, että ensi torstaina suuntaan kaverin kanssa nokan kohti Helsinkiä ja sieltä eteen päin Kanariansaarille. Tämä ei ole mikään rantaloma, pois se meistä. Menemme tekemään teneriffalaista aurinkopitsiä. Olen tosi iloinen monestakin syystä:

a) Siellä on toivottavasti lämpimämpää kuin täällä sekä aurinkoa. b) Siellä voin puhua espanjaa. c) Matka on käsityöteemainen matka, saa oppia uudenlaista käsityötä, näin voi yhdistää harrastuksen ja matkailun. d) Kurssin lomassa tehdään päivittäin erilaisia retkiä. e) Kaikki on valmiina maksettu jo ruokia myöten, ei tarvitse tehdä enää mitään muuta kuin odottaa valmista. Ah, se se vasta on lomaa. Kerrankin matka, jossa ei puolet ajasta mene siihen, että hiki hatussa saa aina etsiskellä jotain kohdetta ja paikkaa, silti eksyy aina väärään paikkaan ja siitä huolimatta jää kaikki tärkein näkemättä.

Yksi kaveri on juuri parhaillaan Kanarialla, vieraammalla Gomeran saarella. Näkyy siellä kielitaitoa tulevan, vaikka kaveri aina väittää, ettei hän muka kieliä opi. Hän on laittanut minulle jo postikortin, jossa oli lueteltu opittuja espanjalaisia sanoja. Laskin, että hän on jo ainakin kymmenisen sanaa rikkaampi. Ehkä sanoja on opittu enemmänkin, mutta kortista loppui tila. Parasta ruokaa saarella on kuulemma conejo eli kani! Saa nähdä kuinka paljon sanavarasto kaverilla on kasvanut toisen Espanjan-viikon jälkeen. Ja saa nähdä, ymmärränkö minä siellä matkalla ensi viikolla mitään mitä puhutaan, ja saanko sanaa suustani vai pitääkö istua tuppisuuna koko viikko.

Jos saisin valita

2012-01-25T19:34:00.001+02:00

Olen saanut haasteen, ja minusta hankalan sellaisen. Aikatherine haastoi kirjoittamaan aiheesta Jos minä saisin valita. Ja vielä pitäisi kirjoittaa murteella. Ehdin jo sen verran lueskella muiden kirjoituksia aiheesta, että tuntuu kuin kaikki olisi jo sanottu ja jopa tuhat kertaa paremmin kuin mitä minä ikinä kykenen saamaan aikaan. Mutta voinhan minä yrittää jotain värkätä:

Jos mull´olis valta ja mä saisin päättää, ei kakaroota ja koululaasia pirettääs koko päivää samas paikas istumas. Eikö soo luonnonlakien vastaasta, että ihimisen pitää istua tuppisuuna samas paikas kuus tuntia päiväs. Sitte nei osaa enää isoonakaan teherä mitää muuta ku istua ja tapittaa yhtehen kohtahan aamusta iltahan ja vielä yät perähän.

Ja jos multa kysyttääs, kaikill olis pakollista koulunkäyntiä vain enintään kuus tai seittemän vuotta. Kyllä siinä aijas kerkiää jo kaiken tarpeellisimman oppimahan. Sitte ne ihimisenaluut pantaas töihin, oikeen rehellisehen työhön, jost´olis jotaki hyötyä koko yhteiskunnalle. Kaks tai kolome vuotta menis tällä lailla.

Olis vaikkapa maatiloja, joissa kakarat sais itte kasvattaa vihanneksia ja pitää lampahia, kanoja ja muita elukoota. Tuotto käytettääs lähiruokana paikallisis kouluus tai vanhaankoriis.

Tällääsis huusholliis menis yksiltä nuorilta jonkin aikaa, esim. yks kesä. Sitte ne vaihtaas toisenlaasehen työhön. Nyt ne vietääs vuorostaan vanhaankotihin juttelohon vanhaan ihimisten kans ja aina sitä mukaa ku ne tottuus hampaattomihin ja pöyrööhin, ne vois toimittaa niille kaikenlaasta muutakin askaretta, avustaa syöttämisis, lukia niille juttuja leheristä ja muuta vastaavaa.

Jos mull´olis valta, mä perustaasin itte asias firmoja, joissa nuoret olis kirijoolla, samoon ku koulus ny, ja sieltä lähetettääs nämä nuoret aina sinne, missä eniten tarvittaas tyävoimaa. Onhan sellaasia jo olemaskin, sanoovat niitä työnvälitystoimistooksi, mutta ei noo sellaasia, non vain kaavakkehentäyttölaitoksia, joista laitetaan seuraava raha-anomus vetämähän. Täm´olis sellaanen toimisto, joka laittaas ihimiset töihin, jos sellaasta torella on olemas. Paremmin käytännös oppiis ku koulunpenkillä istues ja ikkunasta kaiken päivää pihalle kattoes.Työpaikoolla olis aina joku opas, joka neuvoos uusia tulokkahia työhön. Jos kerran kouluus on tällä hetkellä kohta enemmän kouluavustajia ku opettajia, miksei palakattaas nämä samaaset avustajat koulun sijasta työpaikoolle työhönohojaajiksi.

Tällä lailla ihimisen elämästä kuluus kolome tai nelijä vuotta. Ja nyt ku olis saatu pahin murrosikä ja sen tuoma enerkia ja tuska purettua oikias työs, vois sitte siirtyä jollekin alalle, jolle torella haluaa, ja alakaa opiskella sitä. Ne olis sellaasia kouluja, joissa opiskeltaas niin sanottuja lukioaineeta ja/tai sitte oman alan aineeta. Tämä tälläänen koulutus vois kestää kaharesta kymmenehen vuotehen tietysti alasta riippuen. Nyt kun oma tulevaisuus olis selekiytyny sen verran että olis havaattu, mikä ala ei ainakaa kiinnosta, valittaas vaan niitä ainehia, joista olis torella hyötyä omalla alalla, ja niitä opiskeltaas intensiivisesti. Eihän oo mitää järkiä siinäkää, että nykysysteemis opetetahan kaikille väkipakolla kaikkia aineeta, joita ne ei kuitenkaa opi ja sitte joutuuvat lukemaha niitä samoja asioota aikuusina kumminki aluusta lähtien ja kallihilla rahalla.

Äläkääkä multa kysykö, miten tämä kaikki toteutettaas, solis sitten jonku toisen homma panna täytäntöhön. Jos mä saisin valita, mä panisin ministerit heti pohtimahan tätä asiaa.

Tuli vähä sekava juttu, tätei oo pohorittu iha loppuhun asti. Mutta punaasena lankana siinä on, notta koulua on aivan liikaa ihimisen elämäs. Pakko olla joku muuki elämisen malli.

Prilleehin menöö

2012-01-24T17:49:00.000+02:00

Presidentinvaalin ensimmäinen kierros on käyty, ja jäljellä on kaksi ehdokasta, joista pitäisi valita toinen seuraavaksi presidentiksi. Sain puhelun äidiltä (81 v.), joka hämmästyksekseni alkoi puhua politiikkaa ihan ensi sanoikseen. Kun päivittäin seurustelen nuorten ihmisten kanssa, en muistanutkaan, miten suuri kuilu on esim. oppilaiden ja äitini ajatusmaailmojen välillä. Oikein minua taas tuppasi naurattamaan äidin puheet - ja sitten vielä se murrekin! Tässä pieni näyte puhetulvasta:

-Kai sä muistat, että huomenna voi jo mennä äänestämähän ennakkoon, sä ku oot sielä ulukomailla justihin äänestyspäivänä. Muistakki äänestää oikiaa ihimistä, min´en ainakaa mitää homua ja vihiriää äänestä. Ja sitte son viälä sivariki. Miten se voi mitää armeijaa komentaa ylipäällikkönä. Kylläpä nyt on leheret ollehet hilijaa asiasta. Ja mitä sille sen akallekin pannahan päälle.
-Miten niin akalle, sehän on mies ja eikö se nyt jotain vaatetta kuitenkin löydä?
-No minkä näköönen sekin on tanttu päällä?
- Mitä varten sille pitäisi mekko päälle laittaa?
-No jos presitentti on ulukomailla erustamas puolisonsa kans, niin pitäähän sitä pukiakin sitä myören. Voi voi, kyllä menöö prilleehin kaikki jos siitä presitentti tuloo. Ja jos multa jokku toimittajat jossaki ovisuupiäles kyselöö mielipirettä, niin minä sanon, että te että ilikiä kuullakkaa mitä mä sanon... -Ja sano Erkillekin että muistaa varmasti mennä äänestämähän. Pitääskähän soittaa teirän flikoollekin, etteivät unohra.

Hih, äiti vain ei muistanut kysyä, ketä kukin aikoo äänestää. Jukra, jos hän tuli vaikka rekrytoineeksi ihmisiä äänestämään väärää miestä.

Hiiriä ja mattoja

2012-01-22T14:45:00.000+02:00

Eiliseen postaukseen liittyen vielä vähän lisää opiskelijoiden oivalluksista. Nyt olivat vuorostaan espanjanlukijat tarkkoina. Ajattelin lukusanoja opiskeltuamme ottaa loppukevennykseksi espanjankielisen lastenlaulun lukusanoista. You tubessa oli useitakin, mm. yksi, jossa hiirulainen Topo Gigio laulaa lukusanoista. Topo Gigio on hiirihahmo, joka on jo usean vuosikymmenien ajan ollut suosittu Italiassa ja Espanjassa. Kun mainitsin, että tämä ei ole sama kuin Mikki Hiiri, kysyi joku, onko topo sitten hiiri espanjaksi. Ei, sillä ratón on hiiri, kuten Ratón Mickey on Mikki Hiiri. Mutta mitäs varten tuo hahmo on topo! Ja niinpä sitten tuli opituksi sanakirjasta taas uusi sana: topo on espanjassa itse asiassa maamyyrä!

Itse en osaa yhtään italiaa, mutta joku opiskelijoista on opiskellut sitäkin ja tiesi, että topo on italiassa hiiri ja Mikki Hiiri siellä Topolino. Näin ne sanat sukulaiskielissä muuttelevat merkityksiään, niin että väärinymmärryksiä on muillakin kuin suomalaisilla ja virolaisilla.

Tämä kuva ei ole uudesta käsityöstäni, vaan se on hiirimatto. Ei se hiirimatto, jota käytetään tietokoneen hiiren alla (cojín de ratón), vaan saunan eteisessä ollut matto (alfombra). Meillä oli saunan pukuhuoneessa hiirenloukku, josta kerran huomasin vain syötin hävinneen, mutta ansa oli jäänyt laukeamatta.

Loukkuun laitettiin uusi syötti, ja innolla odotimme seuraavana päivänä saalista. Mutta syötti oli taas mennyt parempiin suihin, ja kaiken kukkuraksi mattoon oli ilmestynyt useita tällaisia reikiä. Taas uusi syötti samaan loukkuun. Seuraavana päivänä sama tulos: syötti viety, ansa laukeamatta ja koko parimetrinen matto aivan täynnä reikiä. Mattoa ei ollut kuitenkaan oikeasti syöty, vaan murut oli syljeskelty pitkin saunan lattiaa.

Vasta tässä vaiheessa käsitimme, että loukku on mitätön ja liian jäykkä kevyiden hiirien pyydystykseen. Kun ostimme uuden loukun, alkoi vihdoin tapahtua. Kaksi hiirtä tuli saaliina, ilmeisesti pariskunta. Nyt ei ole kuulunut enää rapinoitakaan. Vielä kun saisi ostetuksi uuden maton.

Mylläreiden roskat

2012-01-21T15:19:00.000+02:00

Vaikka päivät kuluvat koulussakin niin kuin iät kaiket aina ennenkin, ilmenee silti aina jotain uuttakin. Saksan tunnilla oli aiheena saastuminen ja kierrätys, jolloin tuli puheeksi myös sana Müll, roskat. Joku alkoi kysellä, mikä Müller sitten on, onko se ehkä joku roskien kerääjä tai myllääjä.
Müllerhän on tavallinen saksalainen sukunimi, tarkoittaa mylläriä, enkä ollut koskaan ennen ymmärtänyt yhdistää roskia ja mylläriä toisiinsa. Ehkä siitä syystä, että minä vanhana pitkän saksan lukijana olen kouluaikanani joutunut lukemaan kaiken maailman satuja ja kertomuksia, joissa päähenkilöt olivat usein mylläreitä, maanviljelijöitä, suutareita tai räätäleitä. Roskista ei takuulla puhuttu lukioaikana sanaakaan.

Nykykirjoissa ei sen sijaan mylläreistä enää puhuta mitään. Kaikki tekstit pyörivät roskien, saastumisen, kierrätyksen, ilmastonmuutoksen ja muiden maailman suurten ongelmien parissa niin, että lukion viimeisten kurssien aikana tuntuu aivan kuin tukehtuisi kaikkiin suuriin ongelmiin. Onneksi minulla ei näitä globaaleja probleemeja tule kuin kahdessa kielessä, mutta oppilaat ovat läkähtymäisillään murheisiin ja kurjuuteen, varsinkin ne joilla on neljäkin kieltä ohjelmassaan, ja kai nämä asiat toistuvat myös reaaliaineissakin. Abit ovat hukkumaisillaan tulviin, ylikansoitus ja nälänhätä valtaa maailman, ja maailmanloppu vaanii nurkan takana. Ei ihme, jos joku heittää jossain vaiheessa rukkaset naulaan toivottomuuden vallatessa.

Minua alkoi kiinnostaa kuitenkin, onko saksan kielen roskilla ja myllärillä mitään yhteistä. Ja olihan niillä. Vanhassa saksan kielessä on müllen tarkoittanut murskaamista ja jauhamista, ja Müll on ollut alun perin viljaa jauhettaessa syntynyttä jätettä, mm. akanoita tms. Tästä merkitys on laajentunut merkitsemään muutakin roskaa, ja nykyään voi merkitä jopa henkistä hölynpölyä.
Tulipahan tuonkin tietämään ennen kuolemaa.

Ei tunnu edes työltä

2012-01-12T12:24:00.000+02:00

Minusta on sitten aivan satumaisen ihanaa opettaa kansalaisopistossa. Sellaista sain kokea jälleen eilen illalla, jolloin minulla oli eka espanjantunti. Aloin opettaa espanjan alkeita useammastakin syystä. Kaikki Espanjaan ja sen kieleen liittyvä on ihan lapsesta lähtien viehättänyt minua aivan käsittämättömän paljon. Ja opittuani jonkin verran kieltä olen aina halunnut myös opettaa sitä. Sitä paitsi minun on haalittava opetusta mistä vain saan, sillä lukiotunnit vähenevät ensi vuonna entisestään.

Kansalaisopistossa opiskelijat tulevat tunnille vapaaehtoisesti eikä heillä ole mitään kiirettä tunnilta pois sen päätyttyäkään. Kaikki seuraavat innostuneina ja ottavat osaa tunnin kulkuun. Oikein tuntui vaihteeksi oudolta, kun lopetettuani tunnin ihmiset jäivät ihan leppoisasti vielä istumaan ja juttelemaan. Koululaisilla sen sijaan on aina kiire. Vähän väliä he vilkuilevat kelloa ja ikäluokasta riippuen pakkaavat kassinsa jo hyvissä ajoin ennen tunnin loppua. Onkohan niin, että aina seuraavan tunnin opetustarjonta onkin heistä mielenkiintoisempaa, koska sinne tuntuu olevan niin kova kiire. No totuuden nimissä on sanottava, että kyllä urani aikana on suurimmaksi osaksi ollut ihan kiitettävän innostunutta porukkaa koulussakin.

Mutta kansalaisopistossa opettaminen on mukavaa vaihtelua. Vaikka monet väittävät, että "eihän sitä nyt enää vanhana niin helposti opi", on tilanne minusta ihan päin vastoin. "Vanhanahan" on jo paljon hankittua tietoa aivoissa, mikä edesauttaa uuden oppimista. Kaikkea ei tarvitse opetella ihan alusta lähtien. Aikuisena osaa myös jättää epäolennaiset pikkuseikat sivummalle ja keskittyä olennaiseen.

Kansalaisopistossa on sikälikin mukavaa, että ei tarvitse tehdä eikä korjata kokeita eikä ole mitään paineita ylioppilaskirjoituksista. Voidaan edetä opiskelijoiden omassa tahdissa. Joskus haastetta tosin voi aiheuttaa juuri opiskelijoiden osaamisen erilainen lähtötaso. Osa on voinut opiskella kieltä jo paljonkin, joku puolestaan ei ole kuullut kielestä koskaan sanaakaan.

***
Kuva Pohjos-Espanjasta Logroñon kaupungin liepeiltä.

Pitäisikö tehdä tästäkin tapa

2012-01-08T15:44:00.000+02:00

Joku kyseli, mitä teimme uutena vuotena. Ja kun kerroin, että oli pohjalaisia vieraita, oli se kysyjän mielestä ihan OK uudenvuodenviettotapa, mutta kun kuuli, että olemme juosseet pitkin metsiä, vähän suu venähti. Eihän se ole mikään juhlapyhien viettotapa. Silloinhan kuuluu valvoa (hui kauhistus), syödä perunasalaattia ja nakkeja (yäk), ryypätä (hirvittävää), ampua raketteja (kääk) ja maata krapulaisena (hyi).

Ei tarvinnut minun hankkia itsetehtyä krapulaa, sillä ihan oli kurja olo muutenkin sen ihme sairauden takia. En ole vieläkään ihan terve, mutta kirjoittelen siitä joskus toiste, jos antaa aihetta mainita asiasta.
Mutta arvatkaas miten suu venähti kysyjällä, kun kerroin, mitä vielä teimme. Pingotimme kaksi päivää neulottuja liinoja. Sisareni toi minulle tärkättäväksi ja pingotettavaksi valtavat liinansa, sillä hänellä ei ole itsellä tarpeeksi suurta lautaa. Siinä meni sitten samalla minun omatkin pestyt ja ryppyiset liinat. Aina aamuisin ja iltaisin irrotimme kuivuneet liinat ja pingotimme uudet. Eipä ole ennen tullut uutta vuotta näin vietetyksi, mutta ei kai sillä mitään väliä ole, milloin ja mitä me omassa keittiössämme teemme.

Tänään keskipäivällä

2012-01-07T14:55:00.000+02:00

Tänään pilkisti aurinko aamupäivällä, joten heti puolilta päivin rynnistimme luontoon, jos siellä olisi vaikka jotain kivaa. Lenkkeily on paljon mukavampaa kameran kanssa kauempana luonnossa kuin tallustella noita iänikuisia keskustan katuja pitkin.

Mutta kun olimme päässet rantaan, alkoi sataa aika rankasti lunta. Kuvasin silti, ja tuli aika sinisiä kuvia, vaikka kello oli vasta vähän yli kaksitoista. Pimeää. Sitä paitsi ihmettelin koko ajan mielessäni, miten olen suurimman osan elämääni kulkenut silmät ummessa. En olisi ennen nähnyt mitään ihmeellistä tässäkään maisemassa. Vai onko se nyt sittenkään mitenkään erikoinen. Mutta minusta kivoja vesiläikkiä jään päällä.

Oli siellä tällainen jään sisään jäänyt käpykin.

Länsisuomalaiset maakrapuvieraamme ihmettelevät aina tätäkin. Tämä on lossi, jolla kuljetetaan työkoneita saariin. Kaikki tuhannet saarethan ovat jonkun omistuksessa, ja saarista pitää kaataa välillä puita. Puut on lopuksi rahdattava jollain pelillä saaresta autotien varteen.

Ja oli siellä tällainenkin ihme. Venäläisiä miehiä kumiveneellä pilkillä. Ovat ne hurjeffit uskaltautuneet vesille. Jäätähän ei ole kuin paikoin, ja sekin niin heikkoa, että heitettyämme kiven jäälle se molskahti heti pohjaan. Mitenkähän nuo ovat saaneet hiissatuksi itsensä kuivina apajille.

Menneen vuoden lumia

2012-01-06T16:48:00.000+02:00

Koska aina kuuluu tehdä jonkinlainen yhteenveto kuluneesta vuodesta, nappasin tällä kertaa kuvakansioista joka kuukauden kohdalta jonkinlaisen kuvan, joka ilmentää omaa vuodenaikaansa, millaista juuri kuluneena vuonna kussakin kuussa oli.
Tammikuu...

..helmikuu...

..ja maaliskuu oltiin ihan käsittämättömän pakkasen kourissa, mutta tosi upeassa ja kirkkaassa säässä.

Siitä lumen paljoudesta riittikin sitten koko huhtikuun sulatella.

Toukokuussa maa oli jo ihan paljaana ja eri eläimet ja kasvit ilmestyivät kuten aina ennenkin.

Kesäkuu oli lämmin ja aurinkoinen, aivan loistokesä alkoi.

Heinäkuussa hiki virtasi ennätyshelteiden vuoksi.

Elokuussa alkoi luonto näyttää taantumisen merkkejä, vaikka lämmintä ja kuumaa oli vielä silloinkin.

Syyskuussa luonto loisti eri väreissä.

Lokakuussa on kaikki sato saatu jo talteen.

Marraskuu oli uskomattoman leuto vuoden takaiseen verrattuna.

Jouluaattona sen verran lunta, että mainita voi. Autoilla ja linnuilla samat polut.

Kaikenlaista pikkusaldoa

2012-01-03T18:58:00.000+02:00

Kiva, että oli vieraita uutena vuotenakin. Ajankuluksi tuli lähdetyksi kuvailuretkille, ja saimme erilaisia kuvia kuin tavallisesti. Yleensä tähän aikaan vuodesta on lunta jo puoli metriä, joten on vain valkoista joka paikassa, mutta nyt oli ihan lumetonta, eikä järvikään ollut aivan jäässä. Näyttää olevan niin, että jos aikoisi oikein hienoja kuvia saada, pitäisi olla ulkona aamusta iltaan ja eri valoissa ja eri paikoissa.

Mutta tänään alkoi koulu, ja oli niin ankean tuntuista mennä sinne jo kahdeksaksi ihan yksin. Siitä se sitten alkoi vähitellen lutviutua. Ihan aamulla olivat tietysti oppilaat myöhässä ja nukuksissa, minä virkeä. Mitä pitemmälle iltapäivää päästiin, sitä virkeämpiä ja terävämpiä olivat oppilaat, kun minulla puolestaan alkoi jo väsymys painaa ja aivot jumettaa.

Etäopetuksen kaksoistunnilla ilmestyi vain yhtäkkiä kuvaruutuun meidän omasta koulusta erään toisen open naama. Vaikka hän yritti eri paikkakunnalle yhteyttä kuin mihin minä opetin, tuli yhteys aina meidän luokkaan, parikin kertaa. Mutta kun vähän aikaa näpyteltiin eri nappeja, saatiin kaikki kuitenkin onnistuneesti sujumaan.

Sähkökatkoksia ei meillä ole ollut, vaikka muualla päin pitäjää kylläkin. Nekin maksimissaan vain 30 tuntia, mikä on vähän, kun vertaa varsinaissuomalaisten kärsimiin vahinkoihin, joten joskus näköjään saattaa onnikin potkia.

Joskus olen kertonut takkuilevista asioista, ja joku kyseli, millainen lopputulos niissä oli. Tässä tulos:
-Kameran olen saanut ehjänä takaisin.
-Oppilaan lähettämää oikaisuvaatimusta yo-lautakunnalle ei ole hyväksytty, arviointi ei muuttunut.
-Patti jalan alla on edelleen paikallaan. Sehän oli siellä jo joulukuun puolivälissä. Silloin sain ultraäänitutkimukseen ajan vasta ensi maanantaiksi, joten se on vasta edessä päin.

-Mahavaiva ei ole ihan kuntoon tullut, siihenkin olen saanut uuden lääkäriajan. Sitä paitsi kun vahingossa tutkimme ihmisen akupunktiopisteitä, huomasin, että se klumppu on juuri siinä kohtaa jalan alla, mikä on paksusuolen akupunktiopiste. Jospa jokin veriklimppi tukkii kaiken verenkierron, joten mikään ei pääse kiertämään kunnolla mahassakaan.
Mutta kunhan nyt eletään päivää kerrallaan, saamme ehkä selvyyttä asiaan.

-Mies oli päässyt tänään vihdoinkin hammaslääkäriin ja häneltä vedettiin takimmainen hammas irti. Hih, hänellä on poski niin turvoksissa, että luulin hänen piilottelevan siellä minulta jotain. En ole koskaan ennen nähnytkään, että poski todella turpoaa moukuksi kuten kaikissa vitseissä, hihhih.

Erilaisia viestejä

2012-01-02T10:24:00.000+02:00

En ole pitkiin aikoihin käynyt kuono-turpa-naama-kasvokirjassa. Sähköpostiin on tullut jos jonkinlaista viestiä ja pyyntöä ja mikä ihmeellisintä, siellä oli myös Face-bookin automaattisia viestejä, että minulta on jäänyt näkemättä, mitä se ja se kaverisi on tehnyt. Menin sitten taas pitkästä aikaa katsomaan.

En ollut tiennytkään, että sinne oli minulle tullut jo puoli vuotta sitten viestejä sellaisiltakin ihmisiltä, jotka ovat entisiä tuttavia joistain yhteyksistä, mutta yhteydenpito jäänyt vuosien mittaan, kuten niiltä ajoilta kun nuorena tanhuporukan mukana käytiin jopa Saksassa. Nyt olen päivittänyt näitäkin yhteyksiä, ulkomaisten yhteykjsien pitoon Face-book on oikeastaan mainio väline.

Mutta oli siellä surkuhupaisiakin viestejä ihan tuntemattomilta, kuten joltain englanniksi kirjoitettu viesti. Perässä oli Googlen suomennos, joka oli tämän näköinen:

Hello auringonpaiste,
Miten voit?. Olin katsot valokuva Olen melko kiehtoo ihan valokuva. Näytät niin ihana ja mukava. Ymmärrän teillä on kaikki ominaisuudet I tarvitaan
nainen ja valokuvasi kiinni silmäni ja vangiksi sieluni .. Olen erittäin hyvä kristitty on hyvä huumorintaju minusta ikä ei ole koskaan este suhteeseen.
Minä haluaisin tietää, jos haluaisi keskustella niin, että opimme tuntemaan toisemme paremmin ..... hyvin olen (Mats PHILIP] ja olen leski ja isä yhden rakastan auttaa ihmisiä etenkin vähemmän etuoikeus niitä, l kuin menisi tanssi, uinti ja golf .... Olen uusi tällä sivustolla ja Don 'tiedä kuinka paljon tämä saa selville koska en usko niin paljon internetin keinona dating .... minä haluaisin tietää sinua paremmin, jos et mielessä.
Rakkaus Tervehdys

Halusin vain tuoda tämän tähän näytiksi, miten on vielä paljon toivomisen varaa käännöskoneiden käännöksissä. Miksiköhän käännöskoneita kuitenkin suositaan? Taikka kyllähän tästäkin selviää tarkoitus, mutta arvatkaa vain, alanko tällaiseen leikkiin.

Joululoma kirjojen lumoissa

2011-12-29T10:13:00.000+02:00

Päivät ovat menneet taas vilauksessa kuten aina ennenkin, mutta nyt ovat vain lisänneet faarttia. Ei ole puhettakaan, että olisi Sakta farten, kuten sillä urheiluseuralla Etelä-Suomessa.

Olen lukenut oikein urakalla lahjakirjoja, siis toisten, en vielä omiani. Toisten juuri siksi, että ehdin lukea ennen kuin asianomaiset veivät kirjansa mennessään. Minua sitten viehättää Henning Mankellin kirjat. Tämä viimeisin, Likainen enkeli, hujahti päivässä, vaikka siinä on yli 500 sivua. Mutta minua viehättää Mankellin kirjoissa se, että hän usein valitsee jonkin tietyn tositapahtuman pohjaksi ja alkaa kehitellä siihen oikeanlaista tarinaa, miten asiat olisivat saattaneet tapahtua.

Tämä Likainen enkeli kertoo ruotsalaisesta naisesta, joka piti Afrikassa 1900-luvun alussa vähän aikaa bordellia. Ajankuvaus tuon ajan Ruotsista on uskottavaa, samoin Afrikan mustien ja valkoisten välinen kuilu kuvataan hyvin konkreettisesti. Uskon, että Mankell tietää, mistä puhuu, sillä hänhän asuu Afrikassa ja Göteborgissa. Ja onhan kirjailija saanut tarinaan jännitystäkin.

Itse sain Jari Tervon Laylan ja Rosa Liksomin Hytti no 6, siis sen Finlandia-palkitun. Liksomia en ole vielä ehtinyt aloittaa, mutta mielenkiinnolla odotan lukukokemusta. Olin ajatellutkin, että pitäisihän se saada lukea, kun kerran jossain tv-ohjelmassakin kerrottiin lapualaisten valinneen sen jo ennen voiton julkistamista parhaaksi kirjaksi Finlandia-ehdokkaista. Täytyyhän sen silloin lukemisen arvoinen olla :) Saas nähdä, miten käy, kun kirjaan tartun.

Tervoa olen lukenut jonkin matkaa, ja mielenkiintoiselta kirja vaikuttaa. Tervon kuvaus on omantyylistään, ja jopa liian hyvää, sillä lukija ahdistuu totaalisesti maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja kurjuudesta. Kirjassa vuorottelevat arabimaailma ja suomalainen Helsinki. Oletan että näiden maailmojen yhtyessä eivät asianosaisten olosuhteet juuri paremmiksi muutu, mutta saas nähdä.

Lukeminen jatkuu. Onneksi ei ole vielä muutamaan päivään mitään velvollisuuksia, sillä aina jos on ollut pitkään kirjojen maailmoissa, tuntuu kuin pää olisi pyörryksissä, ja paluu arkielämään totaalisen vaikeaa.

Joku pääsee sentään vielä eläkkeelle

2011-12-20T18:37:00.000+02:00

Tänään täyttää ala- ja yläkoulun englanninope ja pitkäaikainen kollegani 60 vuotta. Päivää vietettiin jo kuitenkin eilen. Alakoulun opet kävivät herättämässä hänet aamulla seitsemältä ja hiissasivat kahvituksen jälkeen luotsivenesatamaan. Hänelle oli heti aamutuimaan järjestetty kiertoajelu Saimaalla luotsikutterin kyydissä. (Open edesmennyt mies oli luotsi). Kun oppilaat sitten tulivat kouluun yhdeksältä, koko koulun väki meni satamaan ja muodosti kunniakujan lippuineen.

Kujaa pitkin opettaja kulki paikalle kannetulle rollaattorille, jolla hän potkutteli koululle. Kunniakujassa seisovilla oppilailla oli sekä englannin että ruotsin lippuja, sillä ope oli näiden aineiden opettaja. Häntä odotellessa seisoskelin sattumalta karskeimpien yläkoulun poikien lähettyvillä, jotka Ruotsin lipun nähdessään alkovat kauheasti motkottaa. Aloin jo hirveästi pelätä, että pojat eivät osaa käyttäytyä ihmisiksi, kun ope kulkee heidän ohitseen. Mietin jo, että pitikin ottaa yläkoulu mukaan tähän leikkiin. Mutta onneksi kaikki menikin hyvin, kaikki lauloivat Happy birthday to you, ja ope pääsi kunniakujan läpi onnellisesti rollaattorille.
Koko koulu kulki sitten hänen perässään koululle, ja normaali arkinen aherrus alkoi ainakin yläkoulussa.

Huomenna on vielä lukiolla normaali koulupäivä, mutta yläkoululaiset ovat vapaalla, sillä he tulevat illalla joulujuhlaan. Torstaiaamuna on kaikille vielä kirkko ja puuro, sekä opettajille tämän eläkkeelle jäävän open eläkeläiskahvit ja glögit alakoululla. Näin sitten on saatu päätökseen taas yksi lukukausi ihan hujauksessa.

Vielä vähän kielistä

2011-12-16T13:13:00.001+02:00

Eilisessä kirjoituksessani valittelin, etten saa kirjoitetuksi venäläisiä kirjaimia helpolla tavalla. Venäjänopemme oli lukenut jutun ja lähetti minulle nettiosoitteen, jossa valmiille kirjoituspohjalle voi vain alkaa kirjoittaa omilla suomalaisilla näppäimillään. Ohjelma kääntää kirjaimet venäläisiksi automaattisesti. Ja jos tarvitsee sellaisia kirjaimia mitä suomenkielessä ei ole, voi napsaista vain yhdellä näpäytyksellä rivistä. Kas kun ei ennen ole tullut puheeksi näin helppo systeemi. Mutta eihän minun ole ennen tarvinnut venäjää kirjoittakaan. Tuolla sivulla voi vaikka venäjää osaamatonkin leikkiä ja kokeilla kirjoitella suomalaisia sanoja venäläisin aakkosin.

Ja kun nyt tuli puheeksi kielillä "leikkiminen", tässä yksi osoite, jossa voit kirjoittaa eri kielillä tekstiä, minkä jälkeen voit kuunnella miltä kirjoittamasi teksti kuulostaa.

Ja kielten osaamisesta ylipäätään olen tullut vähän samaan tulokseen kuin edellisen postauksen anonyymi kommentoijakin, että harvoin tarvitsee mistään kielestä valtavan laajaa osaamista. Se mitä ihmiset tosielämässä tarvitsevat, on monien kielten alkeita ja eri kulttuurien tuntemusta. On asioita, joita tarvitsee ehdottoman varmasti joka kielellä. Monien mielestä se on "saisinko yhden oluen". Mutta kyllä tuon edelle menee se, että osaa kysyä vessaa. Ja pieni kulttuurituntemus auttaisi tietämään, että monissa maissa ei kysytä suoraan vessaa, vaan "missähän voisin pestä käteni?" Kun tästä oli juuri tänään oppilaitten kanssa puhetta, he vähän epäilivät, tokko heille kuitenkaan näytettäisiin vessaa ja penäsivät minulta, mitä he sitten tekevät, jos heidät viedäänkin keittiöön tiskilavuaarin ääreen käsienpesulle!

