lauantai 31. heinäkuuta 2010

Tavataanko markkinoilla


Olen menossa taas ensi viikonloppuna Pohjanmaalle. Tällä kertaa matka on iloinen ja mieluinen. Sisareni on jo keväällä varannut Isonkyrön 1700-luvun markkinoilta myyntipöydän, ja menen hänen avukseen myymään sinne kaikenlaista itsetehtyä tuotetta.

Tuotevalikoima on laaja :=)
Annelin aarteet -pöydässä on myynnissä sisaren tekemiä lasitöitä, tauluja, kuivattuja omenoita, pitsiä... Laitan sinne samaan syssyyn menemään omia tekemisiänikin: pitsiliinoja ja kasvivärjättyjä lankoja. Sieltä saa myös Isokyrö-värityskirjoja, eli "kaikkea on" kuten lapsenlapsikin sanoi jo silloin kun ei muuta osannut sanoa.

Mainostan tätä siksi, että tiedän monen blogilukijankin markkinoille menevän ja toivon, että ottavat minua hihasta kiinni, kun minut näkevät tuon kyseisen pöydän takana. Olisi kiva nähdä, millaiset ihmiset täällä kirjoittelevat ja kommentoivat. Ja mainostan myös siksi, että joku sellainenkin lähtisi markkinoille, joka ei sinne alun perin aikonut mennäkään. Tervetuloa kauempaakin.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Miten kana panoo


Kun en ole nyt kesällä ollut tekemisissä murrosikäisten kanssa, en muistanutkaan, että panna- ja ottaa-verbienkin kanssa pitää olla tarkkana. En tiedä, ovatko kuitenkin pohjalaiset murrosikäiset fiksumpia kuin muualla eivätkä vääntele sanoja aina tiettyyn suuntaan, sillä siellä voi panna-verbiäkin käyttää hulvattomasti ja ihan viattomasti.

Pohjanmaalla olessamme istuimme katsellen, kuinka parivuotias poika leikki kumisella ankalla. Pojalta alettiin kysellä, miten ankka sanoo. Kun poika ei tiennyt, armahti mummonsa ja sanoi pohjalaisittain: "Ankka panoo jotta kvaak kvaak!" Nauru tietysti maittoi läsnäoleville ja vitsinvääntö tiettyyn suuntaan.

Tuosta samaisesta asiasta on eräs pohjalainen opettaja kertonut minulle joskus tällaisen tositarinan:
Pohjalainen ala-asteen opettaja oli saanut viran Savosta ja sai heti ensimmäiseksi huostaansa ekaluokkalaiset. Tunnilla opeteltiin eläimiä ja niiden ääntelyä. Opettaja oli pahaa-aavistamatta kysellyt luokassa: "Miten lehmä panoo?" Luokka oli ihmeissään vain katsellut pää kallellaan eikä ollut ollenkaan ymmärtänyt, mistä on kyse. Opettaja vain jatkaa: "No mites sika panoo?" Entistä hiljaisempaa luokassa. Kun ei luokka osannut sanoa mitään siihenkään, kun ope kysyy: "Miten kana panoo?" oli opettaja viimein itse vastannut: "Kana panoo tietysti jotta kot kot!"

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Veskansan markkinoita


Jos mie jottai kirjotan tai mainihen pohjalaisista kute viimo kerrala, joku tiällä älähtää, jotta savokskii pittää kirjottoo. Miä aattelin ensin jot mitä miä nyt ossoisin kirjottaa savolaisittai, mut sitte miä äkkäsin jot kahotaa, tehhää vaik tikusta asiaa.

Ensi kahoin paikallislehen, jos siel vaik ois olnakii jottai tyypillistä tälle provinssile. No kaks asiaa löysin viimosesta lehestä. Täällä on neljä kertoo vuues  markkinat: nyt kesällä Jaako- markkinat, syksyllä keyrimarkkinat, sit tulloot het perrää Mikko-markkinat ja kevväällä Maria-markkinat. On kaikenlaisii Veera-markkinoitakkii ja mitä kaikkii. Just ol Rock-festivaalitkii, mut en tiiä olko siellä porukkoo, ne ku olvat päihteettömät.

Vaik miust tuntuu ett tiäll on ain markkinoihe aika. Hyö on keksineet elokuuksi Siltakemmakatkii sen perrää ko silta rakennettii. Ne onkii nii suuret kemut, jot maalaisii hirvittää. Onneks miä en oo tiällä sillon, vaik oisin miä kyllä halunna nähä sen Lauri Tähkän, joka kuulema tulloo tänne hoilottammaa sillon.



