lauantai 26. heinäkuuta 2014

Tukkilautan ohikulku

En ollut aamulla ehtinyt vielä edes pukeutua, kun mies tuli jo kaupasta ja ilmoitti, että tukkilautta näyttää tulevan järvellä. Minä kiireellä kesken kahvinjuonnin ryntäsin kameran kanssa matkaan.

Nousin sillalle kuvaamaan, ja  hinaaja oli ehtinyt jo alittaa sillan. Hinaajan molemmin puolin kulkevat pienemmät veneet, jotka lähtevät vähän väliä tarkistamaan, että lautta pysyy kasassa eikä ole muita ongelmia.
 Kiire minulle tuli siksi, että olemme asuneet täällä jo lähes 40 vuotta ja nähneet tukkilauttoja ties kuinka paljon, mutta kerran havaitsin, että minulla ei taida olla ensimmäistäkään kuvaa tukkilautoista. Pitäähän niistä kuva saada niin kauan kuin sellainenkin ihme vielä on olemassa. Yhä vähemmän ja vähemmän kuljetetaan puuta tehtaalle vesitse. 
 Lauttaa sillan toisella puolen vain riitti ja riitti. Kun tietää, miten pitkä yksi tukki on, ja miten valtavan pitkälti tätäkin letkaa vain jatkuu ja jatkuu, voi vain arvailla, montako tukkirekkaa tälläkin lautalla on saatu pois maanteiltä.
 Ja toisella puolen siltaa näkyy toinen avustusveneistä lähteneen tarkastuskierrokselle.
 Se kiersi lautan perän, jossa minusta näytti olevan tukkinippuja huonosti kiinni, mutta vene ei siihen jäänyt korjailemaan, nippujen oli kai sitten tarkoituskin olla näin. Eikä vene jäänyt tuohon toiseen kohtaan, jossa minun mielestäni oli jo nippu vähän vinksallaan.
 
Vaan vene meni toiseen, pahempaan kohtaan. Siihen se vene kiinnittyi joksikin aikaa sitomaan nippuja paremmin.
Nyt on jo koko lautta alittanut sillan. Hinaaja pysähtyi, että miehet saavat paremmin tehdyksi työtään. Mutta kun ei tukkinipussa ole jarruja, jatkavat peräpään niput kulkuaan, ja koko lautta on jo pienoisella kiemuralla. Onneksi ei ole minkäänlaista aallokkoa, sillä tänä aamuna oli jo aamulla lämpötila 26 astetta ja peilityyni järvi. Voi vain arvailla, mitä ongelmia miehillä on lautan kanssa, jos on kova aallokko ja tuuli.
 Mutta vika tuli korjatuksi, ja lautta pääsee jatkamaan matkaa. Tukkilautat kulkevat nykyään mieluiten yöaikaan, sillä pienveneliikenne on näin heinäkuussa mahdoton. Joskus sattuu onnettomuuksia, jos veneilijä ei ajoissa huomaa lauttaa. Ei ole vaaratonta kulkea hinaajan ja lautan välistäkään.
Siitä se lautta alkaa vähitellen taas oieta ja nyt sen täytyy osoittaa kulkunsa tuonne vasemmalle niemen taakse kohti Lappeenrantaa. Eivät ole helppoja käännöksetkään pitkän jonon kanssa. Jos tekee liian äkkijyrkän mutkan, saattaa loppupää laahata jo ihmisten laitureilla.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Teatteri on rankka laji

Eilen olin eläkeläisten mukana Heinävedellä Karvion kesäteatterissa. Kyseessä oli Valamo-trilogian toinen osa Poika munkkilan polulla. Ensimmäisen osan olin katsomassa kaksi vuotta sitten, kolmas osa nähdään kahden vuoden kuluttua.

Näytelmä oli kiva, esiintyjätkin minusta suhteellisen hyviä. Mielenkiintoiseksi kappaleen tekee se, että näytelmä on tosipohjainen. Mukaan oli otettu asioita aina Tulilahden murhaa myöden.
Nyt oli päästy jo 60-luvulle, ja musiikki sen mukainen. Lisää voipi lukea vaikka täältä.