Kun jossain maassa tulin ulos maanalaisesta halliin, ei ollut mitään tietoa, mistä pääsee ulos. Eri oviaukkojen yläpuolella oli erilaisia sanoja kyseisen maan kielellä, mutta ei mitenkään selvinnyt, tarkoittivatko ne ulos vai sisään, kiellettyä vai sallittua vai peräti vedä ja työnnä. Tästä syystä on mielessäni alkanut kehkeytyä ajatus, että pitäisi rakentaa kouluihin jokin "Euroopan kansalaisena" -kurssi. Kurssilla opetettaisiin ihan vain muutamia pikkujuttuja joka maan kielestä ja kulttuurista. Onhan tällaisia fraasikirjojakin jo olemassa, samoin eri kulttuureista kirjoja, mutta ei varmaan olisi pahitteeksi pitää vaikka kansalaisopistossa Eurooppa-kursseja. Jäisi paremmin mieleenkin, kun joku oikein konkreettisesti asiaa valaisisi.

Harrastuksesta se tämäkin käy

2011-12-15T16:52:00.000+02:00

Olen lupautunut pitämään ensi syksynä suomenkurssia venäjänkielisille. Kurssi olisi viikon intensiivikurssi, johon jo hieman katselin oppimateriaalia. Minulla on käytössäni useitakin suomen kielen oppikirjoja, mutta ne on kaikki tarkoitettu henkilöille, jotka opiskelevat suomea pitkällä tähtäimellä, eli siksi että asuvat täällä. Tämä kurssi sen sijaan olisi tarkoitettu lähinnä tilapäisesti Suomessa käyville, vaikkapa turisteille. Koska käsiini ei ole osunut sopivaa oppimateriaalia juuri tällaiselle kurssille, joudun rakentamaan koko paketin itse.

Olen joskus lukenut kansalaisopistossa venäjää, joten tunnen kirjaimet ja ymmärrän jonkin verran helpohkoa kieltä, mutta en tyypilliseen suomalaiseen tapaan millään saa suustani ulos kahta sanaa pitempiä lauseita. Sanat nyt vain eivät palaudu mieleen niin nopeasti kuin pitäisi. Siitä syystä ajattelin, että opetettavissa teksteissä on hyvä olla jo valmiiksi annettuna vähän venäjän sanastoa, ettei minun tarvitse oppitunnilla kaikkea vääntää englannin kautta tai käsin huitomalla. Pienikin sanasto nopeuttaisi asian käsittelyä.

Kun minulla ei ole käytössä venäjänkielistä kirjainnäppäimistöä ja muutenkin sanojen kirjoittaminen kirjain kerrallaan on hidasta lisämerkeistä hakemalla, olen keksinyt hakea sanoja nettisanakirjan avulla. Etsin kyseisen sanan, sitten vain maalaan sen ja liitän wordiin. Nopeampaa kuin kirjain kerrallaan tuhertaminen.

Tämä työ oli minulla levällään, kun eräs tuttavani alkoi muina miehinä lukea papereistani venäläisiä sanoja. Ihmettelin, milloin hän on venäjänkurssilla käynyt. Ei kuulemma milloinkaan. Tuttava keräilee erikielisiä Aku Ankkoja, tai ellei Aku Ankkaa ole saatavilla, jokin muu sarjakuvalehti käy. Hän on opetellut venäläiset kirjaimet venäläistä Aku Ankkaa tavailemalla, samoin kuulemma kreikkalaiset aakkoset!

Kun nyt epäilin, ettei hän nyt ainakaan voi ymmärtää mitään kirjoittamistani venäläisistä sanoista, oli vastaus, että hän ymmärtää jonkin verran puolan perusteella. Ei hän ole opiskellut puolaakaan, mutta kun hänellä oli vuosikausia työparina puolalaisia, opetti kukin toisilleen omaa kieltään. Olen nähnyt tuttavani saavan puolalaisia tekstiviestejä, joihin hän osaa vastatakin puolaksi. Usein hän on myös avustamassa puolalaisia tuttujaan virastoasioissa näiden tullessa aina pariksi kuukaudeksi töihin. Hän väittää, että tulkkaushommassa kylläkin rasittuvat enemmän kädet kuin kieli.

Kieliäkin voi siis pitää harrastuksenaan ilman että käy jollain kurssilla. Ja niitä on mahdollista oppia itsekseenkin, jos vain tarpeeksi intoa riittää. Ja kaikenlaisesta kielitaidosta on aina jotain hyötyä, vaikka pienestäkin. Loppujen lopuksi harva tarvitseekaan kovin laajaa kielitaitoa mistään kielestä, mutta perusalkeita tarvitsisi vähän jokaisesta kielestä.

Lukioporukan musiikkielämys

2011-12-09T11:28:00.000+02:00

Eilen oli se ilta, kun lukio lähti Imatralle kulttuuria kokemaan. Kyseessä oli rock-kupletti Juice Leskisestä. Juicen elämä esiteltiin mielenkiintoisin keinoin, sopivasti vuorotellen puhetta ja musiikkia. Liian nopeasti kului 2½ tuntia, kyllä hänen laulujaan olisi kuunnellut pitempäänkin. Mikäli ymmärsin, oppilaatkin tykkäsivät esityksestä. Sellaisetkin olivat innostuneita, jotka eivät tavallisesti niin teatterista välitä, eikä tietysti enää ole sitä sukupolveakaan, joka työkseen kuuntelisi Juice-musiikkia. Mutta kuten jotkut oppilaat sanoivat "eihän sitä musiikkia voi olla kuulematta, kun vanhemmat sitä jatkuvasti kuuntelevat".

Oikein tuli taas nostalginen tunnelma ja paluu takaisin nuoruuden päiviin, kun vaatetuskin lavalla oli kuin silloin ennen. Juicekin alkoi tuntua kuin omalta opiskelukaverilta, asuttiinhan me sentään ainakin samassa kaupungissa, vaikkakaan emme olleet samassa oppilaitoksessa. Mutta näkihän häntä aina joskus kaupungilla. Oli hän kuuluisa jo silloin 70-luvulla. Elävästi on jäänyt mieleen eräskin kerta, kun pitkätukkainen Juice kantoi kadulla vauvaansa olkapäillä. Ehkä näky on jäänyt mieleen siksi, että siihen aikaan ei pojilla ollut vielä ainakaan kovin yleisesti selkään asti ulottuvia hiuksia.

Juicea esitti kupletissa kaksi eri henkilöä. Meitä opettajia kiinnosti esitys kovasti senkin takia, että nuorta Juicea esittänyt henkilö oli osalle opettajista entinen oppilas (jostain yli 20 vuoden takaa), osalle entinen luokkatoveri. Ja hyvinhän Juicet osansa esittivät ja lauloivat kuten oikea Juice ikään. Se entinen oppilaskin kiitti lopuksi yleisöä ja viime sanoikseen vielä mainitsi: "ja kiitos minun vanhoille opettajille!" Sydäntä lämmitti, mutta oikein särähti korvaan tuo vanha-sanakin. Mutta ehkemme kuitenkaan niin kovin vanhoilta näyttäneet, koska kerran meidät vielä yleisön joukosta oli tunnistanut!

Kivaa, että on välillä vapaapäiviä

2011-12-06T18:04:00.000+02:00

-Kurjaa, että ei ollut neljää vapaapäivää, kuten monilla muilla aloilla, vaan piti olla eilenkin töissä ja aloitettiin uusi jakso uusin kujein.
-Positiivista kuitenkin, että oli illalla vielä voimistelupiiri kansalaisopistossa, eivät pääse paikat ihan rapakuntoon, kun tulee pitkä joulutauko.

-Hauskaa lisäksi, että meillä oli myöhemmin illalla lukion puurojuhla, jonne oli kutsuttu vanhemmatkin.
-Mielenkiintoista, miten oppilaat olivat tehneet oivaltavan hauskan ja satiirisen uutiskatsauksen ajankohtaisista asioista.
-Ihmeellistä, että voitin oppilaiden järjestämissä arpajaisissa käsipyyheliinapaketin.
-Kummallista, että vieressämme istuneita vanhempia onniteltiin isovanhemmiksi tulosta. Hehän ovat meidän entisiä oppilaitamme!
-Yllättävää, että oppilaiden myyntipöydästä ostamieni pullasarvien sisällä oli kinkkua.

-Ihanaa, että oli taas opehuoneessa itsenäisyyteen liittyen teemapäivä ja niin hyvää syötävää, että ei pääse vain laihtumaan.
-Käsittämätöntä, miten joku oli kaatanut sulatettua suklaata vaahtokarkkien, rusinoiden yms. päälle, ja se kaikki vei kielen mennessään.
-Omituista, että olen syönyt jo kaikki jouluksi ostamani marmeladi- ja suklaarasiat ja joudun ostamaan jouluksi uudet.
-Ihanaa, että tunnin kuluttua ei tarvitse tehdä muuta kun kääriytyä sohvan nurkkaan ja katsoa linnan juhlia.

Lossattuja kissojakin

2011-12-03T17:30:00.000+02:00

Olen koko syksyn käynyt kansalaisopiston kurssilla, joka kantaa nimeä "Vanhat vanuneet". Kyse on siis vanhoista vanuneista villavaatteista, jonkalaisia on viimeisten vuosikymmenten aikana totuttu heittämään menemään, mutta joista tällä kurssilla tehdään jotain uutta. Kurssilaiset ovat tehneet siellä vanhoista villapaidoista aivan valtavan upeita peittoja, tossuja, säärystimiä, tyynynpäällisiä, pallinpäällisiä ja mitä vain ikinä yhdessä opettajan ja muitten kurssilaisten kanssa keksitäänkin. Itse en saanut aikaan kuin kaksi tuotosta. Ja kun muilla paikkakunnilla asuvat tuttavat halusivat tietää, mitä olen kurssilla värkännyt, laitan nyt tähän näytille ne.

Olen pilkkonut kaksi vanhaa villapaitaani, mustan ja punaisen. Paloista ei riittänyt kokonaiseen peittoon, mutta niistä tuli iso saali, jonka annan kissaihmiselle. Molempiin päihin kirjoin nukkakirjontatekniikalla eli "lossaamalla" kissan. Jos saalia pitää hartioilla, tulevat kissat pystysuoraan eteen. Taakse reunaan tein neulahuovuttamalla kukkia, sillä sekin tekniikka oli itselleni uutta, ja halusin ehdottomasti kokeilla sitäkin johonkin.
Vanhoja mustia trikookangaspaloja ompelin yhteen alapuolelle vuoriksi.

Koska joululiinat tahtovat minulla olla kertakäyttöisiä, sillä aina joku kaataa steariinia keskelle liinaa, revin 80-luvulta säästyneen villakankaisen talvitakkini ja tein siitä joululiinan. Taskunkohdissa oli harmittavasti reiät, mutta opettaja keksi, että laitetaan niihin kohtiin kangas. Sattui sopivasti olemaan käsillä enkelikangasta. Vähän koristelin neulahuovuttamalla, ja kyllä tämä nyt ainakin yhden joulun luulisi välttävän.

Joulun jälkeen minulla ei ole ilmeisesti aikaa mennä tälle kurssille, mutta olen saanut niin paljon uusia ideoita ja oppinut uusia tekniikoita, että voin vaikka kotona tehdä joskus lisää kaikkea. Vanhoja vanuneita kyllä löytyy nurkista.

Tuo lossaustekniikkakin oli ihan uutta. Netissäkään ei tullut hakusanalla "lossaus" minkäänlaisia osumia. "Nukkakirjonnalla" tuli muutama osuma, mutta kone kysyi, tarkoitinko kuitenkin "punakirjonta". En tarkoittanut.
En tiedä, miksi tekniikkaa nimitetään myös lossaamiseksi. Minulla tulee vain koko ajan mieleen, miten Pohjanmaalla ennen lossaaminen oli kehumista ja rehentelyä. Jos joku oli kova lossaamaan, hän ylpeili ja kehui itseään kovasti.

Näitä sattuu

2011-11-26T10:23:00.000+02:00

Aamulla herättyäni räpsyivät sähköt kovan tuulen takia. Siitä muistui mieleeni viime torstain etäabien saksan kuuntelukoe. Olimme saaneet kokeen hyvään alkuun, etäoppilaat istuivat rivissä asennossa isot A-B-C-laput valmiina kourassa. Aina kun oli kuunneltu yksi pätkä, oppilaat näyttivät yhtaikaa lapun, joka vastasi oikeaa kysymysvaihtoehtoa kuuntelussa. Lähioppilaat vastasivat tietysti omalle paperilleen normaalisti.

Mutta vainoaako meitä jokin paha henki jossain, sillä pitihän taas sattua jotain vastusta. Kesken kuuntelun pimeni sähköt. Ihan vain räpsäisi poikki sen verran, että yhteys katkesi kesken kaiken. Samassa luokassa televisiossa olleet oppilaat häipyivätkin yhtäkkiä yli sadan kilometrin päähän.

Eihän siinä muuta kuin uusi yhteys. Mutta se ei ole samanlaista kuin tästä nyt yhtäkkiä kännykällä soittaisit jollekin. Ehei! Ennen kuin saat koneet uskomaan, että nyt aloitetaan uusilta urilta kaikki alusta vierähtää aikaa ainakin viisi minuuttia. Mutta saatuamme yhteyden siellä istuivat minun kultapupuni rivissä ihan tyyninä. Ovat tottuneet siihen, että näitähän sattuu, oli sitten meneillään koe tai ei. Ja suurin ihme, että minulta itseltä ei meinannutkaan mennä hermot. Meille ei tapahtunut mitään pahempaa, sillä olin juuri ehtinyt kirjoittaa muistiin edellisen pätkän vastaukset, ja aloimme uudesta jaksosta. Kiittelin vielä Luojaa senkin puoleen, että tämä ei ollut ylioppilaskirjoitus.

Kirjallista koetta en sentään valvo etälaitteiden kautta, vaan siellä paikallinen ope valvoo. Tai ainakin pitäisi valvoa. Väittivät oppilaat kerran, että joka kerta ei ole ollut minkäänlaista valvojaa! Saa nähdä, millaisia tuloksia nyt tulee. Koe oli heille jo, mutta paperit eivät ole vielä tulleet.

Kyllä on taas takkuusta

2011-11-25T16:32:00.000+02:00

Kyllä joskus voivat kaikki asiat kivestää, kuten pohjalaiset sanovat, kun tuntuu, että kaikki menee pieleen ja huonosti, "oikeen sitten tihkaasoo". Minusta tuntuu, ettei missään asiassa ole ollutkaan kuin vastusta viime aikoina. Ellet kestä lukea negatiivisia asioita juuri nyt, valitse jokin toinen blogi luettavaksesi!

Ensinnäkin kamera. Jo aikoja sitten lokakuussa se lakkasi toimimasta, ei enää tarkentanut. Okei, vein sen Mikkeliin ostopaikkaan, mistä se lähetettiin eteen päin takuukorjaukseen. Luulin, että kamera pitää hakeakin kaupungista, mutta yllätyksekseni ja ilokseni se tuotiin tänään kotiin asti. Mutta ilo oli tosi lyhytaikainen. Kun avasin paketista ja kokeilin katsoa linssin läpi, näkyi siellä vain jotain epämääräistä, kuin rojua. Irrotin objektiivin ja oho, kaikki peilit yms. olivat sisällä vinksin vonksin. Ei muuta kuin soittelemaan ympäri Suomea.

Tulokseksi tuli, että lähetän kameran takaisin Turkuun, jossa se oli ollutkin. Se etu tässä oli, että minä sain kokea uudenlaisen elämyksen: netistä piti täyttää ja tulostaa huoltolähete ja rahtikirja. Paketti tullaan hakemaan kotiovelta maanantaina! (En vielä usko ennen kuin näen). Tietyllä numerolla saa sitten seurata netistä lähetyksen kohtaloa.

Ja sitten jalka. Kun patti jalanpohjassa ei muuttunut paremmaksi, ei kyllä huonommaksikaan ei sen puoleen, sonnustauduin vihdoin lääkärin puheille. Olin nimittäin lääkärikirjaa tavaamalla saanut itselleni jo verisuonitaudin, sydäninfarktin, veritulpan ja muutaman tuntemattoman taudin. Jalat ovat kylmätkin kuin jääkalikoita kopeloisi. Ei tässä vaiheessa nyt vielä tehty muuta kuin voidellaan Hirudoid fortella. Ellei viikossa tapahdu mitään, pitää mennä uudestaan. Virolainen lääkäri kysyi, muistanko voiteen nimen apteekkiin mennessäni vai pitääkö kirjoittaa muistiin. Minä kun en muista mitään muutakaan, ilmaisin epäluuloni muistamista kohtaan. Lääkäri heitti (en tiedä oliko vitsi vai tosissaanko sanoi) että jos ei muista mitään, pitää mennä muistitutkimuksiin :(

Ja vielä ylioppilaskirjoitukset. Ne menivät osalla hyvin, osalla huonosti. Huonosti sikäli, että yhden ruotsin aineen pistemäärä oli laskenut toistakymmentä pistettä. Se tipautti oppilaan odottaman arvosanankin yhtä pykälää alemmaksi. Vaikka olen yrittänyt sanoa, että arvosanat eivät välttämättä pidä paikkaansa, ne voivat nousta tai laskea huomattavasti erinäisistä syistä. Olimme oppilaan kanssa kuitenkin järkyttyneitä noin rajusta aineen laskusta.

Soitin lautakunnan sensorille, joka puhui minut pyörryksiin luettelemalla aineesta vaikka mitä vikoja. Vaikea minun oli mitään sanoa, kun ei ole kopiota aineesta. Hankala esittää vastaväitteitä. Mutta kun nykyään kehotetaan painottamaan ymmärrettävyyttä ja informaation perille menoa, minusta tuntuu, että ei se aine niin huono voinut olla kuin mitä sensori väitti, vaikka virheitä olikin. Minusta tuntuu, että hän oli tuijottanut vain virheitä. Joka tapauksessa oppilas päätti esittää oikaisuvaatimuksen yo-lautakunnalle. Mikäli aineen pistemäärä nousisi yhdenkin pykälän, se muuttaisi kokonaisarvosanankin paremmaksi. Ei sillä toisaalta ole enää merkitystä, sillä oppilas tulee joka tapauksessa korottamaan keväällä arvosanaa. Mutta mielenkiinnolla odotan, millainen on lopputulos.

Kenellekähän näyttäisi

2011-11-22T14:39:00.000+02:00

Sarjassamme "älä mene lääkäriin" pitäisi taas varmaan mennä jonnekin muualle kyselemään vaivan laatua, ehkä ennustajalle. Uskomatonta, mutta eilen illalla yhtäkkiä tuntui keskellä jalkapohjaani kauhean kipeältä. Jalan alle on ilmestynyt salakavalasti sormenpään kokoinen mokkula, joka on valtavan kipeä. Ei sinne oikein näekään, millainen se tarkalleen on. Minulla katkeilevat usein verisuonet käsistä ja jaloista, mutta tämä on erilainen.

En nyt ainakaan ensimmäiseksi lähde lääkäriin. Samanlainen mokkula oli minulla pari vuotta sitten. Parin viikon kuluttua menin työterveyslääkärille, kun oli muutakin asiaa. Mutta lääkäri sanoi ei tietävänsä, mistä moinen johtuu. Laittoi lähetteen kaupunkiin kirurgiselle osastolle. Sieltä tuli kirje, että olen jonossa, ja mikäli vaiva on jossain vaiheessa hävinnyt ennen kuin ehdin vastaanotolle, on ilmoitettava ja peruttava jonotuspaikka. Kuukauden jonotuksen kuluttua oli luonto hoitanut asian itse ja ongelma ratkennut itsestään, joten olin ihan tyytyväinen.

Nyt kun vain tietäisi taas diagnoosin tällekin vaivalle, voisi lääkärikirjasta avata oikeasta kohdasta ja alkaa oikeisiin toimenpiteisiin. Onko kenties syöpä, kasvain, kuppa, veritulppa, vai olisiko sittenkin niin hienon kuuloinen tauti kuin ruusu. Mitähän muita tauteja niitä olikaan. Ei ole lääkärikirjassa sellaista oireisiin viittaavaa hakusanaa kuin "klumppu jalan alla".

********
Kun oma kamera on vieläkin korjattavana, täytyy tyytyä edelleenkin kaverin ottamiin kuviin. Kuvassa ei ole kukkia vaan lintujen nokkimia ruusunmarjoja.

Mukava ilta

2011-11-20T08:39:00.000+02:00

TYKY-tapahtumat ovat mahdottoman mukavia. Eilen illalla oli meillä sellainen Savonlinnassa. Söimme ensin hyvin ravintolassa, minkä jälkeen oli vuorossa konsertti. Linja-autossa menomatkalla mietin pääni puhki, ketä olimme menossa kuuntelemaan, mutta en millään muistanut. Miten sitä nyt enää voi muistaa, jos jo toista kuukautta sitten on ilmoittauduttu ja ohjelma lähetetty sähköpostissa. Lieneekö sähköpostissa mainittukaan, kenen konserttia menemme kuulemaan.

Välillä heräsi epäilys, tuliko päälle liian hyvät vaatteet, jos meillä oli myös liikunnallinenkin osuus, kuten tavallisesti. Mutta järkeilin bussissa, että jos sattuu olemaan keilausta, voihan sitä keilata paremmissakin vaatteissa, heittää vain korkokengät pois jalasta. Ja jos sattuu olemaan uimista, ei altaaseen tarvitse kuitenkaan mennä vaatteet päällä. Pieni kauhuntunne kävi välillä mielessä siitäkin, olenko edes ilmoittautunut koko reissuun. Joku ihmettelee nyt, eikö voinut kysyä keneltäkään. Ei! Minä en kysy enää keneltäkään mitään! Sen verran ovat haukkuneet minua muistamattomuudesta. Enkä nyt ainakaan naureskelun riemua heille suo! Mieluummin annan yllättää itseni yhä uudestaan.

Ja kas, kiva oli havaita, että lavalla esiintyi Jean S. Tiedättehän nuo polvihousuissa kekkuloivat raavaat miehet. Meininki oli vetävä ja meillä oli hauskaa. Ja olihan meillä liikunnallinenkin osuus. Nostattivat yleisönkin välillä ketkuttelemaan ja heiluttelemaan itseään. Oikein hikeä pukkasi pintaan, vai olisiko se sittenkin tullut runsaista juomatarjoiluista.

******
Oikein täytyy tähän kirjoittaa muistiin, että ensi kuussa lukiolaiset menevät Imatralle teatteriin katsomaan jotain Juiceen liittyvää. Minä olen ilmoittautunut mukaan. Muistaakseni ;)

*******
Unohtelevat ne muutkin kaikenlaisia asioita. Eilisessä Savot-ilmaisjakelulehdessä oli iso juttu Saimaan rannalle perustetusta ja juuri avatusta komeasta kylpylästä. Missään ei kuitenkaan mainittu, missä kaupungissa se on - en ainakaan nähnyt kaupungin nimeä! Vai onko tahallaan jätetty paikkakunta mainitsematta, ettei sinne eksyisi käyhiä suomalaisia. Tuntuu kuin kylpylä olisi perustettu vain rikkaita venäläisiä varten.

Voihan v

2011-11-19T08:38:00.000+02:00

Mikään asia maailmassa ei näytä tulevan kuntoon niin että siitä ei tarvitsisi enää paahtaa ja vouhkata. Olkoon sitten kyseessä kouluruokailu, sotaveteraanit, maailmantalous, köyhäinapu tai mikä tahansa muu asia. Jos jokin asia ei ole ollut ongelma, siitä tehdään sellainen jauhamalla ja jankuttamalla tiedotusvälineissä niin, että lopulta saadaan kaikille ongelma.

Kouluruokailu! Ikuisuusongelma. Viikolla tuli laaja keskusteluohjelma televisiossa. Kauan koulua käyneenä ei keskustelussa tullut minulle esiin mitään uutta. Ihmisten mielestä kouluruoka on ja pysyy huonona ja pahana, sitä eivät näköjään vuodet ole muuttaneet miksikään. Joku ohjelmassa väitti, että on syönyt kouluruokaa kauan, peräti 20 vuotta, ja ruoan laatu on huonontunut huomattavasti. Ai onko se muka kauan? Itse olen syönyt kouluruokaa 53 vuotta ja minusta se on vain parantunut kaiken aikaa. Jos on syönyt lapsena koulussa pelkkiä vellejä, varsinkin piimävelliä ja keittoja, ja kotona perunaa ja läskisoosia, ei minusta voi mitenkään valittaa siitä, että nyt on ruokalistalla lihaa, kanaa, kalaa ja salaatteja usein kahtakin laatua. On keittoja, laatikoita, kastikkeita, maitoa, leipää, kaikkea. Jälkiruoaksi usein jokin hedelmä.

Ilmeisesti on eroja kuntien välillä. Meillä on ollut aina hyvät ruoat, vaikka oppilaat eivät ole sitä ymmärtäneet. Jokainen arvioi asioita tietenkin omista lähtökohdistaan. Jos ei tiedä, millaisia ruokia muualla on tarjolla, ei usko, että meidän ruoat ovat ihan huippuluokkaa. Vasta kun oppilaat ovat käyneet vaikkapa vierailulla jossain muussa koulussa, huomaavat meidän hyvät ruoat. Tai viimeistään silloin, kun lähtevät täältä maailmalle.

No, toivomisen varaa olisi tietysti siinä, mistä raaka-aineet hankitaan. Lähellä kasvatettua pitäisi ja voisi käyttää enemmän. Onko järkeä siinäkään, että syksyisin ihmisten puutarhat notkuvat omenoita ja niitä kärrätään kompostiin, kun eivät kelpaa kenellekään. Samaan aikaan oppilaille on tarjolla linjastossa ulkomailta ostettuja omenoita.

En tiedä, millaista ruoka on kaupunkien kouluissa. Mikäli keskustelijoita oli uskominen, jopa ala-arvoista. Siihen en voi ottaa kantaa. Tiedän ainoastaan meidän koulusta. Mutta vaikka meillä ruoka on erinomaista, on suuren maailman tyyliin täälläkin levinnyt mieliala, että ei mennä syömään kouluruokaa. Pitää muka laihduttaa tai karpata tai jotain muuta jonninjoutavaa. Sitten haetaan valtavat pitsat, limsat, suklaat sun muut maukkaat syötävät. Eipä nyt tule mieleen terveellisyys! Ravintoterapeutit ovat ylityöllistettyjä tällä menolla. Eräs tuttava on sellainen eräässä kaupungissa, ja vastaanotolle tulvii outoja tapauksia, joissa esim. lapsi syö pelkkää karkkia ja energiajuomaa. En suostuisi uskomaan, ellei olisi luotettava tuttavani omakohtaisesti kertonut.

Eräänä päivänä koulussa ruokaillessa sattui joku oppilas istumaan opettajien kanssa samassa ruokapöydässä. Opettajat juttelivat keskenään näkemästään tv:n ruokakeskustelusta. Kun joku mainitsi ohjelman henkilöstä, joka oli väittänyt kouluruokaa jopa myrkylliseksi ja on kieltänyt lastaan syömästä koulussa, pääsi oppilaalta: "Voi v..u!"

Kelpaa tutustua

2011-11-12T12:49:00.000+02:00

Nyt on sitten Mikkelin keskusta vihdoinkin monen vuoden remontin jälkeen saanut mitä hienoimman ja upeimman ilmeen. Eilen avattiin kauan odotettu ostoskeskus Stella. Ja ostosparatiisi on nimensä veroinen, tähti. Ihan kuin Stella polaris, Pohjantähti, joka sekin saattaisi näkyä upean lasikaton läpi.

Kelpaa tänne tulla kauempaakin shoppailemaan, varmasti kehtaa näyttää ulkomaalaisillekin vieraille. Koko ydinkeskusta muodostaa nyt tämän uuden ostoskeskuksen ja entisten tavaratalojen kanssa hienon ja yhtenäisen kokonaisuuden. Eilen tuli kierrellyksi illalla kolme tuntia, eikä kaikkea ehtinyt nähdä vielä sittenkään. Jäi näkemättä kauppahallikin, joka on sijoitettu ostoskeskukseen, mikä on aamuisen lehden mukaan erikoista Suomen kaupungeissa.

Tuntuvatkohan Helsingin-matkatkaan tämän jälkeen enää miltään, kun tavarapaljoutta ja loistoa näkee lähempänäkin.

Ostoskeskus Stella avattiin eilen 11.11.11 kello 11.11. Sattuikohan kukaan noiden avajaisten järjestäjistä olemaan tietoinen siitä, että tuo päivämäärä ja kellonaika 11.11. klo 11.11. on jo 1800-luvulta lähtien ollut päivämäärä, jolloin joissakin Saksan kaupungeissa järjestetään yksittäisiä karnevaalitilaisuuksia karnevaaliajan alkamiseksi. Varsinaiset karnevaalithan ovat muuten vasta helmikuussa.

Marraskuisia ihmeitä

2011-11-10T09:27:00.000+02:00

Kasveilla näyttävät hormonit hyrräävän miten sattuu. Onkohan tämä lumipalloheisin kukka myöhäisherännäinen? Muut ovat näyttäytyneet jo kesäkuussa, kun tämä kömpii ylös vasta nyt. Vai onko se sittenkin varhaisherännäinen ja etuajassa.

Kaikkea sitä ihmiset jättävätkin keskelle metsää!

Ei sittenkään. Jyrkässä ylämäessä ovat nämäkin pelit ja vehkeet tuiki tarpeellisia talvella. Samoin kuin hiekkalaatikko toisella puolen tietä. Voisi olla joskus ehkä moottoritielläkin ruuhka-Suomessa käyttökelpoinen systeemi.

Menkää kuppilaan, älkää lääkäriin

2011-11-05T09:04:00.000+02:00

Kolmisen viikkoa sitten mies huomasi, että akkavarvas oli yhtäkkiä tullut aivan mahdottoman kipeäksi ja paisunut muodottomaksi möhkäleeksi, tuskin sieti kosketusta ja vaikeutti kävelemistä. Kun tätä oli kestänyt pari päivää, meni paikalliselle tohtorille. Sattui tällä kertaa herra tohtori olemaan joku suomalainen pojankloppi, joka heti ensi töikseen varvasta pyöriteltyään tokaisi, ettei hän ole sellaista ennen nähnyt. "Karmea näkyy olevan, mutta en minä tiedä, mikä siinä on! Katsotaan nyt pari viikkoa".

Kun kerran katsoa käskettiin, mies katseli varvasta iltaisin, muttei se katsomalla ja tuijottamalla parantunut. Kunnes viikon kuluttua olivat ukkovarvas ja pari muutakin oikein komean pulleat. Ei pulleus mitään, mutta kipu oli sietämätöntä. Ei mennyt enää lääkäriin, kun ei siellä mitään tiedetty, mutta meni kahville paikalliseen kahvilaan. Siellä asiaa valitettuaan ukot yhdestä suusta kiekaisivat, että sinulla on kihti!

Ja kun oli kerran saatu taudille diagnoosi, olikin helppo katsoa lääkärikirjoista, mitä sellaiselle pitäisi tehdä. Lääkärikirjoistahan ei ole mitään hyötyä, jos ei tiedä ensin taudin nimeä. Kirjojen sisältöhän pitäisi olla oireiden mukaisesti jaoteltu, että osaisi jotenkin arvioida taudille nimeä ja sitten osaisi ryhtyä oikeisiin toimenpiteisiin. Mutta kannattaa näköjään ensin mennä paikalliseen kuppilaan, josta diagnoosi irtoaa heti takeltelematta.

Mistä se kihti oli tullut? Ilmeisesti muikuista. Kun minä useimmiten syön päivisin koulussa, mies oli ostanut muikkuja ja syönyt niitä kokonaisen viikon eri tavoin laitettuna. Vähemmästäkin kihtiä tyrkkää. Nyt vasta alkaa hellittää.

Etäopetuksen riemuja

2011-11-03T09:25:00.000+02:00

Koulussa on kolmet etäopetuslaitteet, ja kaikki ovat tietysti erilaiset. Itse olen vuosikausia opettanut yksillä ja samoilla laitteilla, mutta tässä jaksossa jostain syystä yksi tunti viikossa onkin eri luokassa. Väittävät, että nämä laitteet olisivat helpommat ja yksinkertaisemmat käyttää kuin ne, joihin olen tottunut.

Olin oikein laittanut paperille pitkän listan, mitä nappia kullonkin painetaan ja missä järjestyksessä, kun yhteys avataan. Lista muuten on loputtoman pitkä: virta päälle, tv päälle, dokumenttikamera päälle, katossa oleva videotykki päälle. Sitten otat käteen kolme eri kaukosäädintä ja yrität niistä arvailla, millä säädetään mitäkin asiaa: omaa kameraa, etäoppilaitten kameraa, äänen voimakkuutta, mistä laitteesta lähetetään kuvaa: opettajasta, oppilaista, dokumenttikamerasta, videolta, tietokoneelta vai mistä muusta taivaan ja maan välillä. Ja ennen kaikkea: millä säätimellä otetaan yhteys etäpaikalle.

Periaatteessahan ja teoriassa kaikki tietysti kuulostaa selvältä ja yksinkertaiselta. Ihminen, joka aina kaiken osaa ja tietää, ei tietysti voi käsittää, että tällaiselle poropeukalolle ja dementoituneelle sattuu muistikatkoksia. Mutta onneksi oppilaat ovat niin mahdottoman viisaita ja erinomaisia ja joistakin on muodostunut peräti luotto-oppilaita. Hehän joutuvat käyttämään laitteita ihan itsenäisesti suurimman osan päivästä, jos opetus tulee muualta. Sieltä vain omalta paikaltaan oppilas kylmän rauhallisesti selittää minulle, mitä pitää tehdä.