Tämä on ain olna veskansoo, ko vettä on joka paikas. Ennehä ei mihikää piäsnäkää ko venneelä, teitähä ei olnakaa. Kirkkooki pit männä koko kylä samalla venneellä. Siitä on viel kirkkovene jälellä matonpesurannassa. Yhistykset, koululaiset tai muut porukat sillä joskus souteloot, mutta enemmänkii sitä vois käyttee. Märkänööhä se tuolla katokse alla käytö puutteessa.

Tämä ko on tyypilline saaristokunta, on tiällä yritetty järjestee kaikenlaisii siihe liittyvii kemuloita varsinki kesäaikan. Veskansa on joskus muinon pitänä tuliloita rannala ja sen tähe yritettii männä vuosina elvyttee sellasta perinnettä, mutta elokuussa kaik turistit on jo lähtenä pois. Mikkää ei sillon ennee kannata, paikalliset vain kahtoot televisiota. Mitäs hyö mistää kemuloista, hyöhä on nähnä vettä ja tulta ennekii. Jossai saaristos viel jottai näköjää nykyjääkii järjestäät.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Murres jäi päälle




Ihimiset on alakanehet puhua toisillensa musta, jotta kyllä huamaa jotta son ollu viikon Pohojammaalla, ku puhelimeski puhuu ihan taas murresta ja puheen nuattiki on ihan muuttunu pohojalaaseksi. Herran jestas, enkä moo huamannu mitää enkä ainakaa tunnusta.

Pakkohan mun oli sinne jo viikkua enne hautajaasia mennä, ku siskoolta oli pantu käsi pakettihin eikä se voinu enää ajaa autua eikä kuliettaa äitiä eikä teherä mitää muutakaa. Siskoollekki piti mennä aina välillä tekemähän kaikellaasia miälenkiintoosia asioota, kuten siivuttaa juustua valamihiksi, situa kengännauhoja, jos lenkille lähärettihin tai paketoora joku synttärilahaja tai peraata mustikoota, mitä soli vasemmalla kärellä saanu noukituksi. Taisin mä laittaa sille kerran housunnapikki kiinni. Puhumattakaa muista tavallisista huushollitöistä.

Ku käveltihin Seinäjoen Törnävän alueella, rupes mun tekemähän miäli kerran elääsnäni käyrä siälä oikeen kesäteatteris ja niin me mentihinki yhtenä ehtoona kattomahan näytelmää Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Oli se hyvä, vaikka ihan aluus rupesin luulemahan jotta minen taira pysyäkkää kärryyllä, ku oli niin pitkä rialooki siinä aluus, sellaaset on pitkäveteesiä. Mutta kyllä mä sitte sain perälaurasta kiinni ja käsitinki mitä tapahtuu. Tanssia ja musiikkia oli palio, Lea Lavenkin lauloo, esitti jotaki vanahaa akkaa.

Tiäsittäkö muuten sivumennen sanoen, että Seinäjoki on aluunperin ollu juuri täälä Törnävällä ja sitä on kuttuttu Östermyyraksi eli joksiki itäsuoksi. Käsittäähän sen, ku ihimiset on sinne aluunperin tullu lännestä, niin son ollu jotaki takamettää niiren miälestä. Seinäjoki yrittää elevyttää perintehiä ja tuara tuata Östermyyraa esille. Tuas yläkuvas on kesäteatterin katsomosta otettu kuva lavasteesihin, takana näkyy jokia. Oikeen sitte iryllinen paikka teatterille.


Jos joku väittää mun puhuvan pohojalaasta, sei tiärä mistä se puhuu. Äitee ja ne muut ihimiset ne vasta ourosti puhuu, ihan muaki pakkas naurattamahan jokku asiat. Ku mentihin kaupungillekki, äitee sanoo, jotta hän menöö torille ja hairaa siältä mansikoota. (Tarkootti jotta hakoo). Sill oli kaapis vähän väliä lemmehtynyttä vissyvettä, märsääntynyttä maitua ja alushousuus kumminauha oli perstunu. Saattaas joltaki ourommalta mennä sormi suuhun lehtiäki lukies. Kattoon Pohojankyröö-lehtiä ja ku muis leheris on palsta Risuja ja ruusuja, tääl´oli Kehumisia ja kurmoottamisia. Oli siälä leheres muitaki paikallisuuksia, mutta voi, min´en muistakkaa kaikkia ihimeellisyyksiä.