Joka paikkaan on pitkä matka. Meni minne vain, aina saa istua autossa tuntikaupalla. Mutta mukavassa seurassa matka taittuu kuin itsestään. Perillä oli ruokailu Karvion Kievarissa, mutta kuskilla oli suuria vaikeuksia saada linja-auto mahtumaan jonnekin. Ihmistä oli Karvion kanavalla kuin meren mutaa ja autoja joka paikka täynnä vinksin vonksin parkkerattuina. Sattui nimittäin samaan aikaan höyrylaivaregattatapahtuma.

Saihan kuski auton kievarin pihaan, mutta ei meinannut saada sitä enää millään pois. Pitkä auto kun tarvitsisi suuren kääntösäteen, ja risteyksessä tien molemmin puolin oli autoja perä perässä, ihan kiinni risteyksessäkin. Valehtelematta ainakin varttitunnin kuljettaja vekslasi autoa edes sun taa. Välillä oli lähteä risteyksessä olevan auton etupuskuri mukaan, välillä toisen auton takapuskuri. Toisinaan taas liikennemerkki raapi jo ikkunoita. Ulkona olevista ihmisistä kehkeytyi liikennepoliiseja huitomaan ja viittomaan. En tiedä, oliko niistä mitään apua.

Sitten kuski suunnitteli ajavansa viereistä jalkakäytävää pitkin. Minä kiireeellä laittamaan turvavyön kiinni. Siinä olisi kyllä käynyt köpelösti. Jalkakäytäväkin oli autoja täynnä, joten ei bussi olisi siitä mahtunut kulkemaan ilman, että toisen reunan pyörät olisivat harranneet ojanpohjaa. Jotenkin näköjään me sieltä on kumminkin selvitty teatteriinkin.

Teatterissakin oli kuuma kuin pätsissä. Ei suomalainen tahdo kestää aurinkoakaan. Kaksikin henkilöä tuli huonovointiseksi, ei kuitenkaan meidän porukasta. Yhtä kärrättiin jo pyörätuolillakin ambulanssiin. Järjestäjät ovat kai tottuneet, että tällaista tapahtuu, sillä ensiapuporukka oli jo valmiiksi paikalla. Teatteri on näköjään rankka laji.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Yks kaupunkireissu

Mie ko toissapäivän lupasin kirjottaa täl täkäläiselkii murteella nii pittäähä se koittaa, vaik emmie ossookkaa.
Eile lähettii kaveri kansa kaupunkii hummaamaa. Olin tulna eellispäivän siihe tuloksee, jotta miul huutaat kaapit tyhjyyttää. Ei mittää piälepantavoo, ja työtkii alkaat kohtsillää. Sitä paitsi käskööt oikei ministeritkii, jot pittää ostoo, muute männöö kansatallous hunningole. Ja myöhä ollaa kuuliaisii immeisii ja tehhää nii ko käsketää.

Kaupungis ol mukava ajella, ko eihä siel olna juur kettää. Kaikha ne on tänne maale ängenneet kesälomillaa. Tiällähä saattaa kaupa hyllyt huutoo tyhjyyttää, ko turistit vievät kaike. Myö sit tuotii tavaraa senkii eestä kaupungist. Sieltähä lopettaat kaupat, jos ei kukkaa oo mittää ostamas. Eikä siin kauaa nokka tuhisna, ko takakontti ol täynnä lotjuu, pussii ja kassii.

Tavattii kahvilas tuttuloitakkii ja turistii sen aikoo, ko korjasvat suutarila miu lauku hihnat. On joku myönä miule aikonnaa nii huono käslaukun jot hihnat katkes heti ens käytös. Vielä myö keksittii männä yhtee kauppaa, ja het ovela tarttu nuor mies hihasta ja ol nii kommee ja hyvä puhumaa, jot myöhä innostuttii häne kansaa haastammaa vaik mitä. Mut eihä hää unhottannakkaa pääasioo. Tiettiihä myökii, jot pojal on mieles vua suaha meijät oma firmasa asiakkaiks. Mutta turhaa hää aikoosa kulutti meijä kansa. Myö oltii juur päivitetty liittymät ja viimose piäle siin samas firmas. Tais olla mies pettyny, mut ei maha mittää.