Pari esimerkkiä:
-Dokumenttikamera näkyy vain meille itselle, mutta ei etäpaikkakunnalle. Omaa muistilappua selatessa ei ilmene, mitä pitää tehdä. "Sammuta se laite välillä ja aloita alusta. Ei se muuten toimi", kuuluu ohje oppilaalta.
-Etäpaikkakunnalla näkyy vain ikkunaa ja lattiaa, oppilaita ei ollenkaan. "Paina siitä ja siitä napista, sitten siitä ja siitä, mutta älä tästä, niin voit kääntää niiden kameraa!"
-Omalla paikkakunnalla ei näy dokumenttikamera. "Mitä minä nyt teen?" kuiskaan hätäpäissäni oppilaalle. Se on nopein tapa päästä kohta saksankin salaisuuksiin käsiksi. "Paina input!" Otan siis kaikki kolme kaukosäädintä ja seison neuvottomana. "Ei sitä voi niistä säätää, pitää painaa videotykistä katossa sormella!" No voisikohan oppilas ehkä itse painaa, koska istuu lähempänä!
-Kuva jumettuu paikalleen ja ääni puuroutuu. "Katkaise kaikki virrat ja ota yhteys alusta asti uudelleen". Näinkin joutuu tekemään useinkin, mutta yhteyttä ei voi ottaa heti uudestaan, vaan on pidettävä minuutin tauko, muuten on sama vika edessä uudelleen.

Eivätkä nämä ole kuin pieni osa jokapäiväisistä sattumuksista. Useimmiten tilanteista selvitään parissa sekunnissa, mutta ei ole epätavallista, että koneiden kanssa askaroidessa on tuntia päässyt kulumaan jo kymmenenkin minuuttia. Näin tapahtui viimeksi eilen. Kaksoistunti piti alkaa kahdeksalta. Juuri tuohon samaan aikaan sattuu etäoppilailla olemaan päällekkäin pakollisia muita kursseja, joten ei aina ole varmaa, tulevatko he juuri saksantunnille. Osa oli luvannut tulla, mutta yhteyttä ei saatu millään.

Onneksi olin ymmärtänyt ottaa puhelimen luokkaan mukaan ja soitin. Yksi oppilas oli tulossa saksaan, mutta hän oli ollut myöhässä. Hän yritti ottaa puolestaan yhteyttä tänne päin saatuaan koneet käyntiin. Mutta hän ei muistanut, että juuri meidän tähän luokkaan ei nykyään enää voi ottaa yhteyttä sieltä päin, vaan meidän täytyy ottaa yhteys sinne. Ja tällaisesta väärästä yrityksestä koneet jumittuvat, joten ne on sammutettava kaikki kokonaan ja aloitettava pitkä prosessi uudestaan. Sitten taas turha soittoyritys ja soitettava oppilaalle, mikä jumettaa. Ja ilmenee, että oppilas odottaakin etäopetuksen alkamista eri luokassa kuin tavallisesti. Hän on mennyt vahingossa väärään luokkaan.

Kaikkea tätä on tapahtunut ja vielä paljon muutakin. Ja jos joku kysyisi, miten etäopetus on sujunut, on vastaus: tänä syksynä koneet ovat toimineet hyvin, ei ongelmia. Ei siis ongelmia, koska kaikesta on selvitty kotikonstein. Ei ole tarvittu kuin kerran alkusyksystä kutsua "asiantuntija" kaupungista ihmettelemään. Asiantuntija lainausmerkeissä siksi, että usein käy niiden kanssa niin, että tulevat tänne asti kovalla päivärahalla, näpelöivät koneita päivän ja ilmoittavat, että eivät ymmärrä, mikä vika niissä on. Ja usein jättävät jälkeensä vielä uuden vian, jota ei ennen ollut.

Etkö sitä tiennyt

2011-10-31T09:22:00.000+02:00

"Häh, etkö sinä ole kuullut? Etkö sinä katso uutisia ja lue lehtiä?" Tällaisia lausahduksia kuulee joskus kanssaihmisten suusta. Mutta kuka määrittelee tai on määritellyt sen tiedon, joka jokaisella pitää olla ja joka pitäisi ehdottomasti saada tietää heti sillä sekunnilla, kun se tapahtuu?
Maakuntalehdessä oli pieni gallup, jossa kysyttiin neljältä nuorelta presidentinvaalien ehdokkaita. Yksi ei tiennyt ketään, kaksi tiesi jonkun, yksi tiesi mainita kaikki miehet nimeltä ja "sitten oli joku nainen". (Minkähän takia muuten juuri nainen oli jäänyt nimettömäksi?)

Itse katson ensimmäiset uutiset Aamu-tv:stä. Seuraavat uutiset katson ehkä kello viisi tai kuusi televisiosta, lopuksi vielä illalla myöhemmin, vaikka kaikissa hoetaan niitä samoja asioita. Paikallisuutiset luetaan paikallislehdestä, joka tulee kerran viikossa. Lehti tulee luetuksi kannesta kanteen.

Maakuntauutisia luetaan maakuntalehdestä, joka tulee meille perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina. Viikolla ei ehdi lukea, joten olemme luopuneet kokonaisen viikon tilauksesta. Minusta on kätevää, että saa tilata vain viikonlopun lehdet.

Mutta riittääkö tämä? Aina on jokin uutinen, joka on ollut jollekin henkilökohtaisesti tärkeä, ja jos et ole kuullut juuri siitä asiasta, et ole kelvollinen yhteiskunnan kansalainen. Mutta mikä on se aikamääre, jonka sisällä on saatava tietää "tärkeät" tapahtumat? Norjan ampumatragedia esimerkiksi sattui juuri sellaiseen aikaan, kun olimme viikonlopun poissa kotoa ja aamuvarhaisesta iltamyöhään olimme liikkeellä. Näin ollen vasta sunnuntaiaamuna aamulehteä avatessa lävähti koko kauhutarina silmille, vaikka se oli tapahtunut kai jo perjantaina. Mutta hyvinpä tuonkin uutisen kerkesi kuulla pari päivää myöhemminkin. Sai olla pari päivää pitempään ilman ahdistusta.

Joskus oppilaiden kanssa asiasta jutellessamme on tullut ilmi, että jotkut eivät ole tulleet koskaan asettaneeksi kyseenalaiseksi, tarvinneeko meidän tietääkään kaikkia liikenneonnettomuuksia, ampumisia ja ihmisten humalassa toikkaroimisia, varsinkin jos ne ovat sattuneet toisella puolella Suomea. Itse henkilökohtaisesti en koskaan lue tuonkaltaisia uutisia. Ne tuovat vain valtavaa ahdistusta ja ihan turhaan, kun asialle ei voi mitään paljain käsin.

Kuin sieniä sateella

2011-10-29T17:31:00.000+03:00

Luulimme, että sienestys ja marjastus olisi ohi tältä syksyltä, mutta meille tulevat vieraat yleensä haluavat aina mennä metsäänkin. Täältä kun antimia löytyy kuulemma aina takuuvarmasti, ellei mistään muualta. Niinpä toissapäivänä kävimme viiden hengen voimin etsimässä suppilovahveroita, ja olihan niitä vielä, sillä pakkanen ei ole päässyt niitä vikuuttamaan.

Itselle emme enää tarvinneet yhtäkään sientä, mutta matkalaiset saivat koppakaupalla. Eilen kävimme karpalosuolla, ja karpaloitakin näytti olevan aivan mahdottomasti. Marjojakaan emme tarvinneet itsellemme enää yhtään. Vieraiden matkaan karpaloita sen sijaan olisi mahtunut vielä huomattavasti enemmänkin, mutta niiden poimiminen ei ole niitä helpoimpia hommia maailmassa. Parin tunnin kuluttua oli lopetettava, sillä selät olivat jo ramuna, jollain vuoti saappaatkin ja sumu alkoi iltapäivällä hämärtää näkemistäkin. Suolla rämpiminen käy kunnon työstä, mutta kivaa vain tuppasi olemaan.

Tänään sitten menimme taas uusien ihmisten kanssa sieneen ja voi käsittämätön sitä sienten määrää. Himon kiilto silmissä keräsimme joka sienen, vaikka niitä pursuaa jo joka paikasta muutenkin. Mutta kun sekin on niin hauskaa puuhaa. Ja sää oli tänään mitä mainioin aurinkoinen ja lämmin. Tässä syksyllä olemme löytäneet uudenkin suppilovahveropaikan, mutta sinne emme kyllä enää mene, ellei sitten joku matkalainen taas tarvitse sieniä.

Joulupuu ja rahapuu

2011-10-27T09:09:00.000+03:00

Minulle on aina väitetty, että raha ei kasva puussa. Mutta minäpä olen löytänyt rahapuun! Lenkillä käydessäni huomasin polun varressa puussa rahoja. Kun olen epäluuloinen, katselin heti ympärilleni, onko tämä piilokamera. Ensimmäisenä päivänä en edes kuvannut, sillä epäilin, että pusikosta tupsahtaa joku kuitenkin piilokameran kanssa juuri kun olen kuvaamassa. Mutta kun "rahat " olivat vielä viikon kuluttuakin paikallaan, uskalsin sentään ottaa kuvan.

Jo kuukausi sitten oli luonto alkanut varustautua joulua varten.

Vanhat kuvat kertovat

2011-10-24T12:13:00.000+03:00

Milloinkaan ei pitäisi heittää pois vanhoja valokuvia. Ellei niistä jostain syystä itse välitä, toinen voi saada niistä kuitenkin irti jotain. Tämä tuli vain mieleen, kun isä oli ennen kuolemaansa salaa repinyt valtavat määrät vanhoja valokuvia albumistaan ja hävittänyt. Se oli minulle yllätys sikäli, että isä oli aina halunnut kynsin hampain pitää kiinni siitä, että jälkipolville jäisi jotain entisajoista, ja varsinkin menetetystä Karjalasta. Vai oliko syynä hävitysvimmaan se, että kuvat esittivät ihmisiä, joita meistä kukaan ei tunne.

On totta, että henkilökuvat eivät merkitse mitään jollekin, joka ei koskaan tullut tuntemaan kyseisiä henkilöitä. Mutta valokuvilla on minusta laajempikin merkitys. Joka kuvasta voi nähdä mennyttä ajankuvaa: muotia, rakennustyyliä, tapoja ja vaikka mitä, mikä on jossain mielessä ehkä mielenkiintoisempaakin kuin tunnistettavat kasvot.

Yläkuvassa vasemmalla esimerkiksi on Jaakkiman kirkko, jota ei enää ole olemassa. Arkkitehtuuri nyt on tietysti aina mielenkiintoista, mutta myös se, että näköjään pyykkiä on kuivatettu joskus ihan kirkon seinustalla. Samoin joka viljelyskelpoinen maatilkku on ollut käytössä, juurikasmaa ulottuu ihan kirkon seinustalle.

Ylhäällä oikealla isäni isovanhemmat Karjalassa ennen sotia talonsa vieressä. Eikö tällainenkin kuva tuo hyvin esiin pukeutumistyylin ja asuinympäristön, vaikkei tietäisikään keitä kuvassa on.

Alemmassa kuvassa on puolestaan äitini äiti 1-vuotiaana ihan 1900-luvun alussa kaivon kannella. Lapset on siis puettu näin! Mumma lähetti minulle jo eläissään tämän kuvan ja kirjoitti: "Tässä oon minä pienenä niinkus kuvasta näkyy".

Alhaalla keskellä on minusta mielenkiintoinen kuva morsiamen hääpuvun vuoksi. Musta puku, valkoinen huntu. Tämä on mummani hääkuva 1920-luvun lopulta.
Ja viimeisessä kuvassa on mumman äiti Amerikassa nuorena tyttönä. Ei olisi noin hienoa pukua ollut hänellä varmaankaan, ellei olisi Amerikassa käynyt.

Joten ei kannata hävittää suurella vaivalla säästämiään kuvia, vaikka arvelisi, ettei niistä kukaan muu kostu mitään. Ellei kuvilla ole jälkipolville samaa tunnearvoa ja merkitystä kuin asianomaiselle, niin niillä voi olla heille kuitenkin jokin muu merkitys.

Heitetään tällä vesilintua

2011-10-23T15:48:00.000+03:00

Ihan turhaan ihmettelin taannoin, miten äidiltä oli jäänyt käyttämättä hartiahuivi. Minulla itsellänikin on yksi (todellakinko vain yksi?) käyttämätön tavara, tällainen jo 60-luvulla tehty pyyheliinapeitto. Mumma osti minulle nuorena tyttönä ollessani kankaan ja langat, ja niin kirjoin kukat, tein reunoihin reikäompeleet ja virkkasin pitsit.

Kun lähdin opiskelemaan, oli Tampereella silloin kova asuntopula. Tai jos oli asuntoja tarjolla, vuokrat olivat niin mahdottomia, ettei niihin ollut mitenkään varaa. Monen lehti-ilmoituksen jälkeen saimme asunnon vanhan omakotitalon yläkerrasta. Sinne tuli vain kylmä vesi, vessa kellarissa oli koko talon yhteinen. Sinne mentiin muuten alakerrasta naapurihuoneiston eteisestä. Keittiössä oli tiskipöydän yläpuolella pyyheliinanaulakko, johon tämä vaate olisi ollut juuri sopiva pyyheliinojen peitoksi.

Mutta niin hölmö minä olin, että en malttanut siinä asunnossa käyttää pyyheliinapeittoa, johon olin uhrannut erinäisiä tunteja. Minusta se vaikutti liian hienolta kuluneessa asunnossa. Ajattelin, että kunhan saamme paremman asunnon, sitten voin ottaa käyttöön. Mutta kuinkas kävikään! Eihän sen jälkeisissä asunnoissa ollut koskaan enää sellaisia pyyheliinanaulakoita keittiöissä kuten ennen vanhaan. Voih! ja Huoh! Suuri työ on mennyt tavallaan hukkaan. Yli 40 vuotta olen pitänyt liinaa rullalle käärittynä odottamassa esiinmarssiaan. Vain kerran kymmenessä vuodessa olen avannut paketin näyttääkseni jollekin, että on minulla tällainenkin, aivan kuten nyt teille :) Siis aina kunhan ensin suurella vaivalla löydän paketin.Voi miksi en käyttänyt sitä aikoinaan! No, enhän voinut tietää, että maailma muuttuisi totaalisesti 70-luvun aikana.

Mikähän tämän kohtalo on? Varmaan jäkipolvi ihmettelee, mikä tuokin mahtaa olla ja heittää tarpeettomana sillä vesilintua.

Lomaa pukkaa

2011-10-20T16:09:00.000+03:00

Ensimmäinen kerta eläissäni tapahtui, että loma pääsee peräti yllättämään. Vasta viikko sitten heräsin huomaamaan, että meillähän on ensi viikko syyslomaa. Tavallisesti on näihin aikoihin ollut olo jo puolikuollut, rasittunut ja vain hoiperrellen jaksettu mennä töihin. Nyt on ollut jotenkin niin valoisa ja aurinkoinen syksy, että ei ollenkaan tunnu vielä väsähtäneeltä. Siihen tietysti vaikuttaa suuresti sekin, että on ollut mukavia ja ahkeria oppilaita, ja minulla on vain vähän tunteja.

Harva se päivä hämmästelee ja kyselee joku, mitä ihmettä minä teen, kun ei ole paljon tunteja. Kysyjät siis epäilevät, että minulla ei maailmassa ole eikä ole koskaan ollut mitään muuta tekemistä kuin vain käydä koulua ja nyhrätä läksyjen kanssa. Mutta voin vannoa ja vakuuttaa, että olen elänyt suunnilleen samoin kuin aina ennenkin. Painopiste vain kallistuu enemmän nyt sen muun tekemisen kuin koulun puolelle. Tämäkin viikko hurahti suunnilleen joka päivä samoin: koulun jälkeen lehtien haravointia, sitten jokin kansalaisopiston harrastusryhmä (olen mennyt käsitöihin ja liikuntaan), OAY:n kokouskin on ollut yhtenä päivänä, ja joka välissä aina puoli tuntia jotain käsityön tekoa televisiota katsellessa. Vielä on jäänyt varastoonkin monenlaista tekemistä, jos olisi tekemisen puutetta tullut.

Lomaviikolle jätin tahallani suunnittelematta mitään erikoista. Katsotaan, mitä päivät tuovat tullessaan. Ainakin yhtenä päivänä on käytävä kaupungissa näyttämässä kameraa, sillä olen kai niin rutkasti kuvaillut, että kamera meni rikki. Ja jonain päivänä tulee jälkikasvua kylään, joten eiköhän sekin viikko saada eletyksi mukavasti ilman suurisuuntaisia suunnitelmia. Suuret suunnitelmat ovat vihoviimeisiä, niillä on taipumus mennä myttyyn.

Niin turhaa

2011-10-16T18:04:00.000+03:00

Olen joskus yli 30 vuotta sitten tehnyt kolme samanlaista hartiahuivia: itselleni, anopille ja äidille. Omani kului jo kauan sitten huonoksi ja on haudattukin kunniallisesti. Anopin huivin kohtalosta ei ole tietoa. Sen vain muistan, että aikoinaan kun annoin huivin hänelle, anoppi melkein itku silmässä lausahti, että voi rakas K. missä sinä luulet minun tätä voivan pitää. Minä kuvittelin itse asiassa, että iltaisin vaikka televisiota katsellessa. Niin minä itse ainakin pidin. Ei niitä hienoja tilaisuuksia niin järin paljon tavallisella ihmisellä ole. Kyllä minusta kotioloissakin saa ja voi pitää kauniita asioita yllään.

Ja miten kävi äidin huivin? En ollut voinut kuvitella, että se on maannut kaapin ylähyllyllä kaikki nämä vuodet tarkasti muovipussiin käärittynä. Se kun on kuulemma niin hieno, ei voi pitää arki-iltaisin tv:tä katsellessa. Mutta mihin äiti sitä on säästänyt? Turhaan ainakaan minua varten, sillä itsellänihän oli samanlainen ja tuonkin jälkeen on tullut tehdyksi erinäisiä huiveja. Joka tapauksessa sain nyt tuon kuvassa olevan huivin, pesin pölystä ja aion alkaa pitää.

Vanha eli huono?

2011-10-14T10:35:00.000+03:00

On suuri harmi, että kaiken aikaa tulee nykyään uutta ja uutta ja muka "parempaa". Moni vanha ja oikeasti hyvä asia jää käyttämättä. Näin on nyt esimerkiksi videoiden laita. Minulla on vaikka kuinka paljon vielä hyviä videoita, mutta ongelmana tahtoo olla, ettei ole koulussa juuri enää laitteita, joilla niitä näyttää.

Kun vuosien mittaan oli suurella vaivalla vihdoin saatu joka luokkaan videot ja tv:t, olivatkin VHS-kasetit yhtäkkiä vanhanaikaisia. Kun jostain luokasta rikkoontuivat laitteet vanhuuttaan, ei niitä enää uusittu. Kaikesta huolimatta lupasin jo toissapäivänä oppilaille, että näytän ruotsintunnilla video-ohjelman, joka sopi meidän aihepiiriin. Tässä kurssissa käsitellään myös Tanskaa ja sen kieltä, ja yksi vanha ohjelma on oppilaista aina ollut hauska. Siinä kummankinmaalainen puhuu omaa kieltään ja väärinymmärryksiltähän he eivät selviä. Samoin kuin suomalainen ja virolainen yrittäisivät solkata kumpikin omaa kieltään. Kerran eräskin oppilas nauroi niin kauheasti, että putosi tuolilta.

No joka tapauksessa menin jo välitunnilla kokeilemaan, toimisiko etälaitteiden videot. Ja kas ihmettä, ohjelma välähti komeasti valkokankaalle. Tyytyväisenä hyristen jätin laitteet päälle, että varmasti myös tunnilla vain naps! ja napinpainalluksella saisin ohjelman näkyviin.

Tunnin alkajaisiksi ohjelmavihkosta uusia sanoja lukiessamme oppilaat tietysti huomasivat ensimmäiseksi, että hah, tämähän on vanha, tämähän on tehty jo ennen meidän syntymää! Sen täytyy siis olla vanha ja huono! Minä sain tietysti aiheen esitelmöidä adjektiivien vanha ja huono eroista. Ne eivät ole synonyymeja!

Painoin sitten käynnistysnappia. Ei mitään tapahtunut. Mikään kohta ei inahtanut. Vasta jonkin ajan kuluttua huomasin, etten ollut muistanut laittaa kasettia sisään. Missähän vaiheessa olin senkin muuten ottanut pois! Mutta eivät laitteet toimineet sittenkään, vaikka kasetti oli paikallaan. Ne olivat menneet stand by -tilaan, ja piti sammuttaa ja kuitenkin aloittaa alusta koko homma. Ainakin nämä etälaitteet ovat kovin hitaita, alkavat olla jo melko vanhat ja kuluneetkin kovasta käytöstä.
Mutta Ende gut, alles gut! Lopulta oppilaat olivat sitä mieltä, että oli sittenkin mukava ohjelma, vaikka olikin VHS:llä eikä tietokoneella.

Poratessa veret juoksee

2011-10-11T15:49:00.000+03:00

Käväisin äkkiä Pohjanmaalla. Pitkillä matkoilla on yleensä jo matka sinänsä mielenkiintoinen puhumattakaan määränpäästä. Menomatkalla tuli vastaan aivan julmetun iso ylileveä kuljetus. Varoitusauton perässä tuli poliisiauto, joka ohjasi kaikki tiellä ajavat autot pois ajokaistoilta jonnekin sivuteille ja peltojen liittymiin. Ja sitten se valtava kolonna. Ainakin viisi autollista valtavaa molempien tiekaistojen levyistä metallista siiloa kuljetettiin jonnekin. Ja joka auton välissä yksi vilkkuva varoitusauto. Mahtava ja vaikuttava paraati. Valitettavasti kamera oli takapenkillä.

Kun harvoin tulee käydyksi entisillä kotikonnuilla, on samalla kerralla lennettävä tukka suorana paikasta toiseen, samoin koluttava kaikki kaupat, jos olisi vaikka jotain ostettavaa. Ja ainahan sitä ostettavaa löytyy. Jos olisin ymmärtänyt, että täkäläinen kampaaja onkin lomalla, olisin tilannut sieltä kampaajankin, ettei tarvitse heti kaupunkiin lähteä tukan takia. Alkaa harmaata pukata juuresta jo huolestuttavissa määrin. Alkavat vielä oppilaat luulla minua vanhaksi :(

Ja niin olen etääntynyt entisestä murteestakin, että kauheasti ihmettelin, kun äiti televisiota katsoessaan mainitsi joistain miehistä, että kylläpä nuo ovat käyneet poraamassa, ja niillä veret vain juoksee rinnuksille. Luulin, että äitikin on alkanut katsoa kauhufilmejä, kunnes älysin, että miehillä oli isot muskelit ja he olivatkin käyneet vain bodaamassa. Ja rinnuksilla oli vain vettä, ei verta missään.
***
Tilhet ovat saapuneet ja syöneet viinimarjapensaat tyhjiksi. Olen lakannut murehtimasta, mihin laittaa valtavat marjasadot. Kyllä luonto huolehtii niistäkin.

Teemapäivä tämäkin

2011-10-05T18:43:00.000+03:00

Ei ollut tänään muuta asiaa koululle kuin hain ruotsin kokeet korjattavaksi. Koska 5.10. vietetään Maailman opettajien päivää, oli opehuoneessa taas järjestetty jotain erikoista. Kaikilla piti olla vaatetuksessa jotain syksyn värejä. Pöydät oli koristeltu kauniisti näillä lämpimillä väreillä eikä tietysti mikään ole mitään ellei ole hyvää syötävää.

Oli kakkuja, kotimaisia omenoita jonkun puutarhasta, sekä jonkun itse kasvattamia viinirypäleitä. Suomessa kasvaneet rypäleet ovat tosi hyvänmakuisia. Porkkanasta ja puolukasta oli tehty moniväripiirakkaakin. Mutta noista lämpimistä tunnelmista jouduin lähtemään kotiin kokeen korjuuseen, mikä työ on nyt onnellisesti ohi. Huomenna alkaa uusi jakso, ihan jo innolla odotan. Syksyllä ei ollut yhtään saksan kurssia, nyt alkaa saksakin abeille sekä etäopetus. Ruotsista on puhekurssi, ja siihen ole hommauttanut paremman oppikirjan kuin viime vuonna.
Viikonloppuna lähden reissuun, joten kuulumisiin!

Mörköjä etsimässä

2011-10-04T14:46:00.000+03:00

Aina selvittyäni jostain kaamean korkealta ja pelottavalta paikalta tai kuilun partaalta tai jostain maan uumenista vannon, etten ikinä enää mene minnekään, missä pitää pelätä. Ja sitten kuitenkin taas seuraavalla kerralla menen, kun kerran kaikki muutkin. Kukaan muu ei tunnu koskaan pelkäävän mitään eikä ketään.

Suomessakin on kaikenlaisia pelottavia luonnonnähtävyyksiä. Kangasniemellä Joutsantien varressa on Rapalan kalliot ja luolat. Jo luolille kävellessä saa hyvää liikuntaa möykkyisellä polulla. Huonojalkaisella on tekeminen pysyä polulla. Maasto on metsässä harvinaisen kivinen ja epätasainen. Ja maasto nousee koko ajan yhä ylemmäs ja ylemmäs, kunnes ollaan huikeilla kallioilla. Sitten vain kiipeilemään ja taittamaan nilkkojaan ja niksauttamaan selkänsä korkeille liukkaille kivipaasille ja niiden väliin ja kaikenlaisiin koloihin. Jalansijaa ei löydä, aina ei kädensijaakaan.

Jos olet lihavanpuoleinen, et mahdu alas portaita, jotka johtavat alas syvemmälle kallioiden väliin. Ei näy alhaalla kuin mustaa, mutta koska muutkin menevät, onhan sinne mentävä. Kuka sitä nyt yksin jäisi killumaan mörönsyötiksi jollekin kivenmurikalle.

Näissä kallioluolissa ovat ihmiset kuulemma piileskelleet isonvihan aikaan 1700-luvun alussa. Ei kyllä kateeksi käy.

Pääsin päivittelemään

2011-10-03T10:02:00.000+03:00

Viikonloppuna pääsin tekemään sellaista työtä, joka oli minulle ihan uusi kokemus: inventaario. Joka ikinen myynnissä oleva esine piti laskea ja syöttää koneelle tavaran lukumäärä. Ihmisen psyyke on outo kapine. Vaikka tietää jo etukäteen, että työssä kolmen hengen voimin menee yhteensä noin kuusi tuntia ja että vasta puolilta öin työ on tehty, on kuitenkin muka eroa sillä, laskeeko pikkunippeleitä vai isompia asioita.

Karkkipusseja on mukava laskea. Ne ovat isoja, helposti nähtävissä ja laskettavissa. Mutta kun työnnetään nenän eteen iso kulhollinen tikkareita, ja sanotaan että laske nuo, tuntuu työn aloittaminenkin jo ylivoimaiselta. Miksi? Samoja numeroitahan niissäkin tarvitaan ja vieläpä suomen kielellä. Eikö ole sama, lasketko 359 tikkaria vai 365 lehteä? Ei! Ero nyt vain kerta kaikkiaan on siinä, että lehtien laskeminen on mukavampaa. Lehtien määrä näyttää olevan jotenkin etukäteen hallittavissa, vaikka rivejä on lattiasta kattoon, ja ulottuvat seinästä seinään. Mutta karkit! Tuollaisia sormenkokoisia pieniä kappaleita. Ei!

Ja sitten se turhien tavaroiden määrä tässä maailmassa! Mitään lapsille tarkoitettua lehteä ei voi myydä, ellei siinä ole muovipussin sisällä jokin muovinen lelu, jolla lapsi ei tee mitään, mutta se pitää vain saada. Rojukasa kodeissa lisääntyy, ja taas on keksittävä jollain kansalaisopiston kurssilla, miten niistä päästään eroon ja miten saadaan hyötykäyttöön ja kierrätykseen. Tai pelkät muovit lehtien ympärillä, melkein kaikki lehdet ja yleensäkin tuotteet myydään muovissa.

Onko shitting animals tuttu juttu? Ainakin lapsiperheille varmaan on. Itse en ollut sellaisia ennen nähnyt. Ihmettelinkin, kun muita ötököitä laskiessani viereeni tuli noitten animalsien houkuttelemana erään asiakkaan pikkutyttö ja alkoi painella ja käpälöidä joka elukkaa. Kun pääsin kyseiselle laatikolle, en meinannut ollenkaan ymmärtää, että laatikossa todella oli sitä mitä englanniksi väitettiinkin. Ja nuo menevät kaupaksi kuin kuumille kiville nykyään! Kun tavaraa ja roipetta on joka paikka väärällään, on myynnin edistämiseksi keksittävä vaikka mitä jonninjoutavaa. Vai pitääkö kaupunkilaisessa ympäristössä eläville lapsille olla tällaista, kun eivät oikeassa elämässä enää näe shitting animals, kuten ennen pellolla ja navetassa.

Eivät ne päivittelynaiheet tähän loppuneet, mutta olkoon. Johan sitä tässä tulikin. Mitä sekään nyt haittaa, jos ihmiset myrkyttävät itseään 50 erimerkkisellä tupakalla, juovat kymmentä erilaista energiajuomaa ja ostavat kahtakymmentä erilaista ulkomaista olutta.

Lapsikin unohtui päiväkotiin

2011-10-02T09:48:00.000+03:00

Yhtäkkiä alkoi sataa. Ei kissoja ja koiria vaan peräti tunnustuksia. Tämä Rosinalta saatu tunnustus, kiitosta vaan kovasti, on jo kolmas viikon sisällä, ja tietysti velvollisuuksin kertoa itsestään kahdeksan asiaa, joista en ennen ole kertonut blogissani. Onkohan sellaisiakin muka enää olemassa, tuntuu että kaikki on jo suollettu ihmisten ilmoille ja moneen kertaan. Minulla on niin tuiki tavallinen elämä, ettei sieltä ihmeellisyyksiä liikene. Täytyy oikein kaivamalla kaivaa.

1. Minulta on leikattu umpisuoli 1½-vuotiaana.

2. Kansakoulussa ollessani olen kerran lyönyt pääni jäähän ja mennyt aivan sekaisin. Siinä teille selitys omituisuudelleni.

3. Menin 15-vuotiaana kaverini kanssa Kuortaneelle voimistelunohjaajien alkeiskurssille. Heti ensimmäisenä yönä oli kauhea ukonilma, minä oksentelin koko yön, ja seuraavana aamuna heti ylösnoustua oli kova aamujumppa, ja minä pyörtyä mätkähdin keskelle lattiaa.

4. Aioin ruveta opiskelemaan biologiaa lukion jälkeen. Mutta kun Oulun yliopistosta saapui kutsu pääsykokeisiin ja kehotus ottaa mukaan logaritmitaulut, säikähdin pahan kerran. En halunnut ammattia, jossa olisi vähänkään tekemistä matematiikan kanssa.

5. Menin kuitenkin Vaasan kauppaopistoon, joka oli niin kuin hätävarana. Missään en ole eläissäni vihannut oloa niin paljon kuin siellä. Ruotsintunnit olivat kaikkein kaameimpia!! Onneksi viikon kuluttua pääsin sieltä pois.

6. Olemme unohtaneet kerran lapsemme päiväkotiin! Kumpikin meistä vanhemmista luuli, että toisen piti hakea lapsi. Ei ollut kännyköitä eikä edes puhelinta kotona, jolla ilmoittaa tai varmistaa asia.

7. Kerran olimme lasten kanssa metsässä mustikassa. Poislähtiessämme havaitsimme auton avaimen pudonneen metsään! Etsimme kauan ja tietysti turhaan. Onnettomana suoristin selkäni ja seisoin katsellen alueelle, jossa olimme pyörineet. Yhtäkkiä alkoi jostain kymmenen metrin päästä varpujen seasta säteillä kirkkaasti. Siellä olivat avaimet.

8. Olen erittäin huono tuntemaan ja muistamaan ihmisiä. Kerrankin tyttären ollessa yläasteella hän tuli minua vastaan ja tervehti iloisesti nauraen. Kyselin vieressäni kulkeneelta kaverilta, kuka kumma tuo oli.

Abeilla liikaa töitä

2011-09-28T15:10:00.000+03:00

Minkähän takia ei valtakunnassa saada koulujärjestystä muutetuksi niin, että abeilla olisi syksyn ekassa jaksossa vain pari-kolme viikkoa koulua, jolloin heille voisi neuvoa ja kerrata asioita, joita he menevät kirjoittamaan syksyllä. Sen jälkeen olisi kaikilla opetuksetonta lukuaikaa, ettei olisi niin kaameaa päällekkäisyyttä kuin nyt. Ehkä isoissa kouluissa onkin niin, että oppilaat eivät ole valinneet syksyksi juuri kursseja. Mutta tällaisissa pienissä kouluissa on opetettava ikään kuin vanhan systeemin mukaan. Kahlattava kursseja läpi, osallistuttava kirjoituksiin ja luettava vielä kurssikokeisiinkin ja kaikki yhtaikaa, ja silti kurssin opetus ja suoritus jää hataraksi, kun osa oppilaista on aina kirjoituksissa. Ellet suorita kurssia nyt, kun sitä opetetaan, siirtyy sen suorittaminen vuodella eteen päin.

Eilenkin abeilla oli sekä englannin että ruotsin kurssikokeen kuuntelu sekä jokin historian tai yhteiskuntaopin koe, vaikka varsinainen koeviikko ei ole sentään vielä edes alkanut ennen kuin huomenna. Mutta kun kuunteluitakaan ei voinut laittaa niille päiville, jolloin on yo-kirjoituspäivä.

Yritin lohduttaa, että ennenkin on ollut lukiolaisilla "kauheaa". Olen joskus katsonut vanhoista teinikalentereistani, että on ollut esim. aamupäivällä ensin latinan koe, pari oppituntia ja sitten lähdetty puolilta päivin kymmenen kilometrin hiihtolenkille. Jo tuo sana "hiihtäminen" ja lumen ajatteleminen saivat kylmät väreet menemään joidenkin selkäpiissä.

Joku keksi kysyä, osaanko minä puhua latinaakin, ja missä maassa sitä oikein puhutaan. Ei ollutkaan vielä heille tullut missään vaiheessa ennen esille, että latina on kuollut kieli, sitä ei puhuta missään. Tämän kuultuaan joidenkin suu loksahti auki. Täh! Mikäs se sellainen kieli on!
Minusta on ihanaa päästä pitämään pientä esitelmää kielistä. Tarinaa olisi riittänyt pitempäänkin aiheesta, mutta kun joku katsoi kelloa, muistin, että minullehan maksetaan vain ruotsin opettamisesta, joten palasin päivän aiheeseen, joka oli kurssiasioiden kertaamista tämänpäiväistä ruotsinkoetta varten!