Korttiakaa ei pelata tavallisilla pelikortiilla. Korttien tausta on koristeltu uhoo-merkillä, samalla, jok´on Jussi-pairaskin. Ja joka kortis on kaks pohojalaasta sananlaskua. Ei varmahan suju kortinpeluukaa nauramati, ja hirasta se ainaki on, ku pitää lukia jutut. Moon aiemmin ostanu siältä lasten muistipelin, joss´on isokyrölääsiä asioota kuvattuna, kuten puukoot ja helapäävyöt. En oo vain muistanu teille aiemmin kertua.

Notta tälläästä siäl´oli. Toivua vain sopii, jotta tua murres alakaa hellittämähän, ettei teirän tartte enempää kärsiä. Mutta pääsööhän siitä, ainakin luulen, sillä täksi päiväksi on käsketty savolaasten kesämökille. Kyllä siälä palautetahan maan pinnalle.

maanantai 26. heinäkuuta 2010

Päällimmäisenä kiitollisuus

Vihdoin kotona hautajaisista. Joku kysyi minulta nyt jälkeen päin, miten itse koin läheisen hautajaiset. Siitä sain aiheen eritellä ajatuksiani vähän julkisestikin.

Isän vakavan sairastumisen myötä minulle valkeni sairastamisen merkitys ennen kuolemaa. Sairastaminen antaa sairaalle sekä omaisille aikaa valmistautua väistämättömään. Toivoa vain sopii aina, että vakavankaan sairauden aika ei olisi pitkä eikä kivulloinen.

Huomasin myös, että kahden viikon kuluttua kuolemasta olisi sopiva aika hautajaisille. Kahdessa viikossa ehtii järjestää välttämättömiä asioita. Nyt oli aikaa kolme viikkoa, mikä on ehkä turhan pitkä aika. Juuri kun on pääsemäisillään kiinni normaaliin elämään, ja suru alkaa hellittää, alkaa ruljanssi uudelleen. On tunne kuin arpia alettaisiin repiä taas auki.
Itse olen asunut jo 40 vuotta poissa kotoa ja kaukana vanhemmistani, joten minulla on helpompaa, mutta äidillä ja lähellä asuvilla sisaruksilla on ehkä toisin.

Hautajaiset sujuivat hyvin eikä mitään mokia sattunut, kaikki oli hyvin suunniteltu. Itseäni eivät pikku sattumuksetkaan olisi haitanneet, mutta tiedän, että äiti olisi murehtinut ja harmitellut niitä itsekseen viikkokaupalla. Vanhemmille ihmisille ovat tietyt rutiinit, tavat ja tottumukset hyvin tärkeitä: kaiken pitää sujua niin kuin kuuluukin.
Vaikka hautajaiset ovatkin aina raskas tilaisuus, huomasin yllätyksekseni, että rankempaa on kuitenkin läheisen sairastamisen myötäeläminen ja tietoisuus tulevasta kuin itse hautajaiset.

Nenäliinoja kului kuitenkin yhdellä jos toisellakin, mutta toisaalta oli mielessä tietynlainen kiitollisuus, että isä sai elää pitkän, hyvän elämän ja sai ansaitun levon.
Yllä kuva Lakeuden Rististä, jossa omaiset seuraavana sunnuntaina kävivät "kiitostamassa", kuten tapana ainakin Pohjanmaalla on.
Kun viikko sitten Aatu lähti meiltä ja sanoin, että tapaamme viikon kuluttua isopaapan hautajaisissa, tuumasi poika: "Joo, sitten minäkin näen sen luurangon". Ei nähnyt poika kuitenkaan luurankoa eikä ruumistakaan, vain arkun. Kun arkku oli laskettu hautaan ja kukat asetettu haudalle, sanoi joku, että siellä se isopaappa nyt makaa kukkien alla. Aatu siihen, että eihän se missään kukkien alla ole, vaan mullan alla. Lapset ottavat tällaisetkin asiat hyvin asiallisesti ja luonnollisesti.