Sit ko myö viimosela selvittii iltapuolella kottii lähtöö, nous keskkaupungilta päi musta sankka savu. Ois tehnä miel männä kahtommaa, polttaako siellä joku kämppääse vai mikä pallaa, mutta eihä myö haluttu männä sinne palomiesten töitä häirihtemmää. Päin vasto ko mon muu ol kuulema jiänä tien tukkeeks. Sitä paitsi oisvat ehken luulleet meijä oleva syyllisii tulpalloo. Mutta oltii myö sen verran uteliaita, että kahottii het kotona netistä, jot keskellä kaupunkii ol jossain syttynä styrokskasa tullee. Tuski se itellää on syttynä. Ehkä joku on vähä avittanna.

Se ol sellane kaupunkireissu. Muutama kerra sain kotona kulkee eestakasii peräkonti ja makkuuhuonee väliä enne ko olin kaik tavarat kantana tuppaa. Koha ilemat kylymenöö, pittää männä uuvestaa ja ostoo vähä lämpimämpiikii voatteita :)

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Päivä meni ku iltamis

Nyt pakkaa päälle väkisinkin sellaanen iili, että pitää vaihteeksi kirijoottaa pohojalaasella murtehella. Täytyy keksiä jutunjuurta vaikka tämän päivän tekemisistä. Äläköhöt eteläsavolaaset hermostuko. Mä yritän keksiä seuraavalla kerralla vaikka tikusta asiaa  eteläsavolaasittain. Tasapualisuuren vuaksi.

Aamulla  lähärettihin matonpesuhun jo heti sianpiäremän aikoohin. Eileen siäl´oli nimittäin oikeen jonua. Mutta ny ei ollukkaan ku kaks naista. Toinen puhuu suamia, toinen englantia, mutta ymmärsivät kuitenki toisiansa. Suamia puhuva neuvoo toiselle matonpesun alkeeta. Eileen muuten oli kaikki pesupaikat ihan täynnä ja miähiä oikeen jonotti vuaruansa. Huamatkaa! Suurin osa matonpesijööstä on nykyään miähiä! Mutta miähet heti alakoo suunnitella jotakin vehejestä, jolla pesu kävis ittestänsä, iliman voiman käyttöä. Mutta mitä herran jestas ne sellaasta suunnitteloo. Mukavampi mattoja on hiki hatus pestä ku salilla poukottaa hiestä märkänä punnuksia ja kahavakuulaa. Se se vasta ykstoikkoosta hommaa on eikä tuu mitää valamista kummiskaa.

No sitte kotia tultua mull´oli vuaros pinaatinlehtien säilöminen pakastimehen. Keitin niitä jonkin aikaa, pilippusin ihan hianoksi ja laitoon pakastepussiihin ja imaasin ilimat pussista pihalle. Moon joskus ostanu konehenkin, jolla saa ilimat pois pussiista imeskelemättä, mutta ei oo tullu otettua käyttöhön. No tämä homma sujuu iliman kommelluksia.

Just ku oltihin syäty, havaattimma, jotta ulukona joku vanaha nainen luuraa meirän portista pihahan. Yritti olla kuusiairan takana piilos, mutta vahtas aina vähän väliä, sitte haki kamerankin ja kuvas taloon. Arvasimma, jotta son joku, joka on joskus asunu täs taloos. Oikeen menimmä kysymähän, ja saimma tiätää, jotta ei hän itte, mutta hänen joku sukulaasensa oli asunu täälä viiskymmentäluvulla. Siinä pihakeinus istues ja rupatelles meni ainakin pari tuntia. Nainen, joka muuten tänään kuulemma täytti 87 vuatta, innostuu kertomahan ummet ja lammet kaikenlaasia tarinoota elämästänsä. Asuu nykyään Helsingis.

Ja voitta uskua, että tarinat on nykyihimisen korvis uskomattomia. Jo sekin, kuinka hänet pantihin kansakouluhun 8-vuatiahana: eka päivänä vanhemmat vain sanoo, notta "mee tuata tiätä niin pitkälle kunnes näjet isoon punaasen taloon. Siälä pihas on palijo ihimisiä ja meet niiren mukana sisälle". Ei tulis kuulohonkaan laittaa nykykakaroota yksin eka päivänä kouluhu. Niitä ku raijatahan ja köörätähän sinne autolla viälä lukioski, äiti tai isi saattajana.