Ensiapukurssi käyty

2011-09-26T09:23:00.001+03:00

Pari päivää sitten sain ruusuja, ja nyt jälleen, tällä kertaa Aikatherine on antanut minulle ystävyyden ruusuja, kiitoksia vaan kovasti. Koska jo aiemmin kirjoittelin vastauksia tähän palkintoon liittyen, en kirjoita enää, nyt vain kiittelen kovasti.
*****
Viime viikolla päättyi ensiapukurssi 1. Lopuksi oli monivalintakoe sekä käytännön harjoitukset parin kanssa. Koe meni ihan hyvin, harjoituksissa oli ehkä ollut hieman toivomisen varaa. Vaikka teoriassa tietää, miten toimia vaikkapa sydäninfarktin saaneen kanssa tai diabetesta sairastavan saadessa kohtauksen, ei käytäntö olekaan samaa. Kun parini meni huoneeseen ensin ja saamiensa ohjeiden mukaan alkoi valittaa, enhän voinut tietää mikä sillä on ja mihin ryhtyä ensimmäiseksi. Kylmän rauhallisen toiminnan sijaan alkoi säntäily ja voivottelu. Hikeä alkoi pukata jo, vaikkei ollut kuin harjoitus.

Yksi paha moka meille sattui. Anne-nukke makasi yhdessä luokassa lattialla, pöydällä kulho kumollaan ja sähkövatkain roikkui pistorasiasta nuken vieressä. Emme kumpikaan huomanneet koko vatkainta, vaan aloimme antaa tekohengitystä. Näin ollen meillä olikin yhden uhrin sijaan kaksi. Ensin olisi pitänyt tehdä sähkölaite vaarattomaksi!

En tiedä, menikö sekään tehtävä niin hyvin, jossa käden läpi oli mennyt sieniveitsi. Ymmärsimme, ettei veistä pidä poistaa, joten sidoimme käden huolellisesti. Emme panneet kuitenkaan painosidettä, joka kuulemma olisi myös pitänyt laittaa (ei tullut edes mieleen :(, mutta olimme katsovinamme, että haavasta ei tullut juurikaan verta :)

Kestävän kehityksen päivä

2011-09-24T16:50:00.000+03:00

Tänään on lauantai, mutta silti oli koulupäivä, jotta tietty määrä koulupäiviä saadaan kokoon lukuvuodessa. Täksi päiväksi oli kuitenkin järjestetty teemapäivä, jonka aiheena oli kierrätys. Kierrätys sanana on alkanut kuulostaa roskilta ja viemäriltä, mutta meillä oli hyvä ja kiva päivä. Aihe on nyt erittäin aktuelli ja sopii yhteen toissapäiväisen postauksen kanssa.

Päivä alkoi kirpputorilla. Luokat saivat tuoda myyntiin hallille kaikenlaista tavaraa, myyjinä oli alakoululaisten pöydissä vanhempiakin. Myytävänä erittäin hyväkuntoista vaatetta, suksia, luistimia, kenkiä, kirjoja, pelejä, mitä vain ikinä sielu halajaa, kaikkea oli tarjolla. Ostajia oli kiitettävästi ja näytti tavaraa lähteneen ihmisten matkaan valtavat paperikassilliset (huom, ei siis muovikasseja). Kahdessa pöydässä oli arpajaisetkin ja miten minulla on onni kääntynyt myötäiseksi, kun taas voitin ja peräti molemmista pöydistä, toisesta höylän (!) ja toisesta pelikortit lapsenlapselle. Ostaa sai myös lakkautetuilta kyläkouluilta jääneitä opetustauluja, vitosen kappale. Sellaisethan ovat antikvariaateissa arvokkaita ja menevät heti kaupaksi, mutta minulla ei ole paikkaa, mihin laittaa. Olisivat olleet kauniita.

Seuraavana oli Mikkelin Metsäsairilan kierrätyskeskuksen filmi ja luento firman toiminnasta. Metsäsairillle menevät meidänkin kunnasta kaikki jätteet ja roskat. Ja Metsäsairila oli se firma, joka vuosi sitten järjesti alakoululaisille kynttilätuikun kuorien keruukilpailun. Nyt jäi yksi lukukin mieleeni: kerätyksi saatiin kuoria niin paljon, että tuli 400 kiloa alumiinia!!! Eipä heti tule ajatelleeksi, että kun jouluisin poltamme tuikkuja, niitä poltetaan joka kodissa vähintään saman verran, ja jätevuori on pelkästään niistä valtaisa.

Esityksen jälkeen oppilaat kiersivät luokittain tehtävärastilta toiselle. Rasteja oli yhteensä kuusi, jokaisessa viivyttiin 20 minuuttia.
1. Askartelurasti päiväkodilla. Luokat kävivät vuorotellen askartelemassa kierrätysmateriaalista annetulle alustalle mieleisensä taulun. (Ylin kuva).
2. Maaseuturasti: ympäri luokkaa jätepahville kirjoitettuja monivalintakysymyksiä. (Kuva yllä). Oikeiden vastausten määrät koottiin luokittain taululle.

3. Rasti: Ah, vettä! Oppilaat tekivät tietokoneilla Kemiran vesijalanjälkimittarin tehtäviä.

4. Lajittelu. Tällä rastilla oli pöydälle levitelty useanlaisia jätteitä, ja opettaja oli käynyt kuvaamassa kunnan varikolta erilaisia jätepisteitä. Kuvat näistä lajittelupisteistä olivat seinällä ja oppilaiden tehtävänä oli yhdistää jätteet oikeisiin jätepisteisiin. (kuva yllä). Nopeimmat ehtivät käydä vielä internetistä tekemässä kierrätyspelin.

5. Vastuullinen kulutus. Oppilaat pohtivat ryhmissä, mitä kaikkea he itse voivat tehdä jätemäärän ja saasteen vähentämiseksi.

6. Liikuntaa ulkona.

Päivä oli erittäin hyvin suunniteltu ja järjestetty ja rastit mielestäni erinomaisia. Kestävän kehityksen työryhmä oli tehnyt hyvää työtä. Mukana oli koko koululaitos päiväkodista lukioon. Minun osalleni oli laitettu valokuvaus, mutta työstä sekin kävi, kun yritin kuvailla sekä koulun että omaan kameraan otoksia.

Ahmatti ja palkinto

2011-09-23T18:15:00.000+03:00

Talomme vieressä kasvaa neljä ikivanhaa tammea, jotka ovat kaksi kertaa talon korkuisia. Ja arvata saattaa, että tammenterhojakin on koko puiden alusta täynnä. Kops kops vain kuuluu kaiken päivää, kun hedelmiä tippuu peltikatolle. Olemme keränneet terhoja joskus talveksi lintuja varten, mutta ne kovettuvat kuivuessaan niin, että ainakaan pikkulinnut eivät saa niistä mitään irti, eivät liioin oravat. En tiedä, voisiko niitä vaikkapa paahtaa ihmisravinnoksi.

Onneksi on joku, joka tykkää syödä niitä. Närhi kerää tässä kaulapussiinsa terhoja ja vie ne sitten varastoonsa. Pussissa on tälläkin hetkellä jo yli kymmenen terhoa, kaulapussi melkein viistää maata. Tämä lintu näyttää olevan tällä hetkellä ainoa, joka terhoille jotain mahtaa. Jos terho on niin suuri, että närhi ei saa nielaistua sitä pussiin, lintu lentää tammenoksalle, pitää kiinni varpaillaan ja nokkii rikki ja syö sen.

Pian blogista sain tällaisen tunnustuksen. Näyttää olevan niin, että palkintoihin liittyy aina velvollisuuksia, tällä kertaa on kerrottava itsestään erinäisiä asioita. Jotkut kysymykset ovat samoja, joihin olen vastannut jo jossain muussa yhteydessä, mutta eikös kertaus ole opintojen äiti ;)
Tunnustuksen viidet vastaukset kysymyksineen tässä.

1. Lempiruokani: kanaruoat. Kerran söin ulkomailla viikon matkalla viitenä päivänä kanaa.
2. Lempimakeiseni: kaikki karkit käyvät. Oikein kaksin käsin ahmin, varsinkin laksritsi on tämänhetkinen lemppari.
3. Mielilukemiseni: kirjat, jotka perustuvat tositapahtumiin.
4. Mieluisin paikka tehdä käsitöitä/puutöitä: oma kotisohva. Usein teen myös kokeita valvoessani, valvonnat kun ovat niin tylsiä.
5. Lempielokuvani: kun nyt muistaisi edes jonkun elokuvan nimen...

Velvollisuus olisi jakaa tätä palkintoa eteen päin, mutta minun on ihan mahdoton laittaa blogeja paremmuusjärjestykseen. Hyviä ja mukavia on niin äärettömän paljon, ja kaikki ovat niin erityylisiä. Mutta tästä voi ottaa jokainen, jonka blogeja käyn lukemassa. Olkaa hyvät.

Harvoin tällaista pääsee näkemään

2011-09-22T20:47:00.001+03:00

Eilen oli koko yhtenäiskoulun opettajakunnalla mielenkiintoinen retki. Kävimme Heinolassa Kuusakosken tehtailla. (Huom: Ei pidä sekoittaa paikkakuntaan nimeltä Kuusankoski). Tämä on valtava kierrätyskonserni, jolla on toimipisteitä ympäri Suomea sekä eri puolilla Eurooppaa.

Yrityksen pääperiaate näin äkkiä ja yksinkertaisesti sanottuna on kerätä kaikkea kierrätettäväksi kelpaavaa romua, erotella eri metallit toisistaan ja myydä ne eteen päin eri tuotteiden raaka-aineiksi. Pisimmälle on tässä firmassa viety alumiinin jalostus, joka sulatetaan täällä harkoiksi. Saimme kuulla, että yritys on lähemmäs sata vuotta vanha perheyritys, saanut alkunsa pienestä lumppua ja romua keräävästä yrityksestä maailmanlaajuiseksi kierrätyskonserniksi. Eikä metallin osto ja myynti ole mitään pientä nappikauppaa ja kilon ja gramman tavaraa, vaan puhutaan sadoista tuhansista tonneista.

Oli tosi mielenkiintoista kuulla, miten esimerkiksi auto rutataan täällä minuutissa pienen pallon kokoiseksi möhkäleeksi. Taisi paraikaa olla jokin veturikin rutattavana. Meille näytettiin teoriassa, miten esim. alumiini erotetaan muusta metallista vedessä kelluttamalla. Muita metalleja kevyempänä alumiini jää pinnalle.

Pari vuotta sitten järjestettiin meidänkin alakoululaisten keskuudessa kynttilätuikkujen alumiinisten kuppien keruukilpailu. Samanlaisen kilpailun on Kuusakoskikin järjestänyt, ja ellen ihan väärin muista, sillä alumiinimäärällä mikä saatiin kerätyksi, voitiin rakentaa puolitoista Buster-venettä! Konkreettinen osoitus siitä, että kierrätys todella kannattaa.

Saimme jokainen kypärät ja turvaliivit ja pääsimme tutustumaan oikeasti tehtaaseen. Kuulimme korviaraastavan rysäyksen aina, kun valtavat kauhakuormaajat pudottivat jotakin laatua metallia rekkoihin, jotka jo samana iltana lähtivät viemään lasteja laivalle, joka puolestaan lähtee kuljettamaan metallia Koreaan. Valokuvissa on valtavia kasoja eriasteista metallia: jossain kasassa on kappaleita, joissa mukana useita eri metallilajeja, jossain kasassa on jo pelkkää terästä, jossain alumiinia jne. Alhaalla vasemmalla kuva putkesta, joka pyörii ja pullauttaa vähän väliä kasaan jonkin nyrkinkokoisen möykyn. Klik, klonks, kilkal, muutaman sekunnin välein kolahtaa aina kasaan kappale. Meteli tehtaalla on valtava, kun kymmenet samanlaiset koneet pyörittävät ulos uutta metallia, suurin osa sisätiloissa.

Toinen kuva alhaalta on sulatuskoneista, joissa puhdas alumiini sulatetaan alumiiniharkoiksi, (toiseksi viimeisessä kuvassa). Valmiita harkkoja oli valtavat määrät lattiasta kattoon.Viimeisessä kuvassa on myös valmista alumiinia, ihan suklaasuukkomakeisen näköisiä ja kokoisia.

Ei todellakaan kannata jättää autonromuja metsiä ja maisemia rumentamaan, ei liioin mitään muutakaan rojua. Kaikki voidaan kierrättää ja kaikki pystytään ottamaan talteen, erottelemaan ja sulattamaan uudelleen ja käyttämään uusien tavaroiden raaka-aineena.

Yllätys tämäkin

2011-09-19T09:29:00.000+03:00

Yritin kuvata eilen punarintaa, mikä ei ole helpoimpia tehtäviä, sillä lintu piileskelee pensaikossa ja tekee vain äkkipyrähdyksiä ruohikkoon hakemaan jotain syötävää ja taas äkkiä pusikkoon. Näin ollen räpsin kameraa aina, kun näin jonkin linnun hyökkäävän esiin.

Kun sitten laitoin kuvat koneelle, yllätyin kovasti. Mikäs punarinta se tämä on! Kaikki loppupään kuvien linnut olivatkin vääränvärisiä. Minusta näyttää siniseltä. Ja toden totta. Se on oikeastikin sinirinta, joka ei kyllä pesi näillä seuduin vaan on kai syksyisellä muuttomatkalla Lapista etelään.

Kirjoitusruljanssi taas alkanut

2011-09-13T18:19:00.000+03:00

Tähän vuodenaikaan on merkitystä silläkin, onko pilvistä vai aurinkoista. Yläkuva lauantailta ja joku vielä uikin. Luulimme, että sunnuntai olisi parempi, kuten Forecakin vielä sunnuntaiaamuna väitti auringon paistavan pilvettömältä taivaalta.

Siksi jätimmekin kesän viimeisen melontaretken sunnuntaiksi, mutta taivas oli koko päivän paksussa pilvessä ja yleisnäkymä harmaan kalsea ja kylmä. Tuultakin enemmän kuin olisi tarvittu. Ei uskoisi, että molemmat kuvat ovat samalta viikonlopulta. Alakuva oli oikeasti harmaampi, mutta hieman kirkastin Picasalla.

Koulussa sen sijaan on tasaisen harmaata. Yo-kuunteluissa on kuunneltu jo ruotsi ja englanti, huomenna on saksa. Tänään oli englannin kuuntelussa kahdenlaista kuuntelua. Tavallinen ja sellainen, jossa oli pidennetyt tauot. Kummatkin tapahtuivat samaan aikaan, mutta tietysti eri luokissa. Oppilaat oli laitettu mahdollisimman kaukaisiin luokkiin toisistaan, sillä joskus harjoituskuuntelussa ovat kuulokkeet siepanneetkin puheen käytävän toisella puolella olevasta luokasta. Nyt onneksi kuulokkeet toimivat hyvin, eikä tullut muutakaan häiriötä.

Hullua vain on se, että osa kirjoittaa ruotsia ja saksaa jo nyt, vaikka ei ehditä käymään kaikkia kurssejakaan läpi. Abien treenauskurssi on vasta joulun tienoilla, ja se ei kyllä auta enää näitä syksyn kirjoittajia. Pienen lukion ongelma on se, että samaa kurssia ei voi tarjota kuin kerran vuodessa, joten syksykirjoittajat eivät ole voineet suorittaa abikursseja jo viime vuonna. Miksi sitten pitää kirjoittaa jokin aine jo syksyllä? No, jokaisella on omat syynsä hajauttaa kirjoitettavia aineita, eikä kaikkea saa mahtumaan kevääseen. Nykyäänhän voi kirjoittaa vaikka kymmenen ainetta kirjoituksissa.

Ei oikein nyt onnistanut

2011-09-10T19:34:00.000+03:00

Kaikenlaista on taas ehtinyt tapahtua. Ja suurin osa asioista mennyt pieleen. Viikko sitten haimme metsästä verihelttaseitikkejä ja samettijalkoja. Seitikeillä piti tulla kaunista punaista väriä villalankoihin, samettijaloista tummanruskeaa. Hiki hatussa värjäsin langat viikolla ja kumma, samettijaloilla tulikin vihreää, seitikeillä keskiruskeaa, jälkiväristä vaaleanruskeaa. Ihan eri värejä kuin olen ennen saanut. Perjantaina nostimme porkkanat maasta, ja keitin naatit väriliemeksi, ja eilen piti niistä tuleman kirkkaan keltaista. Pah, hailun vihreää tuli. Yksi syy ehkä värien erilaisuuteen on se, että mistään en saa enää tinasuolaa puretusaineeksi, jonka pitäisi kirkastaa mm. keltaisia värejä. Apteekit eivät kuulemma saa enää tukustaan. En tiedä, missä sellaista muualla myytäisiin.

Tänään oli satamassa ns. maalaismarkkinat, jonne kuka vain sai mennä myymään mitä vain. Sinne olisi pitänyt lähteä jo aamusta ostoksille, mutta vasta puolenpäivän jälkeen urkenimme paikalle. Suuri osa oli jo saanut myydyksi tavaransa ja lähtenyt pois, puuroa ja makkaroita olisi vielä ollut tarjolla, samoin mattoja ja villasukkia. Tyrnimarjojakin oli jäljellä enää tuo yllä oleva kulhollinen. Minulta jäi näkemättä myös tanhuesitykset ja ihmispaljous.

Keväällä sain lahjaksi lankaa ja neuleohjekirjan. Mutta mitä ihmettä, ei tämä olekaan neuleohje vaan jonkin lentokoneen kokoomaohje. Tai ainakin siltä näyttää. Miten minulle iänkaikkiselle hölmölle on joku antanut englanninkielisen neuleohjekirjan. Ja taas sanakirjaa kehiin. Huomasin, että en tiedä edes silmukkaa englanniksi saati sitten oikein-nurin jne. Ainut käsitöihin liittyvä minkä tiesin etukäteen englanniksi, oli lanka, jonka olen oppinut Villasukan blogista Bits of yarn. Tuskin muuten tietäisin. Sen muistaakin hyvin, kun näyttää niin ruotsin garnilta. Ja ellen olisi aloittanut bloggausta, ei minulla varmaan olisi ollut tietoa neuloa-sanastakaan, knit. Sekin on tullut bloggauksen kylkiäisenä. Nyt ei sitten auta kuin kaiket illat lueskella sanakirjaa, että osaisi tehdä hienoa huivipitsiä tuon kauhean koodiston mukaan. Luulenpa kuitenkin, että katson vain kuvaa ja sen mukaan arviosta heittelen silmukoita vuoroin oikein, vuoroin nurin.

Mutta on meillä onnistuneitakin asioita. Metsästä on saatu valtavia sienisaaliita, tänään viimeksi mustia torvisieniä ja suppilovahveroita. Ja siellä markkinoilla ostin yhden arvan, jolla voitin valtavan karkkilaatikon.

Kaikki pimeänä

2011-09-06T18:31:00.000+03:00

Tänään menin koululle ja ihmettelin, onko peräti sunnuntai, kun opehuone oli ihan tyhjä ja käytävillä ei ollut ketään, joka paikka pimeänä. Vai onko sähköt menneet pois päältä? Sekin olisi ollut mahdollista, sillä taas näytti helikopteri sahaavan sähkölinjojen vieriltä puunoksia.

Yksi kollega oli juuri tulossa ulos ja oli laittamassa ovea lukkoon. Kauhistus! Onkohan nyt sittenkin jokin retki jonnekin, mutta minne? Selvisi sitten, että lukiolla on normaali koulupäivä, mutta ala- ja yläkoululaiset eli koko yhtenäiskoulu on urheilukentällä.
Tähän on siis tultu. Minä en ole kärryillä. Ja minä kun olen vuosia naureskellut itsekseni kauan sitten meillä olleelle sijaiselle, joka tuli koululle pitämään normaalia koulua, mutta hänet työnnettiin saman tien linja-autoon, ja kun oli muutama kilometri istuttu autossa, uskalsi ope vasta kysyä vierustoverilta, mihin me oikein ollaan menossa. Silloin muistaakseni oli matka jonnekin koulutuspäiville.

Eihän tässä sitten muuta kuin aloin tehdä ylimääräistä saksankoetta oppilaalle, joka suorittaa yhden kurssin itsenäisesti. Itse asiassa hyvä, ettei ollut muita opehuoneessa, sai rauhassa tehtyä. Lukiolaiset olivat stressaantuneita kuten aina ennenkin, ja alkoivat valittaa kun kuulivat kahden maissa yläkoululaisten tulevan mekkaloiden urheilukentältä. Ei puhettakaan että muistaisivat, miten itse metelöivät yläkoulussa ollessaan.

Viime viikolla pidin viimeisen päivänavaukseni tälle lukuvuodelle. Minulla kun oli paha taipumus unohdella omat vuoroni, olin toivonut omat vuoroni kaikki peräkkäin, että ovat sitten poissa päiväjärjestyksestä. Ihanaa, nyt ne on pidetty, eivätkä voi enää unohtua. Viimeksi luin joitain elämänläheisiä runoja eteläpohjalaisen Maire Lopin kirjasta Silimieni takaa. Oikein hämmästyin, kun peräti keittolan väestä joku sanoi, että olipa mukava ja mielenkiintoinen päivänavaus. Minulle ei vain selvinnyt, pitikö kyseinen henkilö runojen ajatuksista ja sisällöstä vai niiden murteesta. Tai ehkä molemmista.

Aivot automaatilla

2011-09-04T09:44:00.000+03:00

Ihminen toimii kummallisesti silloin, kun hän on laittanut aivoilleen automaattivaihteen päälle. Oikea käsi ei todella tiedä, mitä vasen tekee. Havaitsin tämän taas konkreettisesti, kun hämmästelin, miksi koululaukkuni sivutasku alkoi olla niin pullea, että vetoketju ei enää mene kiinni.

Mitä taskussa sitten oli? Ainakin kourallinen kyniä. Pöydältä ne siirtyvät helposti läksynteon yhteydessä laukkuun, pahempi juttu, että siellä on suurin osa opehuoneen pöydiltä ja vielä pahempaa, että osassa lukee jopa kollegan nimi! Onpa luokasta siirtynyt liidunpidikkeitäkin! En kyllä tunnusta.

Ei kuitenkaan pelkästään kynät siirtyile minun följyyni. Kerran lähdin aamulla Jyväskylään ja koko päivän kaupungilla palloiltuani aloin yhtäkkiä ihmetellä, miksi minulla on ruskeat kengät jalassa! Minähän en omista ruskeita talvikenkiä. Miten ne ovat voineet vaihtaa väriä? Valehtelematta meni puoli tuntia tuota ihmetellessä, kunnes ymmärsin, että edellisenä iltana kylässä ollessani olin lähtenytkin kotiin kaverin kengissä. Ei ollut kaveri kauhean iloinen, kun olin koko päivän hiottanut ja kastellut hänen uudet kenkänsä lumisohjossa.

Kengät ja kynät näyttävät olevan aivojeni automaattiohjauksen heikko lenkki. Silloin kun meillä vielä oli koira, huomasin kerran sitä ulkoiluttaessani, että huh, minullahan on molemmissa jaloissani erilaiset kengät! Ei muuten kummallista, mutta kun toisessa oli korkeahko kantakin ja kapea kärki, toinen oli matalakantainen. Tuon huomattuani aloin kulkea ojanpohjia pitkin, etteivät muut huomaisi. Ymmärsin sentään vähän hävetä.

Kurssilla kuultua

2011-09-02T08:41:00.000+03:00

Jottei ihmiselle kävisi noin kuin tuossa kuvassa, meille kunnan työntekijöille on järjestetty ensiapukurssi. Eilen illalla oli ensimmäinen kerta. Ihmettelen, miten minä olen onnistunut aina laistamaan koko kurssin, sillä omassa ryhmässäni olin ainut, joka en koskaan ole ollut minkäänlaisella ensiapukurssilla. Toisaalta ihmettelen, mihin joillakin ovat saadut tiedot kadonneet, sillä joissain tietyissä tilanteissa kurssilla olleet eivät ole olleet yhtään viisaampia ja toimintakykyisempiä kuin minäkään.

Nyt eka päivän jälkeen pitäisi periaatteessa osata elvyttää ja pullauttaa vierasesine kurkusta. Kovaa työtä on elvytys. Hiki virtasi jo harjoituksessa, jossa Anne-nukkea jokainen paineli puolitoista minuuttia. Ja jos sitä pitää tehdä vaikkapa 15-20 minuuttia ambulanssin tuloon saakka... Paitsi että ei tänne saada ambulanssia niin nopeasti, jos sen pitää tulla kaupungista. Tunti menee vähintään. Täällä toimii ns. ensivaste, paikkakuntalaisia koulutuksen saaneita, esim. palomiehiä, jotka tulevat paikalle ambulanssia odotellessa.

Myrkytyksiin asti emme vielä eka kerralla ehtineet, mutta tuo kärpässieni on ainakin niin myrkyllinen, että henki lähtee helpostikin. Kuulin sellaisenkin ihmeen, että jotkut vanhemmat ihmiset pitävät vielä nykyäänkin uunin päällä kärpässieniä. Ne kuulemma houkuttelevat luokseen niitä syksyisin vaivasti asti hörrääviä pikkukärpäsiä. Siitäköhän sieni on saanut nimensäkin! En nyt vain itse laittaisi ihan äkkiä kärpässienitarhaa uunin päälle. Tiedä mitä kaikkia myrkkyjä niistä leviää ja haihtuu lämmön mukana ympäri huonetta.

Ja sienistä puheen ollen. Tuo yläkuvan rousku on innostunut työntämään jalastaan pikkusienen.

Yksin ja kaksin

2011-08-30T16:36:00.000+03:00

YKSIN.

Yksinäistä on tälläkin. Muut ovat kuolleet sukupuuttoon.

Ei ole kaveria tälläkään. Ulkomailta asti siementen mukana lintulaudan alle tullut, eikä kukaan edes tunne eikä tiedä nimeä. Risiiniksi luulimme, mutta ei taida ollakaan.

Huhuu, missä kaveri?

Yksinäisyyttä on monenlaista.

KAKSIN aina kaunihimpi?

Kaksin yksin?

Rumat ne koreilee

2011-08-28T13:09:00.000+03:00

Eräs opettaja oli saanut opettaakseen luokan, jolle oli siinä aineessa opetus viime vuonna tullut toiselta paikkakunnalta etäopetuksena. Oppimisen laatua tiedusteltaessa oli vastaus ollut: "Ihan hyvin meni muuten, mutta opettajalla oli koko vuoden sama vaate!"

Ei kyllä ennen vanhaan olisi tullut kuuloonkaan sanoa jotain opettajan vaatteista ääneensä, ei ainakaan toiselle opettajalle. Opettajan vaatteet kyllä tietysti pistivät silmään, opehan seisoi kaiket päivät siinä silmien edessä. Muistan kouluajoiltani erään uuden open jolla ei syksystä jouluun ollut kuin yksi ainoa mekko. Jouluun mennessä oli sitten kai saanut sen verran rahaa kasaan, että oli ostanut uuden hameen ja puseron. Kaksi seuraavaa kuukautta piti sitä vaatetta, mutta jo kahden kuukauden kuluttua oli saanut ostetuksi uuden puseron, jossa ilmestyi luokkaan loppukevään.

Kukahan se on määrännyt, että vaatteita pitää jatkuvasti vaihdella ja aina olla uusia, jos ne kerran ovat ehjiä ja siistejä. Onneksi maalla on kuitenkin toista kuin kaupungissa. Minulle ei ole juuri henkilökohtaisesti mainittu vaatteista. Opiskeluaikana olin sijaisena eräässä koulussa. Ei kerta kaikkiaan ollut varaa ostaa ensimmäistäkään uutta vaatekappaletta. Minulla oli lyhyt minihame, jollaiset eivät olleet enää muotia. "Opettajalla on liian lyhyt hame!" joku suvaitsi mainita luokan perältä. No, ei vain voinut mitään. Pari vuotta siitä taaksepäin se oli ollut supermodernia ja kovassa huudossa, nyt siis vanhanaikainen.

Tuon lisäksi ei minulle henkilökohtaisesti ole mainittu vaatteista kuin että "ei silti että se mitään haittaa, mutta sinä olet ihan pellen näköinen" ja erään toisen kerran kaulassa roikkuva riipus on ärsyttänyt niin, että oppilas huomautti, että "eihän se kai nyt niin rumakaan ole, mutta ei sitä tarvita!"
Alan kallistua sille kannalle, että vanha pohjalainen sanonta "rumat ne vaatteella koreeloo" pitää kovastikin paikkansa.
*****
Valokuvan lähetti kaveri minulle jostain Hämeestä.

Liisterisilmät

2011-08-27T16:41:00.000+03:00

Silmiini on varmaan tullut jotain liimaa tai liisteriä tai niissä on jopa jokin magneetti, sillä ne ovat viikon sisällä pyydystäneet kärpäsiä enemmän kuin tähänastisen elämäni aikana yhteensä. Eräänäkin päivänä ajoin pyörällä ja tiks! Niin naksahti ötökkä silmään. Eikä mennyt kuin pari minuuttia, niin jo taas naks! Samassa silmässä oli toinenkin elukka. Hieroskelin niitä pois. Luulin, että ne tulivat ulos silmästä, kun en tuntenut mitään.

Seuraavana päivänä tulin koulusta ja töks! Taas samaan silmään. Nyt se alkoi jo vaivatakin. Kotona käskin miehen katsoa, jäikö silmään mitään. Ja kun mies vilkaisi alaluomen alle, ihmetteli, että täällähän on kokonainen rivi kärpäsiä! Onneksi tulivat parilla nenäliinan pyyhkäisyllä ulos. Silmäni ovat siis tulleet jo tunnottomiksikin. Mitä jos elukat olisivat alkaneet talvehtiakin silmässä.

En tiedä kumpi on parempi: kärpäset silmissä vai kurkussa. Viime kesänä ne tuppautuivat nimittäin kaikki kurkkuuni. Ajattelin silloin laittaa aina pyörällä ajaessani teesihdin suuni eteen. Nyt täytyy varmaan hommata kärpästen tapaan verkkosilmät.

Saarilabyrintissä

2011-08-26T19:25:00.000+03:00

Joka ei ole veneillyt Saimaalla, ei voi käsittää, miten äkkiä saarten väliin voi eksyä. Sinne eksyy hyväkin suunnistaja saati sitten minä, jolla suuntavaisto on sekaisin vaikka kotipihalla, jos niikseen tulee. Tai jonkin huoltoaseman vessassa, jossa ulko-ovea etsiessäni joudun aina uuteen ja taas uuteen vessakoppiin. Eilisiltanakin lähdimme melomaan. Oli tyyni ja hyvä ilma, joten ajattelimme, että kierretäänpä vielä tuttujen alueiden ulkopuolellekin yhden saaren ympäri, jota ei ole aikoihin kierretty. Ja kun näytti niin mahtavalta, kierrettiin vielä seuraavakin.

Ja sitten se taas tapahtui. Saari näytti niin selkeältä ja pitkulaiselta, että eihän tarvitse kuin sen ympäri vain koukata, mutta se olikin valtavan suuri. Eikä se ollutkaan pitkänomainen, vaan kuin viisikulmio ja kaiken hyvän lisäksi isokokoinen, joten sotkeennuin sivuissa ja väitin kivenkovaan kaverille, että pitää mennä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin kaveri olisi mennyt. Meinasin saada pientä paniikkia, sillä kaverikin väitti, että hän ei oikein tiedä, mihin suuntaan pitää mennä.

Joka puolella näyttää samanlaiselta, mistään ei saa mitään maamerkkiä. Jos katsoo yhteen suuntaan, ei tiedä onko siellä manner vai saari, joiden välistä pääsisi eteen päin. Matalalta veneestä kaikki näyttää yhtenäiseltä metsältä. Kulkijoita ei ole enää muita. Mitä jos me lähdemme väärään suuntaan eikä osuta koko iltana näkemään muita ihmisiä, eihän me jakseta koko yötä vain meloa. Parissa tunnissa on selkä jo muutenkin ramuna. Eikä ole lämmintä vaatettakaan, kun piti vain äkkiseltään vähän tutuilla alueilla kiepaista.

Onneksi kuitenkin kaveri on selväjärkinen, eikä ihan väärään suuntaan lähde. Pian näimmekin kaukana pienenä pisteenä punaisen aluksen, joka oli lähtöpaikkamme lähellä parkkeerattuna. Se oli ainoa näkyvissä oleva varma suunnistuskohde. Kuvittelepa, että kierrät ympyrää 360 astetta, ja joka puolella on samanlaista kuin tuossa yllä olevassa kuvassa. (Se on muuten kuvattu ihan eri paikastakin ja eri päivänä, mutta sama mistä se on, joka paikassa on samanlaista). Mihin silloin oikein kannattaisi lähteä? Katsoin kotona lopuksi kartasta, ja pieneksi luulemamme saari olikin aika iso möykky ja monta eri sivua. Silti en vieläkään ymmärrä, miksi lähtöpaikkamme oli siellä missä se oli. Vieläkin lähtisin päinvastaiseen suuntaan.

Ikinä en enää lähde järvelle ilman karttaa ja kompassia. Paitsi mitä kompassi auttaa. Vaikka tietäisikin missä pohjoinen on, ei se hyödytä mitään, jos ei tiedä, mihin suuntaan pitää mennä!

Tuulahdus pölyttyneestä kaapista

2011-08-24T19:51:00.000+03:00

Juuri kun tänään piti lähteä töihin, ilmestyi oikeaan silmään sahalaitainen kirkas kuvio. Se laajeni ja laajeni, kunnes en nähnyt enää juuri mitään. Lähdin kuitenkin kouluun kuten aina ennenkin, vaikka migreeni on tulossa. Se etu tästä vanhenemisesta on, että migreeni ei enää aiheuta kauheaa päänsärkyä, vaan tuon sahalaitaisuuden jälkeen on olo koko päivän masentunut, pöllämystynyt ja tympeä.