Iltapäivällä oli mulla vuaros vähä perhosenmettästystä kameralla. Olin just pannu jalakahan oikeen kummisaappahat, jotta meen viäreisen tontin ryteikköhön kytikselle. Mutta ku hyppäsin ojan yli, nousi horsmien ja angervojen seasta viarahan miähen pää. Tämä miäs oli siälä nyhtämäs ja niittämäs istuttamiensa koivuntaimien ympäriltä ryteikköä. Soli luullu seleviävänsä urakasta äkkiääki, mutta kyllä se joutuu usiamman päivän siälä könyämähä. Sitei kukaa uskokaa miten kauhian vahava ryteikkö on kasvanu tuoho pari vuatta sitte kaarettujen puiren tilalle. Monet istutetut koivut on jo niin isoja, jotta ne seleviää itteki, mutta kuallehien tilalle on istutettu uusia piäniä taimia, jokka tukehtuus, jos ei niiren ympäriltä kaarettaas horsma-koiranputki-mesiangervoviirakkua.

Kohta oli meillä vuaros ongelle lähtö. Minoon ny innokas lähtemähän ongelle useenkin, ku miäs oli nähäny järvellä norpan just silloon ku molin Espanjas. Veren (=veden) pinta oli kuin kiahunu pikkukaloosta ja sitte yhtäkkiä keskeltä tuata kuahuntaa oli tyäntyny norpan pää. Kalat oli tiätysti härissänsä yrittäny pakohon tuata kauhiaa petua.

No me mentihin ny siis ongelle. Lähärettihin pakettiautolla, sillä ku teherähän kaikki tällääset sottaaset reissut. Miäs meinas, jotta pannahan auto vaihteeksi eri paikkahan ku tavallisesti. Mutta ei olis pitäny! Siihen juuttuu pyärät pehemoosehen maahan, eikä irti sitte millää. Hakattihin vesurilla kuusenoksiaki pyärien alle ja kaikki muut temput tehtihin, mutta auto vaan juuttuu ja vajos syvemmälle mutahan. Mikäs siinä sitte auttoo ku soittaa jolleki lähialueella asuvalle tutulle, joll´olis sellaanen vehejes, jolla saa isoon pakettiauton verettyä irti.

Mä tiätysti otin heti innoossani hianon uuren puhelimeni ja meinasin soittaa numerotiarusteluhun. Mutta nyt alakoo kyllä nyppiä ja pistää vihaksi koko vehejes. Mitä varte pitää teherä sellaaset näytöt, jotta niistä ei torellakaa näje yhtää mitää auringonpaistees. Pitää ruveta pitämähän vissihin vilttiä mukana, jotta saa mennä sen alle, jos tarttoo puhelimella jotain teherä auringon paistaes. Onnistuun lopulta, ja lähistöllä asuva tuttu tuli vetämähän meirän auton pois murasta.

Onkipaikka on torella pahas paikas. Törmä on melekeen 90 asteen kulumas oleva jyrkkä monen metrin purotus vetehen. Ja alahalla ei ollukkaa tilaa seistä, ku vesi oli noussu niin, että just ja just meillä oli joku jalaansija. Muuten meni hyvin, mutta ku venehiä meni ohitte, lainehet löi melekeen polovihin saakka ja housut ja kengät ihan märkinä. Ei voinu yhtää perääntyäkää, ku siinä rintees ei pysy. Kokeelepa itte seistä seinällä!

Ihimeen hyvin lähti onginta käyntihi. Kumpiki saatihi isoja ahavenia, joten huamenna ei oo ruakaongelmaa. Sitte miähen ongesta hävis koukku ja niin jouruttihin lähtemähän kotia. Norppaa ei nähty, mutta yks tiira yritti pari kertaa siepata pinnan alta kalan, mutta ei saanu. Sill´oli huanompi tuuri ku meillä. M´olimma vissihi onkinu järvestä kaikki kalat.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Riemullisia päiviä

 Kahden viikon pituinen lapsen kanssa puuhailu on valitettavasti ohi. Kyllä sitä herkkua saisi olla enemmänkin, mutta hyvä edes näin. Nyt sattui lapsenlapsen lisäksi samaan aikaan sisareni tulemaan miehensä kanssa kahden oma lapsenlapsensa kanssa ja voi ihme, millainen hulina ja melske raikui kerrankin meidänkin pihassa. Huomasin ihmeekseni, että on päässyt kulumaan kolmisenkymmentä vuotta siitä, kun meillä on ollut näin monta lasta kerralla, joten meillä riitti riemua kovastikin.