Nuorempana kuviot silmissä tiesivät koko päivän kovaa päänsärkyä, suunnatonta väsymystä ja joskus jopa kauheaa oksentelua. Jipii, tervetuloa vanhuus! Muistan menneiltä vuosilta useita kertoja, kun kesken tunnin oppilaat vain hävisivät näkyvistä, sumun keskeltä näkyi pelkkiä viittailevia käsiä, ja summissa piti sanoa jonkun nimi.

Mutta ei se vanheneminen joka asiassa näytä niin positiivista olevan. Kolmosen kirjassa oli juuri teksti, joka käsitteli Islantia. Minulla on vuosia ollut tapana näyttää Islannin-dioja maata käsiteltäessä, sitä vartenhan minä olen siellä maassa joskus ollut ja ottanut kuvia oikein dioiksi. Vain viime vuosina olen jättänyt väliin, sillä jotkut nuoremmat opet alkoivat vihjailla, että diojen näyttäminen on vanhanaikaista :(

Siitä huolimatta minä tänään kuitenkin rohkaisin luontoni ja otin diat esiin. Laavakentät, jäätiköt, tulivuoret, lampaat, ponit, kosket, geysirit ja rikkihöyryt ovat ihan samannäköiset kuin jos näyttäisin postikorteista dokumenttikameralla (paitsi että minulla ei ole postikortteja) tai netistä etsisin kuvia.

Okei, minä siis oppilaiden käydessä läpi paritehtävää raahasin esille koneen, etsin jatkojohdon ja muutenkin valmistelin diasarjan paikalleen. Keskustelu katkesi, suut avautuivat hoomoilasiksi ja hymyn virne ilmestyi useammalle naamalle. Mikä ihme laitos se tuo on? Emme ole ikinä ennen tuollaista nähneet! Onpa omituinen!

Ei mikään ihme, että oppilaiden mielestä palattiin vuoteen yks ja kaks tai kivi ja kirves, sillä jo opehuoneessa ihmetteli joku rakas kollega kaivaessani dioja esiin: "Meinaatko sä todellakin näyttää dioja?" Ja diojen kanssa tunnille lähtiessäni joku toinenkin mainitsi virnehtien jotain epäedullista, mutta onneksi en muista sanamuotoa :(

Tietäisivätpä vain koko kaarti, miten hienoa diatkin olivat silloin kun olin auskultoimassa. Jopa niin erinomaista, että ohjaava opettaja piirrätti meillä kaiket illat kuvia kalvolle, kuvat leikattiin ja kehystettiin dioiksi. Jos piti esimerkiksi opettaa sana kynä oppilaille, piti piirtää vähintään kolme kynädiaa, että oppilaat äkkäisivät, että kah, sehän on en penna. Ihan kuin ei samoja kuvia olisi voinut näyttää suoraan kalvolta, mikä sekin oli itse asiassa uutta.
Mutta ehkä saavat diat jäädä tästä lähtien pölyttymään kaappiin, kuten jo joskus aiemmin olin uhonnutkin. Pölyttyyhän siellä muutakin hyvää ja käyttökelpoista vanhaa tavaraa.

Rauniokukkulalla

2011-08-21T17:21:00.001+03:00

Kuin Forum Romanum kohosi sieniretkellä edessä rauniokukkula. Vasta hiljattain olen kuullut, että paikkakunnalla on ollut tanssilava lähellä Hylkeenlahtea, ja että siitä on vieläkin rauniot jäljellä. Lähdimme etsimään paikkaa, eikä raunioiden löytäminen ollutkaan vaikeaa. Näky oli jotenkin vaikuttava. Korkealla mäellä keskellä tiheää metsää nousi maasta betonisia kivijalan jäänteitä kuin muinaisen Rooman raunioilla.

Korkeimmalla kohdalla kallion päällä, juuri sillä kohtaa, missä rakennus on sijainnut, oli pelkkää jäkälää. Ihmetyttää, miten ihmiset ovat sinne kiivenneet, kun koko ympäristö oli kauhean kivikkoista, kaikki sammalen ja jäkälän peitossa. Varmaan jossain kohtaa on ollut polku.

Ja mäen toisella puolella rinteessä on jäljellä vielä vessakin. Vessan takana alkaa heti jyrkkä alamäki. Tämä Onnela-niminen lava on ollut toiminnassa kuulemma vielä 60-luvulla, ja tunnen ihmisiä, jotka ovat nuorena löytäneet siellä toisensa. Mietin vain, miten naisten on ollut kauhean vaikea kulkea muhkuraista mäkeä ylös, sillä 60-luvullahan olivat muotia korkeakorkoiset ja hyvin kapeakärkiset kengät.

Jo piti riemastuakin

2011-08-18T20:15:00.000+03:00

Heti maanantaina oli sähköpostissani Saksasta postia, eikö sittenkin meille sopisi, että kaksi poikaa tulisi tänne viikoksi työharjoitteluun. Haluaisivat työskennellä metsässä! En muista, kirjoitinko keväällä, että jouduin jo silloin eväämään sydän verta vuotaen tuon pyynnön. Meillähän oli juuri keväällä ollut saksalaisvierailu toisesta koulusta.

Nyt on niin, että kunnassa on nuorisotoimen taholta järjestetty suuri ulkomaalaisvierailu, joka päättyi juuri ennen koulun alkua, ja nuoriso-ohjaaja varoittikin, että oppilaat ovat tosi väsyneitä, heitä ei saa rasittaa. Oli vieraita Italiasta, Maltalta ja Irlannista. Yhteistyö on jatkunut jo useamman vuoden ajan, tapaaminen on ollut vuorovuosin eri maissa. Nyt se oli täällä Suomessa.

Silti kysyin vielä kerran oppilailta, voivatko ottaa vieraita, mutta se nyt ei kerta kaikkiaan ole enää mahdollista. Vielä saattaa olla joku kiinnostunut, mutta kotiin ei kerta kaikkiaan mahdu. Sitä paitsi osa oppilaista ei asu paikkakunnalla kuin kouluaikana. Niin minä sitten jouduin epäämään Kölnin läheltä olevien oppilaiden tänne tulon. Se on kauheaa, sillä ensin on saatu tehdä valtava työ, että saataisiin ulkomaisia kontakteja. Kun yhteistyö alkaa sujua erinomaisesti ja peräti ystävystytään, ja ennen kaikkea opettaja oli saanut rahoituksenkin jo järjestymään, sitten täytyykin lopettaa. Voi kurjuus.

Muuten koulutyö on lähtenyt mukavasti liikkeelle. Paitsi että kun erään luokan kanssa kuuntelimme kirjasta pienen kuuntelutehtävän, ja kysyin, tarvinneeko toista kertaa kuunnella, eräs oppilas vastasi, ettei ainakaan hänen puolestaan tarvitse, sillä hänellä on kirjassa jo kaikki harjoitukset tehty. Veljensä kirja siis.

Ja siitähän minä taas sain aiheen riemastua, ja aloin pitää pitkää esitelmää. Ensinnäkään ei kai ole tarvetta nuukailla, kun kunta on luvannut maksaa oppikirjat. Toisekseen minua ihmetyttää, miten on vielä lukiolaisissakin oppilaita, jotka luulevat, että päämäärä on pelkästään saada kirjan kaikki viivat täytetyiksi. Jos ne on siis joku jo täyttänyt, ei enää tarvitsekaan itse tehdä mitään. Kuinka ei tule mieleen, että voisi peittää/pyyhkiä valmiit vastaukset ja tehdä omat vastaukset vihkoon. Mutta kukin näköjään taaplaa tyylillään.

Eikä tuo nyt ollut ensinkään ensimmäinen kerta, että oppilaan mielestä vain viivojen täyteen saaminen on päämäärä. Usein jotkut tekevät kaikkea muuta kuin kuuntelevat kyseistä ohjelmaa, jopa lähtevät juuri kuuntelemisen aikana käytävään nenäänsä niistämään. Ja sitten kun alan kysellä, mitä ymmärsivät ohjelmasta, ei mitään hajua tietenkään. Mutta kuitenkin on kauhea hätä saada valmiit vastaukset vaikka jälkeen päin kirjoitetuksi kirjaan. Pah! Mitä niillä siellä enää tekee, jos ei ole edes kuunnellut ohjelmaa.

*****Tuon sinisen kollaasin innostuin tekemään tämän haasteen myötä.

Hernekin rokkaa

2011-08-17T16:43:00.000+03:00

Aatukin alkoi eilen esikoulun. Soitin hänelle heti innoissani kysyäkseni, miten meni ja miltä tuntui. Mukavaa tietysti oli ollut. Ruokailu vain oli etukäteen jännittänyt. Poika kun on oikein superkova selittämään ja kertomaan kaikenlaisia juttuja, ei juuri ehdi syödä. Häntä oli kai varoiteltu, että pitää syödä nopeammin eikä selittää koko ajan, että ehtii ruokatunnin aikana syödä. Kertoi minulle, että ruokailu onnistui hyvin!

Poika on samanlainen selittäjä kuin oli äitinsäkin pienenä. Ekaluokalla koulussa äitinsä oli aina viimeinen ruokailussa. Opettajansa mukaan tyttö oli pitänyt kokonaista perunaa haarukassa pystyssä, puhetta tuli tulvimalla ja välillä vain oli haukannut perunasta. Tästä minä sain hänen opeltaan satikutia aikoinaan. Ettei historia toista itseään, oli kai poikaa varoiteltu etukäteen.

Nyt minä kysyin Aatulta, mitä siellä sitten oli ruokana ollut. -Oliko hernerokkaa? Lapsi alkoi nauraa kuollakseen, niin ettei siitä ollut loppua tulla. Kauheasti ihmettelin, mikä siinä oikein naurattaa. -Ai että hernekö rokkaa? kysyi poika. Eipä ole tullut ajatelleeksi, että sana hernerokka onkin nykylapsille jo vieras sana. Liekö hernekeitto yhtään tutumpi sen kummemmin sanana kuin ruokanakaan. Tämä ei olekaan enää rokka- vaan rokkisukupolvea.

***Kuvassa pihlaja on työntänyt marjaterttunsa sähkölangan päälle lepäämään.

Niin kuin aina ennenkin

2011-08-15T15:23:00.001+03:00

Niin se vain pyörähti käyntiin uusi koulujen lukuvuosi, niin kuin aina ennenkin. Suunnittelupäivä oli sellainen kuin aina ennenkin: sivistysjohtaja kertoi kunnan yleisiä kuulumisia, taloustilanne heikkenee, niin kuin aina ennenkin. Yksi kyläkoulu on taas lakkautettu, niin kuin aina ennenkin. Tämä vain sattui olemaan viimeinen, tämän jälkeen ei ole enää, mitä lakkauttaisi, vain keskustan alakoulu on enää jäljellä. Lukioon otetaan vielä ensi syksynäkin uudet oppilaat, mikäli aloittajia on vähintään viisi. Ne ovat sitten näillä näkymin viimeiset. Kuntaliitosneuvottelut ovat käynnissä.

Uusia kasvoja ei ollut kuin yksi uusi ope. Eikä mitään muita muutoksia kuin että minä olen nyt vaihtanut paikkaa opehuoneessa :) Luulin sen olevan hyvä paikka edelliseen verrattuna, jossa en nähnyt mitään korkean rojukasan takaa, mutta nyt joudun istumaan selin muihin nähden :( Ojasta allikkoon.

Eräs työkaveri kertoi, että hänen sisarensa (jota olen opettanut) asuu Saksassa, ja opettaa siellä suomea oppilaille. Nämä oppilaat olivat löytäneet vahingossa minun blogini, jota ovat alkaneet lukea. Tuntuu jotenkin oudolta, että joka maailmankolkalta on yhteys joka paikkaan, missään ei kukaan ole enää kadoksissa. Maailma on todella pienentynyt.

Eräs toinen (niin ikään minun entinen oppilaani) kertoi på svenska, että hän on viimeiset neljä viikkoa puhunut ruotsia. Aloin kysellä, olivatko turistit ruotsalaisia vai suomenruotsalaisia. -Ei, kun on maahanmuuttaja. -Ai, sehän mielenkiintoista. -Todellakin, se on koira!
Häh, kaveri on puhunut koiralle pelkkää ruotsia. Koira ei kuulemma reagoi, jos esim. käskee suomeksi Tule tänne! Mutta jos sanoo Kom hit! heti tottelee. Ei muuta ongelmaa olisi, mutta kaveri ihmettelee nyt, miten saisi ruotsia osaamattoman perheensä kommunikoimaan koiran kanssa :)

Millähän kielellä noille kuvassa oleville hanhille pitäisi vastata.

Seikkailua olisi kaivattu

2011-08-13T17:42:00.000+03:00

Meidän pitää saada syyshortensia. Näin olimme päättäneet jo vuosi sitten, mutta liian myöhäänkö heräsimme, sillä kaikki oli silloin jo loppuunmyyty. Nyt lähdimme oikein kaupunkiin sellaista hakemaan. Ja saimmekin. Olisimme saaneet montakin, mutta kunhan nyt ensin katsotaan, tykkääkö tämä meillä olla.

Minä olin sitä mieltä, että minulla ei ole mitään päällepantavaakaan, kun koulu alkaa maanantaina. Joten ehdotin, että samalla menemme vaatekauppaan. Ihme ja kumma. Mies suostui tulemaan vaatekauppaan ja suostui vielä olemaan vinkumatta ja hoputtamatta. Minä etsin puolestani hänelle kaupasta tuolin, löytyikin oikein nojatuoli, ja käskin hänen istua siinä odottamassa sen aikaa. Olikin niin tyytyväinen järjestelyyn, että melkein oli nukahtanut! Ja vielä suurempi ihme, hänellekin löytyi sitten toisesta kaupasta vaatteita.

Kiertelimme vielä joissakin kaupoissa ostamassa sellaisia tavaroita, joita ei meidän kaupoissa ole myynnissä, esimerkiksi erittäin pienen kahvinkeittimen suodatinpusseja. Ja kävimme syömässä. Siinähän se taas yksi päivä ihmisen elämässä menikin. Mutta ei mitään erikoista sattunut. Ei ollut kaheleita ihmisiä, ei törppöilijöitä, ei outoja tyyppejä missään. Kaikki sujui normaalisti ja sutjakasti. Olisi sitä nyt jossain pitänyt jotain lapsenlapsille kerrottavaakin tapahtua, seikkailua, kun kerran kaupunkiin lähdettiin.

Vaihtelevaa ja ylenpalttista

2011-08-11T15:23:00.000+03:00

Joskus kärsivällisyys palkitaan. Löysimme joskus kuutisen vuotta sitten jostain ojasta kasvin lehtiä, jotka näyttivät selvästi jonkin puutarhakasvin lehdiltä. Laitoimme kukkapenkkiin ja kolmena vuotena odotimme, että jonkinlainen kukkakin ilmestyisi lehtiin, mutta ei. Siirsimme kasvin jonnekin puutarhan perimmäiseen loukkoon ja kas, kolme-neljä vuotta se on ollut siellä tappouhan alla ja nyt äityi vasta kukkimaan. Nimestä ei tietoa, päivänlilja se ei ole, lehtien alku on erilainen, mutta jokin muu lilja kai. Tämä kukkii sitä paitsi näin loppukesällä. Ja kukkavarsia on useita! Emme taidakaan tappaa.

Mistähän kompostiin oli mennyt punajuuren siemeniä. Tänään mehumarjojen jämiä kompostiin viedessäni huomasin, että kompostin päällä kasvoi kaksi punajuurta! Olivat ihan oikean kokoisiakin. Ja kun menin oikeasta punajuuripenkistä hakemaan lindströmin pihveihin pari punajuurta, oli siellä oikeita jättiläismöhkäleitä. Ne olivat niin suuria, että piti ruveta niitäkin keittämään säilöön. Keitin kaksi isoa kattilallista, ja tuli kuusi litraa etikkasäilykkeitä.

Keväällä löydettiin vahingossa kellarista vielä kokonainen ämpärillinen keittämättömiä punajuuria ja minun oli pakko keittää nekin silloin etikkasäilykkeiksi, tuli viisi litraa. Ja kun mies vei tänään kellariin juuri keittämiäni säilykepurkkeja, hän palasi naureskellen ja ilmoitti, että löysi sieltä vielä yhden viime syksynä keittämäni kahden litran purkillisen!

Nyt pursuaa kyllä jo korvistakin punajuuria. Olen tehnyt punajuurista talvella borschkeittoa, salaattia, laatikkoa ja nyt on syöty kolme päivää lindströmin pihvejä. Mutta ei kai hätää. Yhden satsin vielä keitän, ja kaveri on luvannut hakea tarvitsemansa määrän, joten sitten alkavat maasta varmaan jo loppua.

Maanviljelys on todella merkillistä. Satoa joko tulee tai sitten ei tule! Kesäkurpitsat eivät tänä vuonna ole antaneet ensimmäistäkään vihannesta, vaikka kasvi kukkii oikein runsaasti ja komeasti. Jo pikkusormen pään kokoisina vihannekset mätänevät, syytä emme tiedä. Yksi on päässyt jo sentään pienen kurkun kokoiseksi. Jännitämme, saammeko edes sitä täysikasvuiseksi. - Ja muina vuosina on kesäkurpitsoita tullut ihan ylenpalttisesti. - Sama juttu muiden vihannesten kanssa. Papuja tulee meille aivan hulvattomasti tänä vuonna, mutta porkkanoissa en ole nähnyt ensimmäistäkään oranssin pilkahdustakaan. -Onni täällä vaihtelee!

Saimaan ympäri

2011-08-09T12:27:00.000+03:00

Ihmiset kiertelevät usein ympäri Suomea ja maailmaa ja ovat tyytyväisiä, että onpa tullut sivistystä kerrakseen. Mutta kun joku kysyy lähiseutujen nähtävyyksistä tai oloista, meneekin sormi suuhun. Lähinurkkia ei ole koluttukaan. Niin on käynyt tässä itse kullekin. Lähdimme siitä syystä kiertämään Saimaan ympäri, mitä ei jostain syystä ole tullut tehdyksi koskaan, vaikka muuten on kaikenmaailman kolkkia nuohottu, ja vaikka Saimaan ympäri -ajotkin on kuuluisa tapahtuma. Saimaan lounaispuolen kunnat olivat ennestään jopa ihan tabula rasa, joten alkoi uteliaisuus vaivata, mitä siellä oikein onkaan. Ja näistä käymättömistä on pari sentään naapurikuntiakin! Mutta kun ne ovat valtaisan järven takana, on kuin ne olisivat ihan eri maailmasta.

Eiväthän Suomen kirkonkylät juuri toisistaan poikkea: Samat pankit, huoltoasemat ja koulut koristavat kirkonkylää kautta maan ja joka kirkonkylässä aina virastotalo se kaikkein komein, upein ja mahtavin, seuraavina kirkot ja kolmantena komeudessaan taitavat tullakin liikenneympyrät. Mutta aina joka paikassa on kuitenkin jotain pientä ja ihmeellistä, kun vain sillä silmällä katsoo. Voihan sitä huvitella vaikkapa naureskelemalla, miten hauskoja kaljakapakoiden nimiä onkaan keksitty kuten Pökkäri-pubi Ristiinassa. Tai ihmetellä tienviittojen outoja nimiä ja arvuutella, sattuisiko paikkakunta olemaankin vaikka entinen saamelaisten asuinpaikka. Jos haluaa tutustua nimistöön enemmänkin, on suunnattava hautuumaalle lukemaan, minkä nimisiä sukuja kullakin paikkakunnalla on alkujaan elänyt. Suu saattaa loksahtaa hämmästyksestä, kun huomaa, ettei Virtasia ja Lahtisia olekaan joka paikka täynnä. Onko tullut vastaan sellaistakaan sukunimeä kuin Kauria? Eräälläkin hautuumaalla taisi olla tavallisin sukunimi.

Ristiinassa on käyty oppilaidenkin kanssa, kuuluisilla kalliomaalauksillakin ja Pien-Toijalan talomuseossa. Mutta Pietari Brahen läänityksen hallintorakennusten raunioiden (v. 1656) olemassaolo oli jäänyt minulta tähän saakka pimentoon. Raunioilta on upea näkymä ja kalliolla on ristiinalaisen Suomen-sodan sankarin Dunckerin muistokivi. Yläkuvassa Mikkelistä siirretty Gränna-talo. Vieressä kesäteatterialue samaan tyyliin.

Suomenniemi, Suomen pienin sisämaan kunta, oli minulle ennen käymätön paikka. Ja kannatti tämäkin käydä korkkaamassa. Asukasluku vain noin 800. Kesällä kuitenkin asukasluku kolminkertaistuu, kuten kaikissa näissä Saimaan alueen kunnissa. Käki tuli voimakkaasti esiin kaikessa turistikamassa, ja ilmeni että se on Suomenniemen vaakunalintu. Pieni ihminen ilahtuu aina eniten kaikesta pienestä ja helposti käsitettävästä, vaikkapa yllä olevasta liikennemerkistä tai siitä, että komean auringonkukkapellon vieressä oli kyltti: "Saa poimia mukaansa". Harmi, että matka oli vasta alussa, muuten olisimme poimineetkin. Eikä unohtaa sovi ihanaa tätiäkään, joka puodissa kertoi kaikkea mukavaa kunnasta.

Oma kokemuksensa oli myös matka Suomenniemeltä Savitaipaleelle. Juuri tuolle matkaosuudelle sattui kaatosade. Ja melkein koko tie oli hiekkatietä, ja edessä jyryytti jokin saksalainen pelkuri kolmeakymppiä koko matkan. Ohittamaan ei päässyt, kun tie oli niin mutkainen ja mäkinen, että harvoin sellaistakaan näkee, vaikka olen juuri sellaisiin tottunut. Ja sade oli välillä kuin seinä, pakko pysähtyä. Ja kun päästiin liikkeelle, saimme taas kiinni tuon saksalaisen.

Vähän ennen Savitaipaletta oli Partakoski hienoine koskineen ja kivisiltoineen. Sade oli juuri loppunut, joten saatoimme nousta ihailemaan ja kuvailemaan komeita näkymiä. Jonkin matkan päässä eteen päin Kustaan-sodan muistomerkkiä, ja heti sen perään mahtava Kärnäkosken linnoitus. Se oli kyllä hieno ja vaikuttava. Tämä kannatti ehdottomasti nähdä, ja ylhäältä aivan käsittämättömän hienot näkymät järvelle. Alueen pitävät siistinä pörröisen villaiset elävät ruohonleikkurit, kokonainen lammaskatras.

Savitaipalekin on yhtä kaunis kuin kaikki muutkin vesistökunnat. Harmi, että ABC on tunkenut itsensä joka paikkaan samoine formaatteineen ja ruokalistoineen ympäri Suomen. Omaperäisyys häviää maaseudultakin.

Linnavuoria on Suomessakin valtavat määrät. (Niitä nimitetään myös mäkilinnoiksi). Kuivaketveleen Linnavuori Taipalsaarella kuuluu muutamien tunnetuimpien joukkoon. Eihän kuva taaskaan kerro mitään, noista portaistakin näkyy kuvassa vain yksi neljäsosa. Joten heikkojalkaisilla alkaa polvet tutista noususta. Harmi, että metsää on aina joka paikassa niin paljon. Ei näkynyt ylhäältä kuin metsää, metsää ja taas metsää. Yksi pieni kolmio järveä pilkahti jostain raosta. Pakostakin järveä on täytynyt näkyä ennen paljonkin, jos nämä linnavuoret kerran ovat olleet tähystyspaikkoja vihollisen varalle.

Eikä Taipalsaarelta ole kuin kivenheitto Lappeenrantaan, jossa sentään olen käynyt useinkin. Turistin kuuluu aina mennä Lappeenrannassakin sataman lähellä sijaitsevalle linnoitukselle, joka myös on komea ja hieno vanhoine rakennuksineen, ja pikkuputiikkeineen linnoituksen sisäpuolella.

Uutta oli minulle linnoituksen vieressä sijaitseva hiekkalinna, joka rakennetaan joka vuosi uudestaan. Sekin oli hieno luomus ja erilaisia hahmoja vaikka kuinka paljon. Minulle ei vain ole selvinnyt, kuinka hiekka pysyy kasassa sateella.

Päästäkseen Saimaan ympäri täyden kierroksen, on vielä ajettava myös Joutsenon, Imatran, Ruokolahden ja Puumalan kautta. Nämä olivat tuttuja paikkoja jo ennestään, joten emme niihin kajonneet. Mutta kun olimme sentään koko päivän matkanneet emmekä yhtään vielä käyneet edes ostoksilla, huomasimme Imatralla matkan varrella Suomen Kerta Oy:n tehtaanmyymälän. Eikun sinne! Pääsimmepä sentään tälläkin reissulla hamstraamaan tavaraa: Havin kynttilöitä ja kaikenlaisia kertakäyttöastioita ja lautasliinoja. -No kun halvalla sai :)

Sain terveisiä Ahvenanmaalta

2011-08-06T11:15:00.000+03:00

Moni ainakin vielä minunkin ikäiseni muistaa koulussa lauletun laulua "Ja se Oolannin sota oli kauhia, hurraa, hurraa, hurraa. Kun kolmellasadalla laivalla, seilas engelsmanni Suomemme rannoilla sunfaraa..."
Minäkin muistan hyvin tuota lauletun. Mutta minä kun olen nukkunut kaikki historian tunnit koulussa ja saanut seiskankin vain sillä livulla, että kirjoitin kaikki vuosiluvut pulpetin kanteen ja siitä vain luettelin niitä, kun vuosilukuja kyseltiin, minulta jäi pimentoon sekin, mikä ihme se Oolannin sota sitten oikein olikaan.

Venäjä, ja Suomi tietysti Venäjän osana myös, kävi Krimillä sotaa 1800-luvun puolivälissä. Saman sodan tuoksinassa venäläis-ranskalaiset joukot alkoivat hävittää Suomen rannikkokaupunkeja aloittaen tuhoamalla Ahvenanmaalta Bomarsundin linnoituksen, joka oli venäläisten läntisin tukikohta.
Kun sitten aikanaan oli rauhanneuvottelut, tuli tulokseksi, että Ahvenanmaata ei linnoiteta. Se on edelleenkin demilitarisoitua aluetta. Noin kauas taakse päin perustuu se, että ahvenanmaalaisten poikien ei tarvitse käydä armeijaakaan.

Sain tämän postikortin Ahvenanmaalla käyneeltä kaverilta. Kuvassa ranskalainen sotilas puna-sinisessä asussa, venäläisellä on vihreä puku.

Ahvenanmaalaisilla on oma lippu ja postimerkki.

Vähäiset ovat muistikuvat

2011-08-05T10:07:00.000+03:00

Mitä ihmisen mieleen jää matkoista? Yksittäisistä matkoista useimmiten ei kai juuri mitään. Sellainen tapahtuma, joka on vaikuttanut voimakkaasti tunteisiin tai on muuten ollut erikoinen, on niitä harvoja asioita, jotka muistaa vuosikymmentenkin jälkeen. Silti on minusta hyödyllistä ottaa pikkulapsiakin mukaan matkoille. Vaikka he eivät muistakaan matkoista mitään aikuisen mielestä tärkeää monumenttia, heille jää kokemuksia ja elämyksiä, jotka muovaavat heidän maailmankuvaansa. Antavat rohkeutta ja ymmärtämystä ja tietoisuuden, että elämää on muuallakin kuin omassa kotipihassa.

Aloin miettiä, mitä itse muistan lapsuuteni matkoista, ja huomasin, että en juuri mitään muuta kuin sen, montako matkaa teimme. Yhden käden sormin on laskettavissa ne kerrat, kun olen alle 10-vuotiaana kotikylän ulkopuolelle päässyt.

Tätini asui Kristiinankaupungissa, jonne olemme menneet useamminkin junalla, mutta en muista yksittäisiä kertoja. Vain sen, että oli kova pissahätä, enkä saanut jännitykseltä tulemaan mitään. Äiti oli jo hätää kärsimässä, ja yritti pissattaa minua jossain aseman nurkassa jonnekin koloon. Mikähän sellainenkin lienee? Ja ainut toinen muistikuva näiltä matkoilta on, että tädin ikkunan editse käveli joku nainen pesuvati kainalossa, ja täti sanoi, että Lempi menee saunaan!

Jo alakoululaisena olemme menneet junalla Peräseinäjoelle minun isomummani ja -paappani luo. Tuostakaan matkasta en muista yhtikäs mitään muuta kuin sen, että aamulla lähdettiin polkupyörillä. Sisareni istuivat äidin ja isän pyörien perällä, minä poljin aikuisten pyörällä, josta oli satula otettu irti. Matkaa oli ainakin kolme kilometriä ellei enemmänkin ja minua hoputettiin koko ajan. Kun tulimme junapysäkille, puuskutti höryveturi jo paikalle. Hyppäsin pyörältä, joka jäi keskelle pihaa ja kipitin junaan. Isä tuli myöhemmin ja motkotti, että sillä tavalla jätin pyörän, jonka hän siirsi sivuun ja oli noukkinut pihasta myös sisareltani pudonneen vaaleanpunaisen angoralakin.
Muuta en sitten matkasta muistakaan, joten se oli sellainen Peräseinäjoen reissu.

Olen ollut 8-vuotias, kun läksimme Itä-Suomeen sukuloimaan, taaskin junalla. Hämmästelen aina, miten joka paikkakunnalta on jäänyt muistiin vain hyvin haileita aavistuksia ja vain jokin yksittäinen selvä muistijälki. Kauhukokemus on ollut minulle, kun menimme Savonlinnasta Punkaharjulle laivalla. Se oli elämäni ensimmäinen kerta, kun näin laivan ja erittäin pelottava kokemus. Katsoin aina välillä laivan ikkunasta, että voi ei, taaskaan ei näy yhtään maata, pelkkää vettä taivaanrantaan asti. Koko laivamatka oli yhtä tuskaista pelkoa.

Laivoihin liittyy muisto myös Uuraisilta. Olemme aamupessulla järvenrannalla ja jostain metsän takaa kuuluu höyrylaivan huuto. Tuo ääni on muuten vieläkin sellainen, että jos kuulen nykyään täällä höyrylaivan huutavan, aina nousee eteeni kuva, jossa laiturilla pesemme naamaamme Helmi-saippualla.

Tällä samaisella matkalla kävimme useilla muillakin paikkakunnilla. Vielä nousee kuva Parikkalasta, jossa koko perhe kävelemme äärettömän pitkän matkan hiekkaista tietä pitkin, molemmin puolin synkkää kuusimetsää. Minä pidän kävellessäni kiinni rautalangasta, joka kulkee tien viertä, ja ihmettelen, kun kättä täristää ja tuntuu jotenkin kipeältä aina olkapäätä myöten. Isä käskee olla koskematta lankaan - se on sähköpaimen. Isä itse kantaa 3-vuotiasta nuorinta sisartani, joka kysyy tienviitan nähdessään: "Mitä Lyyti on tuohon kirjoittanut?"

Tämä Itä-Suomen matka on ollut sen verran ainutlaatuinen ja olen ollut jo sentään 8-vuotias, että joitain muitakin samantapaisia muistikuvia, aikuisen mielestä turhanaikaisia ja toisarvoisia asioita nousee mieleen. Lapselle ne ovat kuitenkin olleet elämyksellisiä ja kai jotenkin merkittäviä. Ja vaikkei selviä muistikuvia olekaan, on kai mielen pohjalle jäänyt tunne, että matkoilla on kivaa, kaikesta selviää ja uutta ja mukavaa nähtävää on joka paikassa. Kannatti meidät lapset raahata tuollekin matkalle.

Taas uusia paljastuksia

2011-08-03T19:56:00.000+03:00

Vaihtelun vuoksi värkkään tähän meemiä, jonka löysin Tuulan blogista. Olisi hauska kuulla, mitä sinä vastaisit näihin.

Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana:

Tukholma, Blackebergs pensionärshem (hoitoapulainen)
Uppsala, Ulleråkers sjukhus (siivooja)
Tampere, Karjakunta (koodittaja)
Tampere, eri kahviloissa (kahvila-apulainen)

Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:

-en katso elokuvia koskaan uudestaan, mutta tässä jokunen hyvä elokuva, jonka nimen satun muistamaan:

Ei kenenkään maa (ohj. Danis Tanovic)
Prinsessa (ohj. Arto Halonen)
Leijapoika (kirj. Khaled Hossein)
Pahuus (kirj. Jan Guillou)

Neljä paikkaa joissa olen asunut:

Isokyrö
Tampere
Puumala
? onkohan hauta seuraava?

Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän:

uutiset
Aamu-tv
Arto Nyberg
joitain kotimaisia sarjoja saatan seurata

Neljä paikkaa jossa olen ollut lomalla (aikuisiällä):

Oslo, Norja
Madeira, Portugali
Benalmadena, Espanja
Reykjavik, Islanti

Neljä suosikkiruokaani:

kanaruoat
kaalilaatikko
lohipasta
kuorrutetut ja uunissa haudutetut perunaveneet/vihannekset

Neljä saittia, joissa käyn päivittäin:

omat blogit
muut seuraamani blogit
sähköpostit
google

Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:
-itse asiassa en millään haluaisi olla missään muualla juuri nyt, mutta kiva olisi olla esim.

Lapissa tunturikasveja ihmettelemässä
jonkun tuttavan kanssa iltaa viettämässä
Aatun kanssa pihalla leikkimässä
Göteborgissa, jossa en vieläkään ole päässyt käymään

Enkeli taivaalla

2011-08-01T16:18:00.000+03:00

Eteläisen Suomen taivaalla näin enkelin. Mutta ennen kuin sain kameran esille, oli se jo melkein hälvennyt, eikä se ole tässä enää juuri ollenkaan enkelin näköinen, vain vähän sinne päin. Koskaan ennen en ole niin selkeän esittävää pilvimuodostelmaa nähnyt kuin tämä oli.

Majava on kaatanut puita rannassa, mutta ei ollut jaksanut raahata patoonsa.

Ihannemaamme

2011-07-31T08:51:00.000+03:00

Osataan sitä Etelä-Suomessakin elää kuin siat pellossa. Pitäisi vain käydä joskus katsomassa, miten Pellon siat elävät, kun niistä aina puhutaan.

Absurdia

2011-07-29T20:48:00.000+03:00

Tässä pari viikkoa sitten sain vihdoinkin aikaan pestä kuistin ikkunat, mikä muodostuikin ihan rattoisan absurdiksi tilanteeksi. Tämä työ on ihan kohtuullisen vaativa homma, sillä kun laskee kaikki tuplaikkunat molemmin puolin, tulee isoja pestäviä pintoja peräti 30. Ikkunoiden edessä on lisäksi pakastimia ja kaappeja, on myös kuntopyörä sekä kukkia ja eri värisiä koristepulloja. Näin ollen siivousoperaatio on todellinen uroteko, jossa saa koko kuistin ylösalaisin, ja jossa mielellään saa olla toinenkin henkilö mukana.

Päivä sattui olemaan vielä sellainen, että paikkakunnalla oli nuorten rock-tapahtuma, jonka musiikki kuului meille hyvin ihan ilmaiseksi. Päivän lämpätila oli 31 astetta varjossa ja hiki virtasi kuin pahemmassakin kaatosateessa. Ja sitten kuului pihalta "Päivää!" Ensimmäiseksi kävi mielessä, että Murphyn laki toimii kuin toimiikin taas. Vaikka aikoihin ei kävisi ketään, kuin taiottuna saapuu joku juuri silloin, kun on pahin kaaos käsillä. Eikä tietysti nisun nisua pakkasessa. Varmin tapa saada joku kylään on sekoittaa huusholli ja syödä pakkanen tyhjäksi.

Näiden ajatusten jälkeen vasta näin ja kuulin, että sieltähän tuli taas jehovantodistajia, jo toisen kerran eikä kesä ole vasta kuin puolessa. Äheltäessämme kaappia paikalleen ja hien virratessa ohimoiltamme, nämä änkesivät kuistiin ja alkoivat kysellä, onko tullut ajatelluksi elämän tarkoitusta. Siinä ei nyt oikein joutanut vastaamaankaan mitään kunnollista. Kun vain jatkoimme roippeiden siirtelyä, jatkoivat jutustelua maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta ja herra ties mistä kaikesta. Lopulta lukivat meille Raamattua kilpaa rokkitapahtuman musiikin kanssa, ja meidän ähkiessä ja hyvä ettei kiroillessa, kun kaapit olivat niin painavia. Ja kun heidän silmänsä osuivat värikkäisiin entisiin viinapulloihin, nykyisiin koristepulloihin, korottivat vielä varmuuden vuoksi ääntään.

Lopulta katsoivat tilanteen niin toivottomaksi, että lähtivät niine hyvineen, eivät jättäneet edes Vartiotornia luettavaksi.
***
Kuvassa paarma.

Näsäviisas

2011-07-27T20:42:00.000+03:00

Kiirettä pitää, yhtä haipakkaa on kuljettu siellä sun täällä. Haimme viime viikonloppuna taas tämän kuvassa seisovan ihmisenalun vähäksi aikaa meille. Tässä hän muuten ihailee Kangasniemen Kivigallerian pihalla erilaisia kiviveistoksia.

Pojasta on tullut näsäviisaskin. Jos pyytää häntä vaikkapa hakemaan jotain, hän kuittaa, että käytetään vanhat jalat ensin. Mistä ihmeestä se on senkin oppinut! Hänelle on tullut myös kumma kausi puhua kaikenlaisia alapään asioita tai muita rumia sanoja. Jos kysyy, mistä oppinut, väittää, että päiväkodissa se ja se opetti. Kerran kun ei jokin asia sujunut, sanoi poika että pelkele. Kun asiasta huomautettiin, väitti, ettei se voi olla kirosana, koska siinä ei ollut ärrääkään.

Ärrän poika on oppinut kunnolla vasta tänä kesänä. Onkohan siitä kiittäminen härmäläisiä. Äitini oli ostanut perheelle kevättalvella pohjalaiset pelikortit, joissa oli pohjalaisia sanontoja. Vävypoika on kuulemma huvittanut perhettä iltaisin lukemalla noita sanontoja ääneen. Huvittavuus tuli siitä, että savolainen vävy ei osaa ääntää lauseita oikealla nuotilla. Tyttäreni ja lapsenlapsi olivat nauraneet aina kuollakseen, ja poika matki perässä "Ärrä se on joka Härmäs pörrää!" Jos ei tällä menetelmällä opi ärrää ei sitten millään :)
Nyt muuten on vain niin, että ärrä tahtoo tulla kaikkiin niihinkin paikkoihin, joissa kuuluu olla ällä.

Nyt poika on oppinut toden teolla vääntämään sanakieppejä ja tenttaa minuakin aina, tiedänkö minä, mitä vaikkapa "karjan kinnet" on oikeasti.
Mies erehtyi laulamaan jotain laulua itse keksimillään sanoilla, ja siitä riemastui poikakin laulamaan joidenkin laulujen kohtia uusin sanoin, jotka oli itse keksinyt.

Meillekin on palautunut mieleen omasta lapsuudestamme sanallisia hokemia ja leikkejä, joita aina välillä tulee ajankuluksi opetetuksi uudelle sukupolvelle. Kovin suosituksi muodostui tällainenkin hokema, jossa aina kaksois-p:n välissä päräytetään huulten välistä pieni "pieraisu":
Pistäp-prr-päs sop-prr-paan pip-prr-puri, ettei sun sop-prrr-pas hap-prr-pane. Tähänkin hokemaan kuuluu tietynlainen rytmi tai nuotti, tällaisethan ovat aina periytyneet suusanallisesti. Kun mies tätä opetti, muistui minullekin mieleen entisiltä ajoilta.

En tiedä, mitä järkeä on tällaisellakaan, mitä ennen hoettiin vaikkapa: Aino aa apatee, alliskukko apsis. Ja tätähän voi vaikka mistä henkilönimestä hokea vaihtamalla vain tavua nimen alkutavun mukaan, esim. Jussi juu jupatee, julliskukko jupsis.

Mutta kun väitettiin: "Eppäs tiedä, mikä on eppästiedän nimi! -Eppästiedä!" oli poika ymmällä, eikä ainakaan tällä kertaa oikein ymmärtänyt asian koko ydintä.

Oikein tuli vanhanaikainen tunnelma tuollaisista vanhoista hokemista, mutta eikö mummojen ja vaarien tehtävä ole ollakin vähän vanhanaikaisia ja siirtää perinnettä eteen päin.

Äänestä mielikuva

2011-07-20T09:43:00.000+03:00

Aamulla pyöräillessäni kuulin korpin krohahtavan pari kertaa. Heti oli silmieni edessä sammalikko ja suppilovahveroita. Miten ihmeessä ne nyt tulivat mieleen! Mutta näyttää vain olevan niin, että jos jostain hajusta tulee mieleen aina jokin tietty asia, niin myös äänistä. Huomasin, että on hyvin monia linnunääniä, jotka aina ja vääjäämättä tuovat mieleen jonkin tietyn tilanteen tai paikan. Korppi tuo todellakin mieleen aina metsäsammalikon ja suppilovahverot, koska olen kuullut korpin äänen aina tietyllä paikalla, kun noita vahveroita on kerätty. Juuri muualla en ole korppia kuullutkaan.

Kun tätä mietiskelin, huomasin, että assosiaatio jonkin linnun äänestä on voimakkain silloin, kun on kyseessä lintu, jonka ääntä en ole muissa yhteyksissä kuullut. Nimenomaan lapsuuden maisemiin Pohjanmaalla kuuluu monia lintuja, joita harvoin tapaa järviseuduilla. Jos sellaisen sitten kuulee, tulee niistä heti kaihoisia mielikuvia:

västäräkki: isä kyntää tai äestää hevosella peltoa västäräkkiparvi perässään.
kuovi: minä istun kotipihalla leikkimässä, ja ukko kylvää pellolla kauraa tai ohraa. Hänellä on vakka kädessä ja sieltä hän heittelee tasaisesti kävellen kourallisen siemeniä vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle. Etelä-Pohjanmaan maakuntalintu.
kiuru: korkealla yläpuolellani sinisellä taivaalla kiuru livertää paikallaan, ja minä kävelen kärrytietä peltojen halki alakouluun.
kottarainen: kotipihan männyssä on kottaraisille tehty pönttö, ja poikaset pitävät siinä konserttiaan, kun emo tuo ruokaa. Lehmät tepastelevat laitumella, ja minä astun niiden läjään.
haarapääskynen: minä kotipihalla auringopaisteessa paloittelemassa lehmille perunoita.

naakka ja mustavaris: jos linnun äänestä nousee mieleeni Vanhakirkko, ja haravoin hautuumaan käytäviä ja selostan turisteille kirkon maalauksia, tiedän silloin että lintu on naakka tai mustavaris, vaikka en sitä ilman ääntä tunnistaisikaan.

Luulen että jos muuttaisin pois Saimaan ääreltä, mieleeni nousisivat vielä tällaiset mielikuvat:
taivaanvuohi: minä ja joku länsisuomalainen kylään tullut sukulainen tuijottamassa taivaalle, mistä se mäkättävä ääni oikein kuuluu. (Mäkättävä ääni ei ole linnun ääntelyä, vaan aina kun lintu laskeutuu lennossa alanpäin, sen siivistä lähtee vuohen määkimistä muistuttava ääni).
kuhankeittäjä: kotipihan tontin reunalla huhuilen naapurin pusikkoon, josta kuuluu kirkas viheltelevä ääni. Keltaista lintua itseään ei juuri näe, niin hyvin se osaa piiloutua. Etelä-Savon maakuntalintu.
lokki: maaliskuu, ja ensimmäiset lokinkirkaisut tuovat toivon keväästä. Talvi on väistymässä.

Ja vaikka peippoja, punatulkkuja, harakoita variksia ja mitä kaikkia muita lintuja on pihassa pilvin pimein visertelemässä tai rääkymässä, ei niihin liity yhtä voimakkaita assosiaatioita kuin edellä mainittuihin. Ja nimenomaan siksi, että niitähän nyt näkee ja kuulee joka paikassa. Ellei sitten oteta lukuun, että varpusesta saattaa tulla mielen varpunen jouluaamuna ja sen kesäeinehen syönti tai kun harakka nauraa puussa, voi mieleen tulla mumma pihalla juuri nousemassa pyörän selkään ja epäilemässä, mitähän se oikein tietää, kun harakka nauraa. Ettei vaan jotain onnettomuutta.
****
Jos muuten jonkun tekee mieli kritisoida noita hämäriä linnunkuvia, niin sanonpa vaan, että yrittäkääpä itse kuvata lentävää ja liikkuvaa lintua, ja usein vielä ikkunan läpi :=)

Tällainen ihme

2011-07-19T09:47:00.000+03:00

Aina matkatessa osuu silmiin jokin pieni vaatimaton kyltti jostain nähtävyydestä tai muusta ihmeellisestä. Tällaiset tulee kiireessä ja johonkin päämäärään ajaessa ohitetuksi maininnalla "tuollakin pitäisi joskus käydä" tai "minkähänlainen tuokin olisi". Ja tavallisesti ei sitä "joskus"-aikaa tule koskaan.

Olemme yli 30 vuotta ajaneet hyvin vaatimattoman kyltin ohi, useimmiten edes huomaamatta sitä. Plakaatti osoittaa Ruokolahden Syyspohjassa sijaitsevalle salpalinjan jäännöksille. Eilen sitten päätimme poistaa tämän kohteen käymättömien kohteiden listalta, ja kannatti totta totisesti. Johan nyt Suomen suurimpiin kuuluva rakennuskohde oli nähtävä, Suomenlahdelta Sallaan ulottuva linnoitusketju salpalinja. Linja alkaa Kymenlaaksosta Vironlahdelta ja jatkuu valtavine panssariesteineen linnoituksineen ja bunkkereineen eri paikkakuntien läpi pohjoiseen aina Sallaan saakka.

Tässä kohtaa nelirivinen panssarieste. Järkäleitä on todella neljässä rivissä ja korkeampia kuin ihminen. Kuva siis leveyssuunnassa. Estettä on alettu rakentaa heti talvisodan jälkeen. Mikä valtava voimainponnistus tuohon maailmanaikaan linnoittaa koko itäraja. Ruokolahdella linja on säilynyt tavallista paremmin ja sitä on useita kilometrrejä.

Alueella on valtavasti juoksuhautoja ja bunkkeri korsuineen. Korsuihin saa mennä omin nokkineen tutustumaankin, mutta ei ilman taskulamppua. Me ei välitetty sinne pimeään mennä, vaikka taskulamppu olisi ollut jo polun alkupäässä postilaatikossa turisteja varten.

Tämä kuva ei ole äskeisestä Ruokolahden bunkkerista, vaan Puumalan kirkonkylän bunkkeri, joka kuuluu samaan salpalinjaan. Täällä pääsee kesäisin tutustumaan tähän korsuun oppaan johdolla, siellä on sähkövalotkin, mikä antaa ehkä liiankin kotoisan vaikutelman miesten oloista. Täällä on vain kuviteltava, millaista on ollut olla sodan keskellä pimeässä, ehkä vain jokin pieni öljytuikku palamassa! Puumalan kirkonkylässä linjaan kuuluu ainakin kolme muutakin bunkkeria, mutta ne eivät ole turistikohteita.

Puumalan virastotalon edessä oleva kivenmöhkälekin on jostain salpalinjalta haettu järkäle, jossa muistotekstikin.

Vanhoilla paikoilla

2011-07-15T14:51:00.000+03:00

Matka etelästä hämäläismaisemien läpi Etelä-Pohjanmaalle oli nostalginen. Järvimaisema toi heti mieleen opiskeluajat, jolloin tuli kierrellyksi kaikki Tampereen lähikunnat. Tampereen ohi ajettaessa olisin jäänyt pitemmäksikin aikaa katselemaan kaupunkia, mutta mies hoputtu, että ei siellä enää osaa minnekään mennä, eikä se enää tunnu kotikaupungilta. Hän haluaa säilyttää mielikuvan kaupungista sellaisena kuin kaupunki oli silloin ennen. Pitänee mennä sinne joskus omin nokkineen.

Pohjanmaalla sen sijaan uhrasimme kerrankin yhden päivän entisessä kotipitäjässäkin muuttuneita paikkoja tutkien ja joitakin sukulaisia tapaillen. Kovin on muuttunut kaikki, yllä oleva Vanhankirkon miljöö on ainut, joka on juuri sellainen kuin aina ennenkin. Tuossa kuvanottokohdalla tien vieressä oli maitolavakin, josta minun piti pyörällä joskus käydä hakemassa meijeristä tilattu voikilo, ettei voi ehdi härskiintyä auringon kuumuudessa. Ja kassissa pyöränsarvessa kärrytietä kotiin ajaessa kassi oli niin painava, että sen kanssa oli tasapainoleminen. Pyörä poukkoili tien reunalta toiselle ja mättäältä mättäälle hyppelehtien kärrynpyörän jäljissä.

Kyrönjoen keskellä on vielä Pukkilansaaren tanssilava. Ei sekään näytä enää ihan samanlaiselta kuin silloin joskus, eikä tuo vasemmalla oleva lossi nyt ainakaan. Nykyään pitää ihmisillä olla lossissa näköjään katto sadetta vastaan ja aita, etteivät pääse putoamaan. Tietysti hyviä asioita. Ennen ei ollut kapulalossissa laitoja ja ne eniten heiluvat ja horjuvat joutuivat aina reunalle. En itse koskaan nähnyt, mutta epäilen, että siitä on moni poika tipahtanut veteen viimeistään yöllä takaisin tultaessa. Eikä ollut kiva, kun vesisateessa lavalle päästyä kovaksi palloksi lakattu tukka roikkuikin päänahasta kuin tiskirätti.
Tuolla rannalla seistessä tuli mieleen mumman neuvot, kun ensimmäisiä kertoja lähdin tansseihin: "Äläkä sitte lähäre kenenkään poijan kans kävelylle sielä mihkään rannalle. Ne voi tiputtaa sun vaikka jokehen!"

Ei taida tulevaisuudessa olla enää kunnon tulviakaan. Vettä on niin vähän, että ennen näkemättömiä saaria näyttää olevan koko joki täynnä. Sillan yli mentäessäkin pelkäsin pienenä kosken kuohuja ihan mahdottomasti. Nyt siellä ei juuri mitään kuohuja ollut, jokin pieni liru vain kulki sillan ali.
Toista oli silloin ennen, kun minä synnyin. Keväällä oli niin kova tulva, että isä joutui kantamaan kätilön meille reppuselässä.

Pienenä seisoin kotipihalla ja kantapääni varassa kiersin ympäri ja ihmettelin: "Kyllä on maailmassa paljon metsää! Ei ole sellaista kohtaa, missä ei näkyisi metsän sahalaitaa milloin lähempänä, milloin kauempana."

Läntisellä Uudellamaalla

2011-07-14T09:22:00.000+03:00

Taitaa olla sittenkin onni, että kaikki sukulaiset asuvat niin ympäri Suomea kuin olla voi. Kun käy sukulaisia tapaamassa, tulee Suomi samalla tutuksi. Nytkin kuljimme lähemmäs kymmenen maakunnan halki.

Etelä-Suomessa käydessämme teimme retken myös Fiskarsiin, vanhan ruukin idylliseen alueeseen, jonne olemme jo jonkin aikaa mielineet päästä tutustumaan. Tietysti sattui kauhea helle ja oli antiikkimessut ja antiikkimarkkinat juuri samaan aikaan, joten autoa ja ihmistä pyöri jaloissa, ja hiki virtasi. Joidenkin mielestä hyvä tuuri - meidän mielestämme huono! Messumainosten takia minä jotenkin sotkeennuin paikkakunnistakin, ja jouduimmekin Billnäsiin, jossa oli samanlainen markkinameininki. Billnäs sanana on tuttu jo lapsuuden ajoilta, jolloin laiskoja ihmisiä haukuttiin Billnäsin mannekiineiksi. Tuolloin ei vain lapselle vielä selvinnyt, että tarkoitettiin töissä lapionvarteen nojailevia ihmisiä. Ja että nimenomaan Billnäs siksi, että lapioita valmistettiin Billnäsissä. Alla olevan kuvan vanhat lapiot ovat kuitenkin Fiskarsin työkalumuseosta - jonkinlainen taideteos nähkääs.

Kun oli puoli päivää ihasteltu aluetta, kierrelty antiikkimarkkinoita ja toivepuutarhanäyttelyä, päätimme jatkaa matkaa. Olin luullut koko ajan olevamme Fiskarsissa, mutta sehän olikin meillä vielä näkemättä - pääkohde! Siellä oli vielä valtavammat markkinat, mikä harmitti, sillä olimme tulleet itse asiassa idyllisen maiseman ja ruukkialueen takia. Vanhaa rojua näkee muuallakin. Tavaramyyjää oli vaikka kuinka paljon, ja samaa vanhaa roipetta. Huomasin nyt senkin, että minähän omistan kauhean arvokasta tavaraa. Jo 40 vuotta olemme syöneet jäätelöäkin niin kalliista kupeista, että ne on nyt laitettava lasivitriiniin ja vain kaukaa ihailtava, etteivät mene rikki!

Olimme aina luulleet, että Fiskars on suhteellisen pieni alue, jonka kykenee haukkaamaan kerralla. Mutta aluehan on valtava. Tehdasrakennuksia vaikka kuinka monta, työläisten asuntoja ja kaikki idyllisesti jokivarressa. Ei yhtään haittaa, vaikka tänne tulisi toisenkin kerran, mutta silloin kyllä katsomme, ettei ole liikaa muita ihmisiä tiellä. Ylimmässä kuvassa Fiskarsin kellorakennus, jonka kellon soitto on ilmoittanut työläisille ruoka- ja työajoista.

Tuossa Suomen kolkassa olisi ollut vaikka kuinka monta käyntikohdetta, mutta voimavarojen loppuessa karsimme rankalla kädellä. Kartan kohteista päätimme käydä paluumatkalla vielä Mustion linnassa, joka kuulosti mielenkiintoiselta, ja joka oli ennestään ihan tuntematon. Linnaksi sitä nimitetään, vaikka se on itse asiassa kartano, Suomen suurin ei-kirkollinen puurakennus, jonkun patruunan 1700-luvulla rakentama. Sisällä kauniita huoneita, joihin pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla. Valtavalla puistoalueella on monia rakennuksia, mm. vanha ruukki, krouvi, teatteri, patsaita, jopa Miina Äkkijyrkän peltisiä lehmäpatsaita. Viehättävä oli myös lummepolku, josta alakuva. Polun varrella näkee kolmenlaisia lumpeita, vesitatarta, sarjarimpiä ja monia muita vesikasveja. Punaiset lumpeet olivat valitettavasti vasta nupulla.

Jotenkin tuntuu taas hämmästyttävältä, että on näin kauan elänyt, eikä ole ennen noissakaan paikoissa käyty. Uudellemaalle jäi vielä paljon mielenkiintoisia kohteita, mutta ehkä menemme niihin vaikkapa vuoden kuluttua. Nyt oli matkaa jatkettava Pohjanmaalle, mistä raporttia huomenna.

Lummerengas

2011-07-08T08:26:00.000+03:00

Löysin pyöreän lammen, jota reunustaa lummerengas. En ollut uskoa silmiäni. Todellakin, ainakin viisi metriä leveä ellei leveämpikin lummekasvusto ympäröi koko lampea. (Kuvassa tuo valkoinen nauha keskellä).

Ja minusta on tullut niin kaheli, että kaikkea pitäisi päästä kuvaamaan, varsinkin juuri lumpeita, koska ne ovat aina niin vaikeapääsyisesti. Luulin, että tämä olisi helppoa, mutta ensin rämpiminen kauhean ryteikön läpi lammen rantaan vaatii kumisaappaat.

Ja kääk, eipä tietenkään kukat sijaitse siinä nenäsi edessä tarjottimella, vaan valtava ruoikko peittää näkyvyyden.

Vain ihan jokunen hölmömpi yksilö on ihan rannassa.

Ja sitä kasvustoa jatkuu ja jatkuu. Miten ihmeessä minä tuonne pääsen. Täytyy tulla toisen kerran ja varata uimapuku ja uimatossut jalkaan, ei tuonne muuten voi mennä rypemään, mikäli sittenkään. Lampi on niin pieni, että siellä ei ole veneitäkään. Miten ihmeessä minulle on tullut hinku näitä kuvata, kun ei kissankellojakaan, vaikka ne olisivat helpompi kohde.

Mutta saavat nämä nyt kasvaa viikon verran, sillä lähdemme tänään eteläiseen ja läntiseen Suomeen. Ihailkaa näitä sillaikaa.

Kolme kärpästä samalla

2011-07-07T14:01:00.000+03:00

Eilen oli se ilta, kun kävimme katsomassa ja kuuntelemassa oopperaa Tosca Savonlinnan oopperajuhlilla. Itselleni tämä oli eka kerta tällaista plaatua käynti Olavinlinnassa ja hienoa ja komeaahan se oli. Hienot puitteet tällaiselle suurteokselle ja mahtavalle musiikille. Ei se pienessä konserttisalissa olisi miltään kuulostanutkaan. Onneksi lauloivat italiaksi, joten laulujen sanat oli heijastettu seinälle suomeksi ja englanniksi. Näin pysyi juonesta hyvin kärryillä ja lopussa alkoi oikein jännittää, miten siinä tarinassa käykään.

Ennen ohjelman alkua pyörittelimme kaverin kanssa päätä, jotta mitenkähän kauheaa musiikkia, kuinka sitä saattaa yli kaksi tuntia kestää, sellaista kakofoniaa soi korvissamme. Mutta huh, onneksi se olikin vain soitinten virittelyä eikä viihteeksi tarkoitettukaan. Tykkäsimme esityksestä niin, että otimme mukaamme jo ensi kesän ohjelmankin, jossa näyttää olevan Taikahuilukin ohjelmistossa. Sitä olen usein haaveillut meneväni katsomaan, jospa nyt saisi aikaseksi, kun oopperan narunpään sai auki.

Pääosan esittäjät saivat valtavat aplodit ihan ansaitusti. He saivat kukkakimppujen lisäksi myös suomalaiset saunavihdat. En olisi vihtoja huomannutkaan, mutta olin takanani istuvien englantilaisten puheesta kuulevinani sanat finnish saunavihta. Ja tästä kuvasta suurentamalla katsoin, että totta totisesti, vihdat he ovat saaneet.

Mutta ei illan anti pelkkään oopperaan jäänyt. Jo sillalla pois lähtiessämme kuulutettiin jotain englanniksi. En ymmärtänyt, muuta kuin attention! Mitähän varten Suomessa pitää kaikki olla nykyään vain englanniksi, ettei omassa maassaan enää pysy kärryillä tapahtumista. Mutta siellä kuulutettiin, että pian silta käännetään sivuun, että laivat pääsevät kulkemaan.

Isot laivat pääsevät vain tältä puolelta linnaa, kun silta on käännetty sivuun. Tovin seisoimme rannalla ihmisjoukon keskellä ihmetellen, millainen paatti sieltä saapuisikaan. Ei kai nyt tämän yllä olevan takia pelkästään jätetty osaa oopperavieraista linnan pihalle kököttämään!

Työntyihän sieltä lopulta isompaakin vehjettä, jota vain tuli ja tuli, ei loppua tuntunut tulevan ollenkaan.

Näin paljon puuta voi yksi lotja kuljettaa kerralla. Kuljettaisivat vain enemmän vesitse puuta, olisi maanteillä vähemmän rekkoja tien tukkona.

Ja vielä kolmaskin näytelmä osui kohdallemme. Juuri eilisiltana oli Suomen presidenttipari sekä Ahtisaaren pariskunta ja ulkomaisista vieraista ainakin Hollannin kuningatar Beatrix seurueineen oopperassa. Siksi luulimmekin, että sillalla tullut vieraskielinen kuulutus tuli jotenkin heihin liittyen, ja kun samalla näimme pari poliisivenettä ja kadulla vielä poliisiautoja.

Sen verran huono tuuri kävi, että kun kameraa joutui vain vähän huitomaan arvovieraisiin päin uteliaiden päiden yli, sattuu kuningatar olemaan juuri selin. Mutta se on sentään paras kuva saamistani. Toiseksi paras on sellainen, jossa näkyy kuvan keskellä jonkun toisen kuvaajan kameran kuva, josta suurentamalla ei näy yhtään parempaa kuvaa kuin minullakaan. Iloitsen hiljakseen, ettei sekään saanut sen parempia kuvia. Vieraiden autot oli parkkeerattu niin lähelle kääntösiltaa kuin suinkin mahdollista, joten vieraat eivät kauaa olleet ihmisten pällisteltävinä.

Kissa nostaa taas häntäänsä

2011-07-06T13:12:00.000+03:00

Vaikka en naamakirjasta niin piittaa (eräs kollega muuten nimittää tuota mainittua välinettä fucking-bookiksi. Melko kuvaava nimitys ja monimerkityksinen!), olen sittenkin tyytyväinen, että olen laittanut sinnekin profiilin. Jos ei siitä muuta hyötyä ole, niin ainakin se, että saa välillä entisiltä oppilailta kivoja viestejä. Jo talvella kiitteli eräs entinen oppilas ruotsin opetuksesta, hän kun oli tavannut ruotsalaisen kumppanin ja tarvitsi siten kieltä.

Tässä eräänä päivänä putkahti lokeroon eräältä toiselta henkilöltä viestiä, josta ihan piruuttanikin (siis ruotsin kielen vastustajia ajatellen) lainaan tähän osan. Sain taas intoa odottaa syksyä ja töihin pääsyä. Vaikka media vastustaa ruotsinopetusta ja koko kansa huutaa kurkku suorana, että ruotsin opetus on lopetettava, en piittaa tippaakaan. Minä teen vain omaa hommaani ja iloitsen aina, kun kuulen että minustakin ja siten opettamistani aineista on ollut jotain hyötyä:

"On pitänyt jo vuosia kiittää Ruotsin kielentaidosta. Kun ei kuitenkaan juuri ... raitilla liiku, niin ei ole tullut kiitettyä. Minä olin muuten yksi niistä luupäistä, jolle ei kielet uponnut kaaliin. Siskolle sitäkin paremmin.

Siitä huolimatta, asuin aikoinaan vuodet ...Tukholmassa. ... Olin töissä Nokia Svenskalla Kistassa ja työkieli oli ruotsi. ... Ruotsinkieli alkoi sujumaan reilun kuukauden treenin jälkeen. Teimme työkaverin kanssa diilin, että hän puhuu vaan Ruotsia minulle. Siitä se lähti, kun oli pakko. Eikä sen puoleen, ei ollut kyllä mitään sitä vastaankaan.

Kielellisesti kohokohta oli varmaan se kun voitin samaisen kolleegan väittelyssä ruotsinkielisellä argumentoinnilla. Kieli oli toisena vuonna sujuvaa vaikkakin aika kapeella sanavarastolla. Nyt vaan harmittaa, kun taito ruostuu. Lähinnä vaan... kanssa puhutaan joskus puhelimessa ruotsinkielellä..."

Outoja otoksia

2011-07-04T17:25:00.000+03:00

Perkasin tietokoneeni kuvakansioiden valokuvia ja hävitin suurimman osan kaikenmaailman ihme otoksista. Monen kuvan kohdalla ihmettelin, miksi ihmeessä olen sellaisia kuvia ottanut. Ennen bloggausta ja digikameraa ei kuuna päivänä olisi tullut mieleen tällaistenkaan kohteiden kuvaaminen. Ennen poistamista tässä teillekin muutama otos.

Mikähän tarkoitus tuolla yläkuvallakaan on? Sitä kun katsoo, alkaa mielikuvitus lentää. En ilkeä sanoakaan, mitä tulee mieleen.

Mitäs tässä sitten on? Jostain luin, että Etelä-Savossa on moton jälki kaadetuissa metsissä kaikkein siistein. En oikein usko. Tämä metsä oli ainakin kuin ydinsodan jäljiltä, ja kannot yli puoli metriä. Talvella oli kylläkin rutkasti lunta, ja moto sahasi ihan lumen päältä, mutta siltikin. Ehkä se moton terä olisi sahannut lumen sisältäkin.

Linnunpesäkö se siinä? Ei suinkaan vaan jotain torvisientä. Minusta tuntuu, että lenkkikaverit alkavat vähetä. Ainakin siitä päätellen, että saattaa kuulua välillä yliolkaisia tuhahduksia, kun hidastutan kaikkien matkaa.

Oliko tämänkään kuvaaminen niin tarpeellista! Kyseessä on liljakukko. Se on ötökkä, joka on vasta muutama vuosi sitten levinnyt näille seuduille, ja se syö liljojen lehtiä. Keväällä taas näin meidänkin liljoista, että varmaan elukkaa jossain lymyää, sillä joidenkin liljojen päät alkoivat vaipua surullisesti alas päin.

Katsoin ja ihmettelin, miksi ihmeessä olen tällaista rojukasaa kuvannut, olenko ehkä saanut jonkin taiteellisen herätyksen! Mutta sitten älysin, että olen pyydystänyt kuvaan näitä alla olevia sotkia. Kivaa tämä nykyaika, kun kuvista saa ongituksi nykytekniikalla haluamiaan osia.

Välillä turistina

2011-07-03T12:48:00.000+03:00

Kangasniemi on voittanut joskus Suomen kauneimman kunnan tittelin. Ja onhan siellä kaunista, Puulaveden äärellä. Veneitäkin on laitureissa toinen toistaan komeampia, ei juurikaan mitään paatteja, nämäkin ihan torin ääressä. Lapsenlasta pois viedessämme varasimme kerrankin oikein kokonaisen päivän paikkakuntaan tutustumiseen.

Ja torilla on päivittäin markkinat, ja näkyi olevan kansaa kuuntelemassa, kun tuolta kuorma-auton lavalta mies piti huutokauppaa ja kaupitteli jotain rojua. Kaikenlaisia ihme taulujakin, joissa repaleiset raamit olivat irtoamaisillaan, antiikkia kuulemma! Paremman huutokaupan minäkin saisin aikaan, kun veisin meidän ulkovaraston rojutavarat torille myyntiin.

Torin vieressä on Pirtin perinnepuisto, jossa on luetteloituna lähes 200 kangasniemeläistä perinteistä ikivanhaa kasvia, toinen toistaan kauniimpia kukkapenkkejä. Puistossa on myös kangasniemeläisen Hiski Salomaan muistomerkki. Myös Otto Manninen on Kangasniemen kasvatteja, ja hänen nimeään pidetään ihmisten tietoisuudessa kiitettävästi. Hänen muistopatsaansa Kaukomieli sijaitsee Anni Swanin puistossa Otto Mannisen tien varrella. Anni Swan oli muuten Otto Mannisen puoliso.

Kauempana kirkolta sijaitsee Tuomiojan taimitarha, metsässä voi ihmetellä lasiseinän takaa mehiläisten elämää pesässään. Myymälässä kaikkea kivaa, joita kynnet syyhyävät ostaa.

Ihan valtatien varrella on Taidelinna. Tätäkin linnaa on parikymmentä vuotta ihmetelty ohi ajettaessa, että pitäisi käydä katsomassa, mitä siellä oikein on. Linnan on rakentanut taiteilija Pekka Hiltunen neljän navetan kivistä. Sisällä on taiteilijan maalauksia, ja heti ensimmäiseksi sisään tultaessa uima-allas. Viehättävää, että joku uskaltaa toteuttaa unelmiaan ja rakentaa uima-altaan keskelle olohuonettaan. Ja jopa tornin! Torniin kiivettäessä seuraavassa kerroksessa on myytävänä vanhaa tavaraa, tornissa on kangaspuut ja matonkudelaatikoita, ylimmässä on lisää taidetta.

Samaan hintaan saa kahvitkin. Tuntuu vain oudolta, kun kaikkiin tiloihin pääsee, ihan makuuhuoneita myöden. On tirkistelyn tuntua, kun asuintiloja ei ole rajattu pois turistien ulottuvilta, vaan on tarkoitus kulkea joka paikassa. Aika erikoinen paikka.

Kotiseutumuseossakin tuli käydyksi. Parasta siellä on ehkä kokonainen entinen asuinpirtti, joka on pystytetty museorakennuksen sisään.