Suomen kesän jännitysmomentti sää oli taas jälleen epäsuotuisa. Olin kuvitellut, miten koko ajan nautimme järvenrannan riemuista, mutta järvelle ei ollut asiaa kuin yhtenä päivänä. Lapsilla oli siellä tosi hauskaa, ja seuraavana päivänä kysyikin 6-vuotias seinäjokelainen: "Mennäänkö tänään taas sinne lätäkölle leikkimään?"
Onneksi saatiin sentään muuten ulkona olla. Kaikenlaisia pihapelejä on kokeiltu aina puujaloilla kävelyä myöten. Jopa minä pysyn pystyssä puujaloilla vähintään parikymmentä askelta. Ei huono laji.
Meillä on mieheni kanssa tapana kiertää tontin ympäri sauvakävellen aina silloin, kun ei viitsi metsään lähteä. Kun kerran kiertää, on kasassa 200 metriä. Jostain käsittämättömästä syystä tämä on mieluista lapsenlapselle Aatulle. En tiedä, mihin tuollaisen ykstoikkoisen kävelyn viehätys perustuu, sillä lapsi saattaa kärttää meitä kävelylle tontin ympäri jopa vesisateella ja vaatii kierrettäväksi vähintään 10 kertaa ja jopa kilpaa. Mutta jos metsään pitäisi lähteä kävelylle vaikkapa lyhyemmällekin reissulle, lyö poika hanttiin.
Sisällä riitti touhua tietysti myös kaikenlaista. Korteista on puuhaa pitkäksi aikaa erilaisia pelejä tai pasiansseja pelatessa. Korttitaloja syntyi korkeitakin. En ollut muistanutkaan, miten itsekin lapsena päivät pitkät rakennettiin korteista taloja.

Yksi hämmästyttävän mielenkiintoinen touhu oli tölkkien avausklipsien paukuttaminen. Jos aikoo tehdä klipseistä laukkuja tai koruja, on ne ensin pestävä, keitettävä, väännettävä ja lopuksi vasaralla paukutettava litteiksi. Minulle on kerääntynyt valtava määrä työstettävää materiaalia ja keksin laittaa "ei ole mitään tekemistä" -vinkujat töihin. Minä ja sisareni väänsimme pihdeillä, lapset paukuttivat. Hämmästyttävää, miten jaksoivat puurtaa. Se kun oli taas vaihteeksi uudenlaista hommaa. Yksi ei olisi millään malttanut lopettaakaan. Seuraavana aamuna heti ylösnoustuaankin silmät vielä klupsahdellen kyseli, "paukuteltaisko niitä klipsejä taas tänään?"

Värillisiin klipseihin lapset ihastuivat suunnattomasti ja omivat niitä minulta itselleen. Halusivat tehdä niistä jotain. Olin ostanut joskus Virosta kapeita erivärisiä silkkinauhoja ja lapset innostuivat pujottelemaan itselleen niiden avulla itselleen rannerenkaita. Isommat tekivät äideilleenkin ranne- ja kaulakoruja ja sanoivat, että "niistä pitää tulla asiallisia ja hienoja, että äiti ilkee pitää niitä ihmisten ilmoilla". Ja tulihan niistä. Jopa taulu valmistui erilaisista nipsuista.

Minulla oli valmiita kasseja ja laukkuja, joita näytin lapsille. Tyttö halusi itselleen olkalaukun, pojalle ehdotin jotain kukkaroa. Mutta poikapa iski silmänsä tuohon kuvassa olevaan puolivalmiiseen laukuntekeleeseen ja halusi sen. Ehdotin, että teen sen valmiiksi laukuksi, mutta poika kielsi. Hän halusi pitää sitä lakkina. Se päässä poika olikin sitten lopun aikaa sisällä ja ulkona, hyvä että nukkumaan mennessä otti pois. Mitähän äitinsä sanoi, kun poika tuli kotiin puolivalmis kassi päässä!