Mukavaa ajankulua

2011-07-02T18:22:00.000+03:00

Juhannuksen jälkeinen viikko lapsenlapsen kanssa on valitettavasti enää vain muisto. Tapasin erään henkilön, jolle myös tulee samanikäinen lapsenlapsi viikoksi, ja kyseinen henkilö ihmetteli, miten hän saisi ajan kulumaan! Kyseli vihjeitä. Ei minusta maalla tarvitse ihmetellä, mitä tekisi. Täällähän on oma mielikuvitus vain rajana. Meillä ainakin oli niin paljon hommaa, että aika oli aivan loppua kesken. Asiaa auttoi varmaan sekin, että sattui mainiot kesäsäät. Mutta toisaalta ei meillä ole koskaan huonollakaan säällä ollut tekemisen puutetta.

Pienille lapsillehan ei tarvitse olla niin järin suurta ja ihmeellistä. Päivä alkoi aina aamiaisen jälkeen heti kauppareissulla. Siinä samalla näkee joka päivä sataman, siellä uusia lintuja ja laivoja, leikkipuiston. Jokin uusi kohdekin alkoi yhtäkkiä kiinnostaa: kirkko, bunkkeri, täkäläinen päiväkoti, teatteriryhmän esiintymispaikka jne. Ja kun kaikki kolutaan, onkin päivä jo pitkällä.

Kaikki, mikä on ennen näkemätöntä ja kokematonta, kiinnostaa. Uutta on jopa saunavihdan teko ja sillä saunassa vihtominen. Jokin uusi outo kasvi tai ötökkä voi innostaa tutkimaan lisää, mitä kaikkea maassa onkaan, ja niiden nimeämisestä voi saada leikinkin. Tiellä edellä kulkeva roska-auto kuvottavine hajuineen aiheuttaa arvailuja, mitä kaikkea roskakuski on joutunut ihmisten roskiksia tyhjentäessä näkemäänkään ja haistelemaan. Tien varrella voi nähdä jopa traktorin, joka tekee heinää talveksi eläimille ja pullauttaa aina välillä sisuksistaan valkoisen traktorinmunan pellolle. Pakkohan sellaista on mennä katsomaan lähempää, ja siitä riittää juttua pitkäksi aikaa.

Tunnin kestävä laivaristeilykin sattui sopivasti tälle viikolle. Mutta eihän laiva tietystikään kulkenut yhtä lujaa kuin isin työvene eikä nostanut yhtä suuria kuohuja! -Pettynyttä höpötystä.
Lossin odottelu ja lossilla ajo ovat oma luku sinänsä. Ohi kiitää samalla tukkilauttaa, isoja risteilyaluksia, melojia, vesiskootterikin. Näytelmää kerrakseen.

Erikseen voi käväistä jossain paikallisessa kohteessa, joita ei oikeastaan montaa olekaan. Museotilan eläimet kiinnostavat aivan varmasti. Haukotteleva lammaskin on ihan ihmettelyn ja riemun aihe, samoin kanoja jahtaava kukko tai ensimmäisten mustikoiden syöttäminen kanoille. Museon tavaroista riittää kyllä tarinaa ja ihmettelyä vielä tuleviksikin vuosiksi. Joka kerta kannattaa ottaa jokin uusi yksittäinen asia tarkastelun kohteeksi. Nyt olivat keritsimet, lampaanvilla ja rukilla kehrättävä lanka. Erikoisia luonnonnähtävyyksiä ei ehditty käydä katsomassa, mutta kun aikuiset lähtivät sauvakävelylle, halusi lapsikin itselleen sauvat. Metsäreissulla kiinnosti eniten korkeille kallioille ja kukkuloille kiipeily - sekin asia, johon ei kotona ole kovin paljon mahdollisuuksia.

Ja kun kerran järviseudulla asutaan, on rannalla käynti päivittäin jopa pakollista. Harvassa ovat ne lapset, jotka eivät vesielementistä tykkäisi. Meillä täällä on jopa niin hyvin asiat, että koko viikon voi joka päivä käydä eri rannalla, aina uudenlaisella. Lapsen kanssa ongelle meno on oikeastaan velvollisuus, ainakin joskus vaikka ei onkiminen itsestä niin hauskaa olisikaan. Ellei se muuta tarjoa, niin ainakin elämyksiä, kun koukkuun tarttuukin valtava risu pohjasta ja vedessä kelluvia lumpeita.

Ja aikuistenhan on tehtävä välillä hommiakin, kaikenlaisia kotiaskareita. Lapsi riemastuu, kun saa kattaa pöytään ruokavälineitä, osallistua uusien saunanlauteiden tekoon, matonpesuun, kukkien kasteluun... -Heh, tämä on vielä sen verran nuori, ettei ymmärrä vastustaakaan työntekoa. Tässä vaiheessahan jokin uusi työkin on lapselle vain uuden kokeilua ja leikkiä, aikuisen kanssa yhdessä tekemistä. Välillä kokeillaan järjestellä muovikirjaimia sanoiksi tai pelataan tietokoneella Pikku kakkosen pelejä. Ei kuitenkaan sovi unohtaa sitäkään, että silloin tällöin pitää hömpöttää, leikkiä leikkimökissä, pelata pelejä, lukea kirjoja tai rakentaa majaa, myllätä mumman kasaamat täkit ja viltit nurin ja sikin sokin.

Voih, nuo hauskat kesäpäivät ovat nyt vain muisto. Annoin lapselle oman vanhan digikamerani, jolla hän sai kuvata ihan mitä halusi. Itse tallennettuna on lapsellakin nyt kaikenlaista kohdetta, otokset hyviä tai huonoja. Mutta huonothan ovat sitä varten, että niistä oppii kuvaamisenkin saloja.

Kyllä minä ihmettelen, jos joku ei saa lapsen kanssa aikaansa kulumaan.

Juhannus ei ole must

2011-06-23T14:37:00.000+03:00

Kun keskikesän juhla juhannus on ihan kohtsillään, muistelen millaisia juhannuksia olen itse kokenut. Ennen vanhaan oli perheenemännillä tapana siivota huusholli joka nurkkaa myöden jouluksi ja juhannukseksi. Äiti raahasi koko talon tavarat juhannuksen alla isoksi keoksi ulos keskelle pihaa ja jynssäsi kaikki paikat lysolilla ja vaihtoi ikkunaverhot joka huoneeseen. Olen joskus miettinyt, että ei nykyisen tavarapaljouden omistava ihminen saattaisi kuvitellakaan raijaavansa kaiken omistamansa ulos. Entäs kerrostalossa asuvat!

Kauhavan ilmasotakoulun lentokoneet lensivät pudotellen lentolehtisiä ja mainostaen juhannusjuhlia Kauhavalla. Sopivalla tuulella saattoi jokin lehtinen lentää meille asti, ja lehtisten keräily oli hauskaa puuhaa! Kärrytiellä kulkiessa paljain jaloin vedettiin heinän kukintoa kouraan ja arvuuteltiin, tuliko kukko vai kana. Aattona isä toi porraspieleen koivut, ja oli kovin juhlavan tuntuista kulkea niiden muodostaman portin läpi. Juhannusruusut kukkivat tuvan ikkunan alla ja aurinko paistoi, kuten aina jokaisen lapsuudessa.

Teini-iässä tulivat kuvioihin tietysti tanssilavat. Juhannusaattona ei koskaan kelvannut mennä lähialueen lavoille, vaan silloin piti lähteä aina kauemmaksi, Saarijärvelle tai Virroille. Esiintyjistä muistan ainakin Fredin ja hänen laulunsa Nukke pieni mun. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua saivat massatapahtumat riittää. Jo nuoresta pitäen olen vihannut suuria ihmistungoksia ja varsinkin yövalvomista.

Kun lapset olivat pieniä, menimme tavallisesti Pohjanmaalle. Niihin aikoihin tulivat hiiligrillit muotiin, ja tavallisesti grillattiin ulkona. Nyt muistuu jotenkin mieleen, että eivät ne juhannukset aina niin lämpimiä tainneet ollakaan. Meillä on valokuvakin, jossa muiden grillatessa nuorin tytär istuu puolivuotiaana vaunuissa valtava aikuisten villahuivi päässä, kun oli tosi kylmää. Taisi seuraavana päivänä häpsiä luntakin.

Lähdimme aina mielellämme pois Itä-Suomesta juhannuksena siitäkin syystä, että kaikki muut ihmiset puolestaan tulivat tänne. Mökkiläiset ja muut turistit veivät kaupat tyhjiksi. Ellei varustautunut jo hyvissä ajoin kauppaan, sai ostaa eioota. Kirkonkylässä oli vielä lossikin, joka lisäsi tungosta ja jonoja teillä aivan sietämättömäksi, joten aina hyvissä ajoin lähdimme Pohjanmaalle.

Nykyään kaupat osaavat varautua turisteihin ja keskustassa on siltakin, joten ei sen puoleen ole tuskaa. Jälkikasvu tulee nykyään useimmiten tänne. Tyypillistä on viime vuosina ollut, että nuorempi porukka haikailee, lähteäkö kylille katsomaan meininkiä vai ei. Ja kun siinä jahkaillessa on yleensä alkanut sataa tai vähintäänkin tihkuta, on jokainen vain tyytynyt grillailuun grillimökissä, minkä jälkeen on hyvissä ajoin menty nukkumaan.
Juhannus ei ole koskaan ollut meille mikään välttämätön must vaikkapa juhlimisen suhteen. Se nyt on vain yksi viikonloppu muiden mukana.

*Kuten kuvasta näkyy, meillä päin kukkivat kuusiaidatkin.

Jännittävä kalareissu

2011-06-21T17:17:00.000+03:00

Onkiminenko helppoa? Kattia kanssa. Muistan lapsuudesta, miten viisihenkinen perheemme ajoi pyörällä peräkanaa jokirantaan ongelle. Jokaisella sojotti bambuvartiset onget pyöränsarvessa. Helppoahan onkiminen oli, kun isä laittoi madon koukkuun ja otti kalan pois, kun sellainen tuli. Tai kun nuorena miehen kanssa kävimme ongella, mies kiipesi jopa puuhun hakemaan siiman ja koukun pois. Tai saattoi laittaa madonkin koukkuun, kun kauniisti kujersi.

Mutta jostain kumman syystä nyt pitää kaikki tehdä itse. Eilen oli taas sellainen päivä, että keksimme mennä ongelle. Kalamiehet kun väittävät, että nyt on se aika, kun salakka tulee rannan läheisyyteen kutemaan, ja se houkuttelee ahveniakin lähemmäs rantaa.

Mutta jo ongen saaminen pyyntikuntoon on nykyään taidetta. Siima on pitkän putken sisällä. On ensin otettava korkki putken päästä ja muistettava laittaa taskuun, ettei katoa. Sitten aletaan keriä sieltä vavanpätkää kerrallaan. Mutta kun saa yhden pätkän kiinni astetta isompaan, luiskahtaa pienin pätkä putkeen takaisin. Siima sotkeentuu ja koukku on kiinni peukalonpäässä.

Kun vapa on valmis, alkaa madon kanssa taistelu. Etsitään ämpäristä noin sormenpituinen sopiva mato, mutta se on liian pitkä, pitää katkaista. Niin sitkeä on nahka, että ei katkea minun ohuilla kynsillä. Sahaan madon keskikohtaa ämpärin terävään reunaan, ja siinä mato venyttää itsensä niin pitkäksi, että siitä riittäisi vaikka kymmeneen koukkuun. Se kiertää itsensä sormen ympärille kuin kuristajakäärme ihmisen ympärille, ja juuri ennen madon katkeamista minulta pettää itsehillintä ja hirmuinen kauhistus saa vallan. Mato lentää takaisin ämpäriin, on kerättävä taas rohkeutta ja aloitettava alusta.

Lopulta koukussa on mato ja syötti järvessä. Kun kala nappaa, on seuraava taistelu saada se ylös. Sieltä tuleekin keskikokoinen ahven, ja nyt kiireesti etsimään hanskaa, jonka olen varustanut sitä varten, että saatan koskea sätkivään kalaan. Kyllähän kuolleita kaloja voi käsitellä vaikka kuinka, mutta elävä potkiva ja liukas on jotenkin iljetys. Ahvenella on sitä paitsi niin terävät piikit, että hanska on hyvä suoja, jos ei halua käsiään ihan verille raavituttaa.

Seuraava kala on myös ahven, ja näyttää olevan tavallista suurempi. Sitä saa oikein kiskoa, ja juuri ja juuri kun saan sen rantakiville, se tipahtaa koukusta ja luiskahtaa jonnekin kivien rakoon näkymättömiin. Laitan vavan sivuun ja hyökkään rähmälleni kivikkoon raapien polvet naarmuille. Ja ennen kuin saan kiinni ahvenen hännästä, ilmoittaa mies, että ongessa nykii taas. No johan on tupen krapinat!

Mutta saan kuin saankin ahvenen kiinni, sormi suuhun (siis kalan suuhun) ja sen ylähuulesta veto ylös taakse niin, että kalalta taittuu niska. Ja ongessa ollut salakkakin saadaan kissakalaksi. Huh! Oikein hiki nousee pintaan kuin olisi ollut suurempikin ruljanssi. Sitten vain matoepisodi taas alusta ja uutta odottelua.

Tuo ylimmäinen kuva on Ranskan joltain kalatorilta, myynnissä olevia kaloja. Alakuvassa kumimainen/muovimainen mustekala-annos lautasellani. Näyttää vähän kärtsähtäneeltä.

Lisää Ranskassa sattunutta

2011-06-20T21:41:00.000+03:00

Vielä muutama sananen Ranskan ihmeistä. Séte´in rannalla oli niin hienoa hiekkaa, etten ole missään ennen nähnyt.

Kaikkea sitä taiteeksi nimitetäänkin. Tämäkin on kai olevinaan taidetta tai suihkukaivo. Alla olevalle levylle tippui koko ajan vettä noista sinisistä liuskoista.

Kilometrikaupalla talorivejä, joissa tyypilliset ranskalaiset parvekkeet.

Toulouse. Kuka väittää, että ei saisi olla värikästä. Minä viihtyisin kovastikin näiden pöytien ääressä. Huomioi taas nuo siniset ovet.

Junassa saa kuljettaa vaikka kuinka paljon pyöriä, niillä on omat telineet. Suomessa kuulemma joutuu sellaisestakin rettelöimään.

Tässä on sitä Marseille´n kirpputoria. Kuvitelkaa koko valtava aukio samanlaiseksi. Yritäpä vetää siellä seassa matkalaukkuja metrolle. Väkisinkin tarttuu aina jokin rätti laukun pyörien väliin.

Vaikka tämä matka oli mukava ja antoisa, ja vaaka kallistuu enemmän positiiviselle puolelle, tällä matkalla sattui myös harvinaisen paljon kaikenlaista epäonnea ja vastusta. Aiemmin kirjoitinkin jo lennon peruuntumisesta, Carcassonnen väliin jäämisestä ja epäonnesta ruokien suhteen.
Mutta kaikenlaista pientä muutakin sattui. Erään kerran satuimme vahingossa niin kehnoon paikkaan ruokailemaan, että saatoimme seurata takanamme pultsarin elämää puun juurella. Tämä heräsi, suoritti aamutoimet, kävi viinipullollisella kylään tulleen kaverinsa kanssa bussipysäkin penkillä ja meni takaisin nukkumaan puistopuun alle puun sementtinen suojareunus päänalusenaan. No, kokemus meille tämäkin.

Kerran kaverilta kaatui täysinäinen kaljalasillinen toisen kaverin repun päälle. Sekin siitä syystä, että ruokaillessa pöytä heilui, jalan alle piti laittaa koroketta, ja silloin lasi lensi. Viikko oli kuljettava haiseva reppu selässä.

Mutta tuolle repulle kävi toisenkin kerran kalpaten. Calanquesin kallioille matkatessa istuimme laivan perässä. Yhtäkkiä aallot heittivät tuon kuvassa olevan laivan törmäyssuojan (vai miksi tuota laivan kyljestä roikkuvaa vehjettä nimitetään?) kaverin repulle selkään. Kaveri ja reppu kastuivat tietysti kokonaan. Oli suuri onni, että olimme juuri tulossa satamaan, ja kaveri oli laittanut valmiiksi repun selkään, reppu pehmensi tömäystä. Ja oli onni, että hän ei istunut enää kasvot merelle päin kuten hetkeä aiemmin. Silmälasit ja ehkä kasvotkin olisivat kyllä olleet entiset, ja olisimme joutuneet hyvässä lykyssä taluttamaan häntä kädestä pitäen sen jälkeen.

Pahin epäonni oli kuitenkin se, että toinen kavereista sairastui mahatautiin pari päivää ennen kotiinlähtöä. Hän oli välillä tosi huonossa kunnossa, mutta onneksi ei tarvinnut häntäkään taluttaa eikä kantaa, sen verran virkistyi aina tarpeen tullen. Eikä hän ole selvinnyt ihan kuntoon vieläkään. Ihme pöpö, sillä kukaan muu ei sairastunut matkalla.

Luonnonkukkien teemapäivänä

2011-06-19T21:13:00.000+03:00

Tänään vietetään luonnonkukkien päivää. Sen kunniaksi ympäri maata järjestettiin opastettuja kukkaretkiä, yhteensä 114. Kaveri sai houkutelluksi mukaan sellaiselle retkelle, ja mukavaahan siellä oli luonnon keskellä aurinkoisena päivänä. Yläkuvassa harakankello.

Kolmen tunnin kierroksella löytyi kymmeniä, varmaan satoja kasveja. Ennestään tuntemattomia ei minulle ollut montakaan, mutta mielenkiintoista oli kuulla, miten kasveja on käytetty ennen rohtoina tai ruokana. Kuultiin kasvien kansanomaisia vanhoja nimiä tai kaikenlaisia uskomuksia niihin liittyen. Nurmitädykettäkin on nimitetty kuulemma joskus mummon silmälaseiksi.
Sananjalka puolestaan on saanut nimensä siitä, että kun vartta leikkaa, ilmestyy leikkauskohtaan kuin kirjain. Näin kasvi on tavallaan suoltanut sanoja. Yllätyin, että kaikki vanhemmat mukanaolijat eivät tienneet, että suolaheinän lehtiä voi hyvin käyttää ruoaksi tai että lapset yleisesti söivät niitä. Pohjanmaalla suolaheinää nimitettiin muikuksi.
Yllä niittynätkelmä. (Kuusenneulaset eivät kuulu tälle kasville!)

Puna-ailakki on minusta yleistynyt huimaa vauhtia. Sitä kasvaa nykyään aivan valtavina mattoina, melkein kuin voikukkia.

Koska päivän teemakukka tänä vuonna oli tähtitalvikki, oli tämäkin kuva laitettava mukaan, vaikka se on ihan huono ja epäselvä. Jos olisin tiennyt kuvaa ottaessani teemasta, olisin yrittänyt kuvata paremmin ja hartaammin.

Retki toteutettiin Juvalla Pattoin perintötilalla. Hieno ja viehättävä pihapiiri. Ja valtavat määrät luonnonkukkia niityllä.

Tilalle vievän tien varrella sekä peltojen ympärillä oli savolainen pisteaita. Mutta erikoista, että aita oli kauttaaltaan rakennettu kiviaidan päälle.
Länsisuomalaisille ei välttämättä ole tuttua, että koska Savon pellot ovat erittäin kiviset, pellot on joka kevät kivettävä eli pinnalle nousseet kivet kerätään pois ja mihin ne muualle laitettaisiin kuin peltojen reunoille. Joskus näkee myös keskellä peltoa valtavia kivikasoja pellolta kerätyistä kivistä.

Pitkospuita pitkin pääsimme tutustumaan myös kosteikon kasveihin. Hyttyset vain olivat niin suurena riesana, että kotona huomasin tukkani olevan veressä, kun elukat olivat imeneet verta päästä ja minä olin litistänyt ja raastanut hiuksista sääskiä.

Ja kun kerran luonnonkukista on puhe, sopinee tähän myös kuva kotipihasta. Päivänkakkaroitakaan ei tarvitse ostaa suurella rahalla ja istuttaa hiellä ja vaivalla kukkapenkkiin. Jättää vain nurmikosta niittämättä sen kohdan, johon olisi tulossa kakkaroita ja kas, kukkapenkki on valmis.

Näinkin voi oppia historiaa

2011-06-18T19:24:00.000+03:00

Minkähän takia ihminen lähtee aina merta edemmäksi kalaan, kun lähiseutu jää melkein huomiotta. Olen usein ajatellut mennä paikkakunnan opastetulle hautuumaakävelylle, mutta vasta nyt toteutimme tuon ajatuksen. Ja kyllä tulikin paljon mukavaa uutta tietoa paikkakunnan historiasta. Oppaiden johdolla kiersimme tämän alueen kymmenkunta entisen vaikuttajan hautaa, ja oppaat kertoivat, millä tavalla henkilöt ovat olleet merkittäviä paikkakunnalla. Muutamalla nimellä on ehkä yleistäkin mielenkiintoa, joten pari sanaa heistä.

Muistaako nuorempi sukupolvi, kuka oli Sylvi Uino? -Urho Kekkosen vaimo. Uinon perhe muutti Puumalaan, kun Sylvi oli 10-vuotias, mutta tytön oli muutettava myöhemmin Mikkeliin lukiota käymään. Isä ja kaksi sisarta on haudattu Puumalaan. Kuten näkyy, jokainen paikkakunta yrittää ratsastaa kuuluisuuksien nimillä, vaikka nämä olisivat vain käväisseet paikkakunnalla. (On muuten Urho Kekkonenkin käynyt täällä joskus).

Kuvassa Hartwallien sukuhauta. Juu juu, kyllä nämä ovat samoja Hartwalleja, joilla on limsatehdas nykyään. Yksi perheenjäsen on yrittänyt saada paikkakuntalaiset syömään perunaa. Kun sitä ei osattu käyttää, ja kansa vain jääräpäisesti viljeli vain naurista, piti tehdä oikein opaskirjanen perunanviljelystä ja sen käytöstä. Ja vähitellen ihmiset oppivat. Myös timotein viljelyn edistäjänä on kyseinen herra ollut merkittävä. Suku näyttää vaikuttaneen 1700-1800-lukujen vaihteessa.

Hautuumaalta löytyy myös sellainen hautaristi, jossa lukee: Maria Benois. Tämä nainen oli erittäin lupaava venäläinen taiteilija, vietti kesää Puumalassa miehensä ja tsaari Nikolai I:n hoviarkkitehdin kanssa. Mutta Maria menehtyi täällä vain 21-vuotiaana, ja ainoastaan valkoinen marmoriristi on jäljellä hänestä.

Paikkakunnan ensimmäisen opettajankin, Edvard Kunnaksen (k. 1929), haudalla käväistiin. Vieressä lepää hänen vaimonsa Sophia, joka oli samassa koulussa tyttöjen opettajana. 1800-luvun lopussa kunnan päättäjät eivät olisi millääm antaneet pitää koulua tavallisille maanviljelijöiden lapsille. Mitä nämä lukutaidolla tekivät! Kuitenkin kumpikin piti koulua omissa luokissaan. Mutta kun rakastuivat toisiinsa ja menivät naimisiin, keksivät kunnanisät, että kun opettajat kerran ovat naimisissa, ei tarvita enää erillisiä luokkiakaan. Niinpä tyttöjä ja poikia alettiin opettaa samassa luokassa, joten ei tarvittu enää kuin yksi opettajakaan. Arvatkaapa kumpi sukupuoli menetti toimensa? Nainen tietysti. Mutta tämä valitti ylemmälle taholle, ja sai pitää toimensa, ja sai jopa parin vuoden palkan takautuvasti.
Aluksi opettajien palkka maksettiin viljana, myöhemmin rahana.

Oppaat olivat pukeutuneet rooliasuihin: Mamselli Lukander ja ruustinnan apulainen Eevastiina. Ei etukäteen arvaisikaan, mitä kaikkea mielenkiintoista hautausmaakin kätkee sisälleen.

Lisää Ranskan kokemuksia

2011-06-17T09:58:00.000+03:00

Ranska-vaikutelmat jatkuvat:
Toulouselle ja lähiympäristölle on tyypillistä siniseksi maalatut ovat ja ikkunaluukut. 1500-luvulla kaupunki rikastui pastel-nimisen kasvin viljelyllä (saksaksi Waidpflanze), sillä siitä saatiin harvinaista sinistä väriä, väriä, jota ei muuten saatu kasveista.
Toulouselle on tyypillistä myös orvokit. Se oli kasvi, jota viljeltiin myös talvella ja myytiin laajoille alueille. Orvokeilla koristeltuja matkamuistoja myydään nykyään turisteille joka puolella.
Kaupunkia nimitetään myös vaaleanpunaiseksi kaupungiksi - la ville rose - tiiliarkkitehtuurin takia.
Toulousen alueella on elänyt myös kataarit-niminen uskonnollinen ryhmä.

Partaohraa näkee vähän siellä sun täällä. Tätä kasvaa Suomessakin satamakaupungeissa, lienee tullut laivojen mukana.

Väittävät, että Ranska on ruokamaa. Etu- ja jälkiruoat olivatkin hyviä. Mutta tämä oli matka, jolla meille sattui aina jotenkin köpelösti ruoan kanssa. Lohipastan lohi ei ollut samalla tavalla kypsennettyä kuin olen kotona tottunut, vaan jotenkin kylmäkuivattua, siivut pastan pinnalla. Söihän sitä, mutta kun en tahdo saattaa syödä Suomessakaan suolalohta enkä kylmäsavulohta, ei oikein ollut makunautinto.
Nautintoja on tietysti monenlaisia. Eräässä pöydässä joku nainen tilasi annoksen, jossa oli isolla lautasella pelkkiä ohuita lihansiivuja, ja salaattia eri lautasellinen. Kun hän oli syönyt lihat ja salaatin, tilasi toisen samanlaisen annoksen.

Kun ei lohi ollut hyvää, päätimme tilata seuraavalla kerralla muuta kalaa. Mutta kun ei ranskalaisista nimistä saanut mitään tolkkua, eikä asia selvinnyt kysymälläkään, tuli eteen mustekalaa. Se oli hyvin tehty ja laitettu, mutta mitä järkeä on syödä ruokaa, joka tuntuu kuin lasten kumilelua tai jonkun kengänpohjia järsisi. Mustekala ei ole pahaa, mutta ei hyvääkään, se kun ei maistu millekään.

Seuraavan päivän listalta valitsimme lihaa. Mutta emme muistaneet, että gourmet-ihmiset jättävät lihan raa´aksi. Verta tihkuvaa lihaa on aivan mahdoton syödä, jos ei siihen ole tottunut. Ruumis lyö kertakaikkisen lukon jonnekin vatsanporttiin. Samoin kävi ankan kanssa. Kun mainitsin tarjoilijalle, että rouge, hän sanoi, että kuuluu asiaan. No niin tietysti, mutta kun minä valitettavasti joudun omalla suullani niitä syömään. En silti päässyt laihtumaan matkalla. Ei kai, jos joka päivä syö kolmen ruokalajin aterian.

Tyypillisiä ja kuuluisia ranskalaisia juomiakin oli maistettava. Kuvassa istumme juomassa pastisia, joka on aniksenmakuinen, vähän samanlainen kuin kreikkalainen ouzo. Ensimmäiseksi tuotiin pöytään paahdettuja patonginsiivuja ja mätiä, ja kauhistuimme, että emme me ruokaa tilanneet. Tyttö kuitenkin rauhoitteli, että pikkupurtava kuuluu asiaan. Myöhemmin tuli omistaja sanomaan, että hän laittoi meille oikein meidän kotimaista musiikkia soimaan, Tom Jonesia!
Eräänä päivänä maistoimme myös kir-nimistä juomaa. Se on valkoviinin ja mustaherukkaliköörin sekoitusta.

Ja joka paikassa on aina jotain, jota ei ihminen ole vielä ehtinyt nähdä. Tässä katutolppia, jotka autoilija voi painaa kädellä maan tasalle, ajaa autolla yli ja tolpat nousevat pian takaisin.

Kaistatkin olivat kaupungeissa suomalaisittain oudosti. Ohuemmilla ja korkeammilla tolpilla on erotettu usein reunakaistat, ja luulimme niitä jalankulkijoille tarkoitetuiksi. Kerrankin vedimme matkalaukkuja kaikessa rauhassa tällaista kastaa pitkin, kunnes takana auto tööttäsi. Hyppäsin laakin saaneena sivuun, ja miehet autossa hurrasivat ja taputtivat käsiään. Kylläpä oli hauskaa turistien kustannuksella.

Maailman vessoista saisi aikaan vaikka romaanin. Kuvassa erään vessan soppakulhon näköinen käsienpesuallas. Parissa paikassa oli vielä vessa, jossa ei ollut pönttöä, vain pelkkä reikä lattiassa.
Sellainen oli mm. Sète´n rautatieasemalla. Laitoin rahan oveen, ja jouduin teräksiseen pieneen koppiin. Ihmettelin, mistä menee ovi vessan puolelle, mutta ei tietysti mistään. Lattialla oli jonkun märät ja likaiset kalsarit mytyssä ja vieressä reikä, jonne tuli tehdä tarpeensa. Ensin kuitenkin hätäpäissäni kokeilin, aukeaako ovi, aukesi pelkällä työntämisellä. Kun olin tehnyt asiani, yritin ulos, mutta nyt automaatti tietysti luulikin, että olin jo mennyt ulos, kun olin jo yhden kerran avannut oven. Meinasi iskeä jo paniikkia, kunnes huomasin punaisen napin. Onneksi ovi aukeni siitä painamalla. Vessat näyttävät olevan maailmalla sellaisia, joihin minä onnistun aina lukitsemaan itseni tavalla tai toisella. Siksi tuo kauhistus jo heti alkajaisiksi.

Ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Monessa paikassa oikein kädestä pitäen autettiin ja näytettiin suuntaa tai lähdettiin opastamaan, jopa ilman kysymistä. Yksi ajaa päräytti peräämme jopa moottoripyörällä, kun huomasi meidän menevän väärään suuntaan. Mutta kumma kyllä, vielä nykyäänkin puhe käy ranskalaisilta melkein pelkästään ranskaksi. Kaverini oli joskus opiskellut tv:n kieliohjelman perusteella ranskaa, ja siitäkin oli todella suuri apu. Aina jos ymmärtää jonkin sanan sieltä täältä, pääsee jo jonkinlaisille kärryille. Omituisinta, että kaupunkien infopisteissä istui nuoria, jotka eivät puhuneet englantia, mutta vielä oudompaa, etteivät tienneet usein mitään asiaa, jota kysyimme. Onko sellaisella infolla mitään virkaa, jossa ei osata neuvoa turisteja?

Jotkin sanat ulkomailla oppii väkisinkin. En osannut ennestään sanaakaan ranskaa, nyt tiedän, että sortie on ulospääsy, ferme suljettu. Junilla matkatessa oppii myös, että gare on asema, voiture vaunu ja voie raide. Ne on tiedettävä, jos aikoo osata oikeaan junaan.

Vaikka tästä jutusta tulee pitkä, on pakko kertoa vielä yksi episodi konnarin kanssa. Tiesimme, että junalippu on leimattava automaatissa ennen junaan menoa. Kerran työnsimme lippua automaattiin, mutta kone ei inahtanutkaan, ei kumminkaan päin. Juna näkyi jo tulevan, joten meidän oli pakko juosta siihen. Tuli sitten lipuntarkastaja ja alkoi huutaa, että lippua ei ole leimattu. Ei muuten ollut pienintäkään huijauksen mahdollisuutta, sillä lipussa oli päivämäärä, vaunu ja paikkanumerot. Yritimme selittää asiaa, mutta mies vain vaati 10 euron sakkoa. - Tämä tyyppi muuten puhui hyvin englantia.

Kaveri löi nyrkkiä pöytään ja uhosi, että me emme maksa selvässä asiassa. Konnari sanoi, että jos ette maksa, maksatte sitten 30 euroa, koska teitä on kerran kolme henkeä. Ja mies vielä väitti, että lipussa lukee suurin kirjaimin ranskaksi (!), että lippu on leimattava, ja häneen olisi pitänyt ottaa yhteyttä, jos ei automaatti toiminut. Toisen kaverin kanssa päätimme maksaa kympin, vaikka tunsimme kärsivämme vääryyttä. Pikkuasioissa ei kannata menettää sielunrauhaansa. Mutta kiihkeämpi kaveri kävi vielä junasta poistuessa sanomassa konnarille, että muistaa tämän ikuisesti. Uhkasi vielä laittaa valituksen rautatieyhtiölle.

Kuvassa yksi koulu Séte´issä. Tietysti koulu on kuvattava. Emme arvanneet mennä portista koulun sisäpihalle, joka näytti olevan puistomainen ja vehmas, koulun takana upea puutarha. Oppilaita maleksi portailla ja kaduilla tupakkaa poltellen. Muutenkin Ranskassa näyttiin polttavan tupakkaa enemmän kuin Suomessa.

Eteläranskalaisia vaikutelmia

2011-06-16T13:28:00.001+03:00

Ranskan-matkalta on palattu. Olemme nähneet pätkän Ranskaa matkalla Toulousesta Marseilleen. Valtava määrä uutta tietoa ja kokemuksia pienelle ihmiselle, mutta minimaalinen osa isosta maasta. Seuraa siis pieni yleiskatsaus teillekin.
Olimme varanneet lennot ja hotellit jo etukäteen omatoimimatkalle, joten meillä oli tietty aikataulu. Koska lento Helsingistä Brysseliin peruutettiin, emme päässeet jatkolennollekaan Brysselistä Toulouseen, joten jouduimme yöpymään Ranskan sijasta Helsingissä ja menetimme oikeastaan koko kaupungin. Siitä jäi mieleen vain, että paljon taloja ja ranskalaisia, ja vettä satoi. (Murrr, sillä Suomessa oli koko matkamme ajan ollut muka 30 asteen helteet, en usko!)

Mutta juuri ja juuri ehdimme kuitenkin jo Suomessa varaamallemme retkelle vanhoihin keskiaikaisiin pikku kyliin Bruniquel, Puycelsi ja Gaillac. (Kaksi ensimmäistä kuvaa, toisessa Puyecelsin kylä näkyy kokonaisuudessaan kukkulalla). Mukava ja mielenkiintoinen retki. Kylissä asuu vain muutama sata asukasta, pääasiassa taiteilijoita. Meidän kolmen suomalaisen naisen lisäksi osallistujia oli vain yksi australialainen nainen. Viime mainitussa paikassa käytiin myös viinejä maistelemassa yhdellä tilalla, ja ostimme jokainen viinipullon, jotka piti juoda iltaisin pois, ettei olisi niin paljon kantamista!