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Aina jokin jumettaa

Minua vainoaa jokin paha henki. Koko talven ovat kaikki käyttämäni laitteet ja vehkeet jumettuneet tai muuten vioittuneet. Joka ikisellä kaupunkimatkalla olen joutunut viemään jonkin vehkeen hoitoon.

Yksi ihmeellinen murheenkryyni on ollut kännykkä. Jo ennen pääsiäistä hävisi silloisesta puhelimestani näyttö. Puhelimeen kyllä saattoi vastata jos joku soitti, mutta en voinut soittaa kenellekään, kun en tiennyt numeroita. Niitä kun ei päässyt selaamaan. Sinne puhelimeen jäi joitain tekstiviestejäkin lukematta, kun ei tietenkään voinut niitä näytön puutteessa selata.

Silloin ei ollut mahdollista käydä ostamassa uutta kännykkää, joten löysin jostain komeronnurkasta isän "perintöpuhelimen". Siihen kävi vanha muistikorttini, mutta minulta hävisi suurin osa numeroista, sillä kaikki eivät olleetkaan tallella SIM-kortilla vaan osa puhelimen muistista. Miten niitä sieltä kaivelet näytön puutteessa.

Laitoimme SIM-kortin isän vanhaan puhelimeen, ja numeroita selaillessani aloin ihmetellä, keitä miehiä minulla oikein onkaan nimiluettelossa. Miehenikin alkoi epäillä, miten paljon miehiä, enkä muka tiedä, keitä ovat. Sitten vasta älysimme, että nehän olivat isän tuttavien nimiä.

Aina näihin päiviin saakka olen keplotellut paremman puutteessa tuolla yllä olevalla puhelimella. Sitten siitä pirahti pohja irti, mutta puhelin toimi kuitenkin. Kunnes nyt sitten tänään vasta oli vihdoin aikaa ja mahdollisuus käydä ostoksilla. Ostin varmuuden vuoksi samaa merkkiä kuin tablettikonekin, ettei tarvitse kauan tuppuroida uuden vehkeen kanssa. Sitä kun on nääs muutakin hommaa ihmisellä :)

Kännykkäkaupassa myyjä vähän aikaa otteli tuon ikivanhan vehkeen kanssa, mutta ei saanut siirretyksi numeroita uudelle SIM-kortille. Nyt nimittäin pongahti etukansikin irti, eikä myyjä saanut osumaan näppäimiä kohdalleen. Minä nyt sitten kotona yritän ekaksi käsiin osuneella tikulla tökkiä jotenkin esiin ihmisten puhelinnumeroita, ettei tarvitse soitella kaiken aikaa nollasatasataan. Tikkukin sattui olemaan järsitty tikkarin tikku pikkuvieraiden jäljiltä. Osaksi taidan vain odotella soittoa ihmisiltä, ja sitten vain tallennan soiton jälkeen numeron.

Onneksi kokeilimme alkajaisiksi miehen kanssa, toimiiko uusi vekotin. Juu, osasin heti soittaa ja äänikin kuului hyvin. Entäs kun mies soitti minulle. Siinäpä tulikin tenkkapoo. Miten herranjestas saan vastatuksi. Olen aina oppinut, että vihreän luurin kuvasta painetaan, mutta nyt ei tapahtunut mitään. Eikä ollut muutakaan nappia, mistä painaa. Soitto tyttärelle: hän ei osannut neuvoa, hänellä oli eri firman puhelin. Soitto toiselle tyttärelle: hänellä oli samanmerkkinen, ja ohje kuului: liu´uta vihreää puhelinta punaiseen päin. No enpä ole ennen kuullut! Mutta ohje toimi kuin toimikin.

Olin itse asiassa ekaksi katsonut käyttöohjeista, mutta ei siellä ollut mitään ohjeita koneen käyttöön. Ainoastaan akun ja SIM-kortin sisäänlaitto ja siinä se. Loput vihkosesta oli pelkkiä varoituksia. Ohjeet löytyvät netistä. Mutta miten voi kukaan netistä etsiä ohjeita, ellei tiedä miten nettiä käytetään.
Netin käytön sentään osaan, mutta osaavatko kaikki uuden puhelimen ostavat.