Seuraava päämäärämme olisi ollut kuuluisa maailmanperintökohde Carcassonne, mutta kun ei ollut mitään paikkaa kaupungissa, mihin jättää matkalaukut asemalla säilytykseen, ja aurinko alkoi juuri räköttää ja olimme muutenkin vähän kiukkuisia ja väsyneitä Helsingin päässä sattuneista vastoinkäymisistä, hyppäsimme takaisin junaan ja ajoimme Sèten kaupunkiin. Kaupungille on tyypillistä kanavat (kolmas kuva) ja se on oikeastaan saari. Hotellimme oli meren lähellä ja olimme kuvitelleet viettävämme kaksi päivää meressä uiden ja lepäillen, mutta oli kova tuuli ja vesi kylmää.

Niinpä sitten liotimme vain vähän jalkojamme meressä ja tyydyimme siis vain hotellin uima-altaaseen. Vietimme toisen päivän Nimes´n kaupungissa, jossa on paljon muistoja roomalaisajoilta, mm. amfiteatteri, jossa olisi illalla ollut jopa härkätaistelu ja gladiaattoreitakin. Muutenkin kaupungissa oli valtavasti ihmisiä ja meininkiä, sillä oli alkamassa suuri vuosittainen juhla, feria. Olemme nähneet härkätaisteluita Espanjassa, joten jätimme väliin.

Saapuminen Marseille´hin oli kuin kuninkaanlinnaan olisi tullut. Rautatieasema oli valtava ja vaikuttava, näkymä pihalta henkeäsalpaava (kuva 4). Mutta lumous haihtui hyvin nopeasti, kun lähti kävelemään katuja. Kadut roskaisia, paljon rapistuneita taloja, onhan Marseille muuten Ranskan vanhin kaupunki. En enää ihmettele, että rautatieasemalla eräs avulias neuvoja opasti meille kiertotien hotellille eikä suorinta tietä. Suora tie olisi vienyt valtavan alueen halki, jossa ulkomaalaiset pitivät kirpputoriaan. Ja kirpputori oli täällä juuri nimensä veroinen. Kaikenlaista rättiä ja rääsyä lojui maassa sikin sokin kymmenien myyjien jaloissa, osassa nukkui jopa lapsia ryysyjen seassa. Ja tällaista oli kokonaisen korttelin verran juuri erään maanalaisen aseman liepeillä. Ihmistä aivan mustanaan.

Sataman tuhannet purjelaivamastot olivat kuitenkin uskomaton näky. Vaikka samaisia kuvia näkee pilvin pimein, ei kuvasta saa kunnon käsitystä. Meriretki Calanques´n kallioille alkaa juuri satamasta. Lahdessa on kymmeniä ellei satoja metrejä pelkkää pystysuoraa tappia eli laivojen mastoja. Ja merimatka on upea. Ja uskomatonta, että jossain kallionkolossa on aina jokin pieni kyläkin, aivan eristyksissä. (kollaasiin on vahingossa tullut kaksi samaa kuvaa, viimeinen on sama kuin ensimmäinen, en jaksa enää vaihtaa).

Marseille´ssa on joitakin hienoja kohteita kuten Notre Dame de la Garde -kirkko, joka näkyy korkealta kukkulalta joka puolelle. Sinne voi poiketa kiertoajelulla. Myös Palais Longchamps -palatsi on upea ja mahtava.
Marseille´ssa olikin sitten ensimmäiset kuumat ilmat, mutta eihän siellä ole hiekkarantoja. Puolen tunnin bussimatkan päässä itään päin kävimme uimassa Plage du Pradon hiekkaisella uimarannalla. Se oli niin täynnä ihmisiä, että melkein kyynärpäitä piti käyttää, että mahtui sekaan uimaan. Metrin korkuiset aallot heittivät ihmiset aina rannalle, hauskaa oli kaikilla. Uusi kokemus minulle tällaisissa aalloissa uiminen.

Eräänä päivänä kävimme Aix-en -Provense´ssa. Se olisi meistä ollut kivempi paikka asua kuin Marseille, joka on suurkaupunki ja meille liian suuri: meteliä, autoja, ihmisiä. Aix-en Provence sen sijaan on vehreä ja kaunis pikkukaupunki. Täällä kaverit halusivat taidemuseoon, jossa oli Cesannen taidetta. Itse en tykännyt museon annista. Ainut taulu, joka teki vaikutuksen, oli jonkun M:llä alkavan taiteilijan maalaama taulu lampaista laitumella. Kuva oli ihan kuin kolmiulotteinen. Miten joku voi osata maalata sellaista.

Tämä viikon matka oli kiva, vaikkakin rasittava, kun aina oli raahattava matkalaukkuja uuteen paikkaan. Tallaisella matkalla saa kuitenkin paljon uusia kokemuksia ja seikkailua, kun joutuu ihmisten kanssa sumplimaan eri kielillä eikä kuitenkaan saa mitään selvää mistään. Kun ei nuorena ollut mahdollisuutta interreilaamiseen, olemme kolmen naisen porukassa tehneet kymmenen vuoden ajan matkoja, joissa ei seuraavan päivän ohjelma ole selvillä ennen kuin kyseisen päivän aamuna.
Tämä oli vain ihan pieni yleiskatsaus matkan nähtävyyksistä, ruoka- ja kielipuolesta ensi kerralla.

Ihmeitä luonnossa

2011-06-06T17:00:00.001+03:00

Arkeologeilla tulee olemaan varmaan hauskaa 200 vuoden kuluttua, kun löytävät tämän aikakauden jäännöksiä, sillä minullakin on hauskaa löytäessäni jatkuvasti kaikenlaista ihmeellistä. Minkähänlainen tämä vanha haravakone mahtaa olla tulevaisuudessa, kun nyt jo metsää pukkaa sen läpi.

Aika köppääsesti on käynyt tämänkin hirsimökin.

Puu on jäänyt ilmaan roikkumaan, kun joku on sahannut sen alaosan irti.

Ihme paikkoihin täytyy vessakylttejäkin laittaa. Varmaan jäniksiä ja hirviä varten,

etteivät tee tarpeitaan joka paikkaan:

Ja kotipihalla sinitiainen tuijottaa minua tosi vihaisen näköisenä, uskaltaisiko hakea lisää ruokaa poikasille. Sainpas kuvan, vaikka se vilahti nopeammin kuin kärppä. Sillä on taas pönttö täynnä perillisiä, ja sekä isä että äiti rahtaavat poikasille jatkuvasti ruokaa.

*Huomenna olen lähdössä vihdoinkin Ranskaan. Muutama tuttava ei meinannut uskoa, etten ole siellä koskaan ennen käynyt. Höh, mitähän minä siellä olisin tehnyt :) Kun palaan, on minulla sen jälkeen enää yksi entisen sosialistisen rajan lännenpuoleisista Euroopan maista käymättä.

Erilaista juhlaa

2011-06-05T09:14:00.000+03:00

Yksi lukuvuosi on saatu taas päätökseen. Niin kaunis ja lämmin kesäinen päivä, linnut laulavat, kukat kukkivat, oppilaat hymyilevät. Juuri sellainen päivä kuin kevätjuhlapäivät muistoissani aina ovatkin. Hyvin harvoin juhlapäivä on sateinen. Mutta ei kyynelehtimiseltäkään vältytä. Jotkut nuoret kollegat ovat lähdössä uuteen työpaikkaan. Haikeita halauksia, kyyneleet vierivät poskilla. Rakkaiksi tulleet oppilaat halataan viimeistä kertaa, taas vierivät kyyneleet.

Muuten kevätjuhlapäivä oli perinteinen ja tuttu, mutta yksi oppilaista oli kutsunut vieraansa Saimaalle laivaristeilylle puoleksitoista tunniksi. Kertakaikkisen kaunis sää suosi matkaa. Saimme tyyliin sopivasti perinteistä rantakalaakin ruislivän kera. Niille, jotka eivät ole tällaisesta ruoasta ennen kuulleet, esimerkiksi täällä yksi linkki. Tuon linkin ohjeen mukaan muikut muhivat voissa, mutta isolle joukolle laitetaan kyllä suurin osa vettä. Nuotanvedon yhteydessä on ennen vanhaan rannassa laitettu muikkuja heti pataan tulelle kypsymään. Tällaista ruokaa vain harvoin enää nykyään saa. Joskus saattaa vielä joku taho järjestää yleisölle rantakalailtoja. Joten tämä oli oikein mukavaa vaihtelua ja teki terää, sillä kun iltapäivä oli jo pitkällä ja aamulla seitsemältä oli viimeksi jotain suuhunsa saanut, oli alkanut hiukan hiukoa.

Risteilyn jälkeen ehdimme käydä vielä viidessä muussa paikassa. Nyt kaikki asuivatkin keskustassa, joten ei matkoihin kulunut aikaa. Silti tämä yksi vuoden pisimmistä työpäivistä päättyi vasta klo 18 illalla, jolloin sai viimeinkin potkaista puristavat kengät jaloista ja oikaista sohvalle ja alkaa odottaa uutta lukuvuotta.

Voi tätä viisastumisen vauhtia

2011-06-03T15:21:00.000+03:00

Kyllä minä olen viisastunut parin päivän aikana rutkasti.
Opin sellaisenkin asian, että kun miehillä on se kaikkien tuntema Lions club, naisilla voi olla oma vastaava järjestö. Mutta se ei olekaan sama kuin Lady lions. Leidit tarkoittaakin vain miesjärjestön jäsenten aviosiippoja, jotka siis eivät välttämättä ole järjestön jäseniä, ovat vain Leijonien puolisoita.

Paikallisen taideyhdistyksen avajaisissa oli samalla myös Kansallispukukolmosten näyttelyn avajaiset. Minulla on ollut eteläpohjalainen kansallispuku jo 30 vuotta ja mielestäni tarkat tiedot siitä, millainen puvun kuuluu ja ennen kaikkea millainen se saa olla. Yhtäkkiä yksi näistä "kolmosista" seisoi samainen puku päällään edessäni, ja hänellä oli puvun kanssa myös huivi hartioilla. Huivia en tämän puvun kanssa muista ennen nähneeni, mutta kuulemma saa pitää. Eipä olisi ennen saanut! Mutta tieto kasvaa, ja onhan minusta itsestään selvää, että kun nainen on ennen mennyt kihloihin, ja mies ostanut hänelle kihlahuivin, niin sitä on myös tietysti pidetty.

Onkohan ihmisille tuttu sanonta "pirin pärin"? Olen aina luullut, että se on yleiskielinen ilmaus kuten muut samankaltaiset sanaparit "vinksin vonksin" tai "nurin kurin". Sehän tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "sekaisin" tai "levällään": "Kaikki paperit olivat putoamisen jälkeen pirin pärin lattialla". Vasta kun tyttäreni kertoi jonkun väittäneen, ettei ollut koskaan kuullut sanontaa, aloin kysellä ympäriltäni, ja kas kummaa, kukaan ei tunnekaan sanontaa. Kai se sitten onkin pohjalaista murretta.

Ja kasvi- ja eläinkunnan jäsenet tulevat tutuiksi vauhdilla. Olen alkanut kierrellä metsiä ja soita hullun lailla kamera tanassa, ja kun paljon räpsii, saattaa linssin eteen jotain osuakin. Jokaista näkemäänsä lintua kun tähtää, ja kotona katsoo tietokoneelta, huomaakin, että eihän ne kaikki olekaan punatulkkuja. Tuo kuvassa olevakin on osoittautunut metsävikloksi, jota en ole ikinä ennen nähnyt. Onpa muka melko yleinenkin. Kasvi nimeltä raate on myös ollut ihan vieras. Mutta väittävät sitäkin ihan tavalliseksi. Mikähän harso minun silmien edessä oikein on yli puoli vuosisataa ollut, kun ei ole ennemmin törmätty senkään kanssa. Ei ne kaikki kasvit olekaan voikukkia. Vaikka kyllä minä silti uskallan väittää tuntevani enemmän kasveja kuin moni muu.

Aika muuttuu mutta ongelmat vakiot

2011-05-31T08:57:00.000+03:00

Olen yhtäkkiä kiinnostunut entisaikojen sukupolvien elämästä. Tämä hämmästyttää minua kovasti, koska en ainakaan koulussa ollut koskaan kiinnostunut historiasta. Mutta eihän koulussa puhuttukaan mitään juuri minun äidinäidinäidinäidin... elämästä, vaan joidenkin toisten. Tai niin minä ainakin luulin. Ei koulussa tullut ajatelleeksi, että se mitä Suomessa on joskus tapahtunut, on tapahtunut juuri meidän omille esiäideillemme ja -isillemme.

Seurasin huvikseni minulle annetusta sukukirjasta juuri tuota ketjua äidinäidinäidinäiti ja niin edelleen. Kauemmaksi ei pääse kuin erääseen Katariinaan, joka on syntynyt 1760 ja jolla on niinkin hauska tyttönimi kuin Latva-Kalistaja. Mutta sukukirjoistahan ei selviä, millainen joku on ollut luonteeltaan, mitä ajatellut, mistä iloinnut, mistä kärsinyt. Voi vain päätellä lapsiluvun, syntymä- ja kuolinvuosien sekä miesten tai vaimojen lukumäärän mukaan. Kyllä nyt harmittaa, että on huonot tiedot yleisestä historiasta. Jos haluaa eläytyä noiden ihmisten elämään, on kaivettava esiin historiankirjat ja vertailtava oliko samoihin aikoihin kyseessä sota-aika tai nälänhätä. Vai puukkojunkkaritko riehuivat ja tappoivat vaimoilta miehet ennen aikojaan.

Selväksi on käynyt nimittäin, että aina tuohon Katariinaan saakka naiset ovat olleet tässä sukuketjussa vahvoja. Monet ovat menettäneet miehensä usein jo ensimmäisen lapsen jälkeen. Uudelleen avioiduttuaan ovat sitten saaneetkin varsinaisen lapsilauman, parhaimmat jopa 14 lasta. Yhdenkin esiäidin mies on tapettu jo vähän ennen kuin ensimmäinen lapsi on edes syntynyt ja näköjään kolme päivää Suomen sodan päättymisen jälkeen.

Ja eräs toinen on menettänyt miehensä heti ensimmäisen lapsen synnyttyä, mennyt sitten naimisiin leskimiehen kanssa, jolla oli ennestään 8 lasta (!) ja saanut itse vielä kahdeksan lasta lisää. On siinä ollut taistelua!

Ongelmien ja murheiden määrä ihmisen elämässä tuntuu olevan vakio sukupolvesta toiseen. Jos ei ole yhtä huolta, niin sitten on toinen, kukin aikakausi tuo omanlaisensa murheet. Vanhempien huoli lapsistaan ja näiden tulevasta elämästä on takuuvarma ongelmien aiheuttaja. Ja lapsethan pitävät aina päänsä varoitteluista huolimatta.
Yhtäkin talollisen tytärtä on varoiteltu ja estelty menemästä naimisiin torpparin kanssa, mutta tytär ei ole tästä välittänyt. Ilmeisesti tyttären onneksi, koska torppari on tullut taloon "koirasminiäksi" ja myöhemmässä vaiheessa päässyt isännäksi.

Seuraavan sukupolven tytärtä on varoiteltu Amerikan-kävijästä. Sellaisethan ovat huithapeleita, ja pelkona on tietysti myös tyttären menettäminen kauas pois. Siinä vain sitten kävi niin, että mies lähti Amerikkaan heti lapsen syntymän jälkeen ja ehti vuoden kuluttua siellä kuolla ennen kuin puoliso ja lapsi ehtivät perässä.

Seuraavan sukupolven riesana on viinan kirot. Varoituksia sieltä ja täältä saa tytär kuulla juopon miehen kanssa seurustelusta. Mutta varoittelut kaikuvat tietenkin kuuroille korville, kun ei asianomainen ole kerran itse nähnyt sulhastaan koskaan juovuksissa. Mitäs akkojen puheista.

Sitten päästäänkin jo viime sotien aikoihin, jolloin epäiltiin, tuleeko pohjalaisen ja karjalaisen yhteiselosta mitään. Ja kuten arvata saattaa, tytär ei kallista korvaansakaan varoitteluille. Onhan kyseessä itsepäisen jääräpäinen suku.

Uuden sukupolven tytär saa puolestaan kuulla epäilyjä siitä, tuleeko mitään koulutetun naisen ja kouluttamattoman miehen yhteisestä elämästä. Vanhemman väen muistissa on vielä myös katkera sisällissota: "Ei sunkaan se E vain oo kommunisti, kun sillä on punainen paita?"

Itse en kyllä tunnusta ainakaan ääneen lausuneeni epäilyjä tai toiveita omien tyttärien seurustelun suhteen. Ainakin yritin pitää ajatukset ominani. Vaikka jos oikein tarkasti muistelee, saattaa olla, että kaikenlaisia kolleja jouduttiin mekin luudan kanssa talon nurkalta häätämään.

Meniköhän nyt oikeille

2011-05-26T08:48:00.000+03:00

Ei juuri sellaista päivää, ettei jostain syystä tarvitse mennä koululle. Eilen oli etälukiomme rehtorin eläkekahvit. Kyllähän tällainen työssäkäynti ihan mukavaa on. Oppilailtakin oli edustus. He ojensivat rehtorille pahvista tehdyn leveän oranssisen solmion. Tällä viittasivat rehtorin talviseen käyntiin, jolloin rehtorilla oli leveä huovutettu oranssinen kettukravatti. Ja tuohon tositapahtumaanhan viittasi abipäivänä myös leikki, jossa piti sokkona kiinnittää rehtorin kuvaan solmio.

Kahvien jälkeen oli lukion opettajainkokous. Minut oli valittu sihteeriksi jo etukäteen, kuka lie valinnut. Tässä kevään viimeisessä kokouksessa päätetään aina eri tahoilta tulleiden kirjalahjojen tai stipendien saajat. Tehtävä ei ole mikään helppo. Opettajathan eivät aina voi tietää oppilaiden vapaa-ajan harrastuksia tai käyttäytymistä muita kohtaan. Toisaalta taas kyläläisilläkin voi olla ihan puolueellisia mielipiteitä. Muistettaneenpa vain jokavuotiset Lucia-äänestykset. Jos jollain on takanaan suuri suku äänestämässä, hän saattaa voittaa äänestyksen ja päästä valon tuojaksi ja hyväntahdon lähettilääksi, vaikka olisi kuinka ilkeä luonteeltaan.

Tuli vain mieleen ne jokakeväiset nettikeskustelut eri puolilta Suomea, miten taas joku väärä henkilö sai stipendin.Yleensä noissa keskusteluissa väitetään, että opettajat olisivat olleet puolueellisia ja antaneet stipendit vain toistensa lapsille tai joillekin silmäätekevien perillisille. Mutta iät kaiket mukana olleena väitän, että kyllä kokouksissa yritetään tarkkaan pohtia saajat stipendinantajan edellyttämien ohjeiden mukaan. Kriteereissähän on yleensä tarkkaan määritelty, millainen saajan tulee olla. Mutta jos on paljon kriteerit täyttäviä, on silloin vain heitettävä arpaa. Palkintoja ei riitä kaikille. Ja opettajat eivät voi myöskään määrätä lahjan suuruutta. Siksi stipendien rahasummat voivat vaihdella joskus suurestikin.

Koska meillä on erittäin vähän oppilaita nykyään, on meillä nyt aika paljon lahjatarjontaakin verrattuna vaikkapa suuriin lukioihin. Muistanpa vielä nekin ajat, kun tänne tulin. Lukio oli vasta perustettu, eikä stipendilahjoittajia ollut muistaakseni ollenkaan. Oppilaita oli paljon ja kiitettäviä tuloksia runsaasti, mutta ketään ei voinut palkita, koska jotenkin eri tahot vain eivät olleet vielä heränneet siihen, että voisivat muistaa ylioppilaita stipendein. Vieläkin muistuu mieleen tapauksia, joissa monta laudaturia kirjoittaneetkin lähtivät kotiin ilman kirjekuorta. En tiedä, saattoi olla, että eivät osanneet mitään odottaakaan.
*****
Kuvassa kotoinen metsätähti. Onkohan se aliarvostettu!

Kirjava lintu

2011-05-24T18:53:00.000+03:00

Tätähän me lähdimme tänä aamuna jo varhain kyttäämään. Kaakkuria. Se on nykyään kovin harvinainen, elää vain erittäin rauhallisilla ja kaukaisilla suolammilla. Näyttää kovasti kuikalta eikä ihme, onhan se sen sukulainen. Mistä sitten erottaa kuikan ja kaakkurin, ne kun ovat niin samannäköisiä ja -oloisia? -Kaakkurilla on punainen kaula, varma tuntomerkki.

Kaakkuria nimitetään myös kaakoksi tai kaakkoseksi sen ilmansuunnan mukaan, mihin se syksyllä lähtee. Uskokaa vain, kyllä se on kaakkuri, sillä on punainen kaula.

Kun olin nuorena tanhuryhmässä, siellä tanssittiin vanhan kansanlaulun mukaista tanhua:

Kiikkuri, kaakkuri kirjava lintu
metsässä lentää ja siivet ne vinkuu.
Ensin oli kaakkuri, sitten se,
joka sinun vieressäsi hyppäilee.

Enpä tuolloin edes tiennyt, minkä näköinen otus kaakkuri on. Järvettömällä alueella kasvaneena en ollut siitä koskaan kuullut, olikohan biologian tunnillakin hypätty sen yli! Kaakkuri kuulosti kovin pelkältä lorulta, ihan kuin liirum laarum. On se kuulostanut varmaan lorulta monen muunkin korvissa, sillä aika yleinen loru on esimerkiksi tällainen:

Kiikkuri, kaakkuri, kirjava lintu,
aitassa kirnussa sininen sintu.
(Sintu tarkoittaa vedensekaista kuorittua maitoa tai piimän heraa).

Tällaisen lammen rannalle yritimme ryömiä hyvin maaston väriseksi maastoutuneina ja hissukseen hiipien, sillä lintu on hyvin arka. Juuri kun olimme päässeet aika lähelle, soi puhelin! Etäopetuspaikkakunnan eräs ope soitti ja kyseli, kenelle oppilaalle annetaan kevätjuhlassa erään tahon lahjoittama saksankielinen kirja. Vaikea sitä oli alkaa keskellä korpea miettiä, varsinkin kun kaakkuri juuri oli uimassa lähemmäksi, mutta kun muistin, että oli kaksikin erittäin hyvää, ei siinä auta kuin heittää arpaa, kumpi kirjan saa. Saakoon ensi vuonna sitten toinen.

Jos me osasimme maastoutua maisemaan, osasi sen tehdä isokuovikin. Ainakin yhtä pitkä nokka kuin sen takana oleva puun oksa. Vai onko siellä rungon takana toinen kuovi?

Mitä, onko joku käynyt korvessa oksentamassa?
-Ei nyt sentään, vaan kyseessä on limasieni!

Ja kotipihaan päästyä oli tuomi melkein täynnä kultakuoriaisia keväisissä puuhissa.

Laiha osanotto

2011-05-23T19:08:00.000+03:00

Niin kaunis ja lämmin on ollut sää, mutta kun tänään piti olla TYKY-iltapäivä eli sellainen työyhteisön työkyvyn ylläpito ja yhteishengenluomisiltapäivä, kuin tilauksesta kerääntyi pilviä taivaalle ja alkoi sataa. Oli suunniteltu alun perin kirkkovenesoutua, saunomista ja makkaranpaistoa. Ja paikalle piti tulla mieluiten jotenkin urheillen.

Menin seurakunnan leirimajalle pyörällä ja pelastusliivit mukana (en sentään pelastusliivit yllä), koska en ollut kuullut, että osanottajia oli ilmoittautunut niin vähän että kirkkovene ei olisi kymmenellä hengellä vielä liikahtanutkaan rannasta. Vesi on niin matalalla, että vene on jäänyt kauas vesirajasta. Mutta ei se pieni sade meitä haitannut. Kun ei soutamaan päästy, kävelimme sen sijaan pienen lenkin lähitalon tontin ympäri (noin 200 metriä :) Korvensimme leirimajan takassa makkaraa ja söimme ne aurinkosalaatin kera. Jotkut saunoivat ja uivatkin.

Muuten mukava, mutta taisi olla huono ajankohta tällaiselle. Moni oli juuri näin viimeisillä työviikoilla niin kiireinen, että ei ehtinyt mukaan.

Tavattiin taas

2011-05-20T16:39:00.000+03:00

Tänään oli taas se päivä, jolloin etäoppilaat saivat tavata opettajansa ja etäiset luokkakaverinsa. Kolmen lukion tapaaminen oli tällä kertaa meidän koulullamme. Oppilaamme ottivat muualta tulleet heti tottuneesti huostaansa ja järjestivät näille erilaista ohjelmaa. Olin huomaavinani, että on syntynyt oikein ystävyyssuhteitakin oppilaiden välillä, vaikka näkevät toisiaan vuoden mittaan vain televisiosta.

Opettajat pohtivat sillaikaa taas käytänteitä. Mutta niin vain näyttää olevan, että etäopetus on niin arkipäiväistynyt, että samanlaisia ongelmia kuin vielä vaikkapa vuosi sitten, ei nyt tuntunut enää olevan. Laitteetkin ovat toimineet kohtalaisesti, yksi syy voi olla, että opettajat ovat jo rutinoituneita käyttäjiä. Ongelmaksi taitaa nousta seuraavaksi se, että jotkin näistä laitteista alkavat olla jo niin vanhoja ja kovan käytön takia kuluneita, että alkavat temppuilla sen takia.

Oppilaatkin saivat pohtia pienryhmissä ongelmia ja tuoda esiin parannusehdotuksia. Olin aina kuvitellut, että juuri kielissä olisi ongelmallista, kun pitää yrittää kuulla vieraskielistä puhetta koneiden välityksellä. Tuohan se tietysti omanlaiset haasteensa, ja kuunteluharjoitusten hankaluus tuotiinkin esiin, mutta oppilaat ovat voimakkaasti sitä mieltä, että nimenomaan matemaattisiin aineisiin etäopetus ei sovi missään nimessä. Ja oppilaathan tässä asiassa ovat parhaita asiantuntijoita.

Mukava, kun nähdään puolin ja toisin pari kertaa vuodessa, alkavat opettajatkin olla tuttuja keskenään, ja aina on helpompi ottaa yhteyttä toisiinsa ongelmatilanteissa, jos tietää ja tuntee asianosaisen. Ihan alkaa jo tuntua siltä, että nämä opet ovat yhtä tuttuja kuin työskentelisivät vain viereisessä luokassa eikä 1½ tunnin automatkan päässä. Ja oppilaatkin ovat niin tuttuja ja mukavia, että nekin jotka eivät olleet päässeet mukaan reissuun, olivat laittaneet terveisiä muiden mukana.

Vieraiden lähdettyä minulle oli taas yllätys. En muistanutkaan, että kuuluin kevätjuhlajärjestelytoimikuntaan. Ja kokous oli heti vierailun päätyttyä. Mutta nyt on ohjelmarunko meillä kasassa ja juhlaa edeltävän päivän koristelusuunnitelma tehty, joten eikös sitä sanota että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Nyt ei muuta kuin pannaan suunnitelma täytäntöön kahden viikon kuluttua.

Meille oli järkätty ylläri

2011-05-18T20:03:00.000+03:00

Sähköpostissa oli vain ilmoitus, että tänään iltapäivällä koko koulun väki satamaan. Mukavat vaatteet ja hyvät kengät mukaan. Piti oleman arviointi-iltapäivä. Kyselin sieltä ja täältä, mitä oli luvassa, mutta kenelläkään ei ollut enempää tietoa kuin minullakaan. Meille oli järjestetty yllätys! Siispä oli pakko sonnustautua satamaan. Ja meidät ohjattiin ensimmäiseksi laivaan.

Laivassa oli tosi hyvät ruokatarjoilut, oikein kahdenlaista salaattia, maukasta kanakiusausta, patonkia, yrttilevitettä ja juomaa monenlaistakin. (Tietysti minä olin taas tullut autolla, joten ei valinnanvaraa jäänyt kovin paljoa). Mutta laivamatka sujui syöden ja muuten riemuiten.

Meidät vietiin erääseen Saimaan saareen. Saari on niin suuri, että siellä on pari lampeakin ja paljon luontopolkuja. Aivan upeat hiekkarannat ympäri saarta ja mahtava mäntymetsä. Saaressa on joskus pidetty täysihoitolaakin ja täällä on mm. George de Godzinsky viettänyt kesiään.

Tälle saarelle on usein tehty laivaretkiä myös opppilaiden kanssa, silloin oppilaat ovat uineetkin, jos sää on sallinut ja onpa joskus yövyttykin mökeissä. Meille oli perillä järjestetty parin kilometrin patikkareitti, ja tietysti oli myös rasteja, joissa kysyttiin paikkakuntatietoutta. Pöh, meidän porukka ei saanut kuin kaksi kymmenestä oikein. Mutta kuka nyt voi tietää, mihin suuntaan vesi on joskus virrannut salmessa, hyvä jos tietää nykyisen virtaussuunnan!

Mutta viimeiseen kysymykseen tiesimme vastauksen: Mistä syystä miehet ennen vanhaan keväällä eräretkelle lähtiessään saattoivat vaimonsa raskaaksi ennen lähtöä? a) pelkäsivät pitkää selibaattia b) pelkäsivät vieraiden miesten käyvän vaimon luona c) halusivat varmistaa geeniperimän.

Sähkökatkoja ja käypäläisiä

2011-05-16T16:17:00.000+03:00

Kun on sadepäivä, katkoi taas sähköjä poikki, vaikkei edes tuule. Ilmeisesti vettä vuotaa jonnekin muuntajaan tai muuta vastaavaa. Lähdin käymään kirjastossa, kun ei kerran voinut netissäkään roikkua. Siellä olikin sähköt, ja ihmettelin, miten kirjastonhoitaja olisi toiminut, ellei olisi ollut sähköjä. Olisiko kirjannut lainaukset muistiin käsipelillä.

Ilmeni, että hän ei sellaiseen ala. On kuulemma joskus pari viikkoa kirjannut käsin kaikki koodit, ja siitä tuli sellainen sotku, että sitä piti korjailla monta viikkoa jälkikäteen. Asiakkaille tuli vääriä muistutuslappuja kirjoista, joita he eivät olleet lainanneetkaan ikinä tai kaupungin kirjat menivät sekaisin tämän kylän kirjojen kanssa. Näin ollen kuulemma sähkökatkoksen sattuessa hän ei omien sanojensa mukaan tee mitään, kun eivät kaupat ja pankitkaan silloin toimi. Ja lopputulos on kuulemma että "kun kunnan työläisenä ei tee mitään, ei voi tulla virheitäkään".

Kotiin tultua kuului muuntajan kohdilta pusikosta miesten huutoja toisilleen. Olivatkohan korjaamassa vikaa vai muuten vain tarkastamassa. Huudoista tuli elävästi mieleen, kuinka joskus olen kuullut sienimetsässä saksalaisten huutelevan toisilleen puolen minuutin välein "hallo!" Olivatkohan nämäkin eksyneet meidän naapuritontilla.

Ja sitten tuli jehovantodistajia. Antoivat pari lehteä, ja mietin, miten saan naiset ulos kohteliaasti. Lähtivätkin ihan sovinnolla luettuaan pari psalmia, ja luvattuani lukea heidän lehtiään. Yleensä keskimäärin kerran kesässä käy ovella tällaisia käypäläisiä, kaupustelijoita, todistelijoita tai tien kysyjiä, ei sen useammin. Tässä keväämmällä kävi joku venäläinen kysymässä tietä. Jos nyt on tällainen trafiikki jo ennen kuin kesäkuukaan on edes alkanut, keitä kaikkia täällä oikein ehtii käydäkään ennen syksyä.

Nauttiminenko pahasta

2011-05-15T10:51:00.000+03:00

Moni bloggaaja tuntuu olevan tyytyväinen, kun Blogger oli käyttökatkolla, ei tullut roikutuksi jatkuvasti netissä ja sai tehdyksi välillä muutakin

Mutta onko blogissa pyöriminen sitten pahempi asia kuin jokin muu tekeminen. Kuka määrittelee, mikä ihmisen tekemisistä on arvostetumpaa, parempaa tai hyödyllisempää kuin jokin toinen. Yksi lukee romaaneja aamusta iltaan, toinen tekee käsitöitä jatkuvasti. Kolmas lukee lehtiä, joku istuu naapurissa juoruilemassa niistä, jotka juuri eivät satu olemaan paikalla.

Jollekin on hölkkääminen tai muu liikunta tullut aivan pakkomielteeksi, tunnenpa sellaisenkin, jolle jatkuva siivoaminen oli niin tärkeää, että millekään muulle ei jäänyt enää aikaa. Jos joku tekee jatkuvasti intohimoisesti työtään, on sekin jo pahasta.

Kuka on määritellyt, mitä meidän tulee harrastaa ja tehdä töinämme tai vapaa-aikanamme? Miksi tunnemme huonoa omaatuntoa jostain harrastuksestamme? Vai onko meillä sisäänrakennettu kello, joka alkaa kilkattaa heti, kun alamme nauttia jostain? Eräs henkilö, nyt jo edesmennyt, oli kerran päässyt ensimmäistä kertaa eläissään kokeilemaan tikanheittoa. Hänestä se tuntui mukavalta harrastukselta, kunnes yhtäkkiä heitti tikat syrjään ja lausahti: "Nyt täytyy lopettaa, tähänhän tulee himo!"

Niin tai näin, joka tapauksessa Bloggerin kaatuminen laittoi ihmiset välillä miettimään elämän syntyjä syviä. Mikä on työn ja vapaa-ajan suhde, miten turvassa olemme netissä liikkuessamme ja kuinka riippuvaisia olemme nykyaikana toisistamme. Ja ylipäätään miten haavoittuvaisia olemme joka asiassa. Täällä hieman valaistusta Bloggerin kaatumiseen.