Aatulle oli selitetty, että pappi siunaa ruumiin. Poika oli miettinyt asioita kotimatkalla ja ihmetellyt, miten sitten menetellään, jos vaikka krokotiili syö ihmisen. Eihän silloin voi ruumista siunata. Lopuksi oli päädytty ratkaisuun, että krokotiili jättää kuitenkin luut syömättä, joten siunataan pelkkä luuranko.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Suosittelen kirjaa

Eilisessä luokkakokouksessa sain entiseltä oppilaaltani Reeta Sinkkoselta syksyllä koulun kirjastoon vietäväksi kirjan. Reeta toimii nykyään ulkomaankomennukselle lähtevien henkilöiden sparraajana, ja on kirjoittanut ulkomaille lähteville oppaan. Reeta on itsekin asunut viidessä eri maassa, joten hänellä on hyvää omakohtaistakin käytännön kokemusta ulkomailla työskentelyn haasteista.

Itsekin tämäntyyppisistä asioista kiinnostuneena ja niitä opettaneena luin kirjan jo heti siltä istumalta. Kirjaa voin suositella kaikille ulkomaalaisten kanssa työskenteleville. Se on hyödyllinen myös opettajille, jotka opettavat kansainvälisyyttä ja vieraita kulttuureita. Mutta minusta kirja on mukava lukea jokaisen, joka haluaa tietää erilaisista kulttuureista ja erilaisista tavoista toimia.

Usein luullaan, että ulkomailla työskentelyssä on tärkeää vain oman alansa ammattitaito. Toinen luulo on, että englannilla pärjää joka paikassa. Toki tietysti ammattinsa osaaminen on tärkeää, mutta että saa hoidetuksi työtehtävänsä menestyksekkäästi, vaatii kohdemaankin kielen osaamista. Moni ulkomailta palannut sanookin, että jo muutaman sanan tai ilmauksen paikalliskielen osaaminen avaa monia suljettuja ovia.

Suomi on kulttuuri, jossa työ ja asia ovat pääosassa, henkilösuhteisiin ei satsata. Työ ja vapaa-aika pidetään toisistaan erossa. Monessa toisessa kulttuurissa satsataan nimenomaan henkilösuhteisiin. On tärkeää, että käydään pelaamassa vaikkapa golfia työkavereiden tai asiakkaiden kanssa, ja vaikka ei työasioista puhuttaisikaan, luodaan näin luottamusta toiseen osapuoleen. Tärkeää on myös oikea asenne ja ennakkoluulottomuus sekä sopeutumiskyky ja joustavuus. Pitäisi sitä paitsi muistaa, että jos meillä on ennakkoluuloja muista, on niitä myös muilla meistä!

Kirja esittelee joitakin kulttuureja ja näissä elävien ihmisten työskentelytapoja erikseen: amerikkalaisen, saksalaisen, kiinalaisen, intialaisen, aasialaisen, chileläisen, arabialaisen ja meksikolaisen. Kirja tuo esiin myös suomalaisten omia kulttuuritottumuksia muihin verrattuna, kaikki eivät tunnista ja tiedosta omia erikoisuuksiamme (tai omituisuuksiamme).

Koska minun työtäni on saksan kielen ja maan kulttuurin opettaminen, otan kirjasta muutamia saksalaisuuteen liittyviä erityispiirteitä. Näistä olen varmaan usein kirjoittanut ennenkin, mutta ei varmaan kertaus haittaa.
Saksaan lähtevä arvelee usein, että koska ollaan kuitenkin Euroopassa, ei sopeutuminen ja työskentely siellä voi olla vaikeaa. Siksipä juuri pienetkin asiat saattavat kasvaa ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi ja vaikeuttaa yhteistyötä.

Teitittely on tärkeää muistaa Saksassa työskennellessä. Monivuotiset työkaveritkaan eivät missään tapauksessa sinuttele toisiaan.
Eri elämänalueet on Saksassa tapana pitää toisistaan erillään. Yksityiselle puolelle kuuluvat henkilökohtaisista asioista puhuminen ja huumori. (Tästäköhän muuten johtuu seuraava vitsi: -Mikä on maailman ohuin kirja? -Saksalainen huumori kautta aikojen).

Suomalaiset arvelevat saksalaisten olevan erittäin kohteliaita, kun nämä teitittelevät. Mutta teitittely tai sinuttelu ei ole sama asia kuin kohteliaisuus. Teitittely on vain keino pitää yllä etäisyyttä toiseen henkilöön. Suomalaiset ottavat myös kohteliaat fraasit liian tosissaan ja heitä päästään helposti höynäyttämään.

Myös puhe-etäisyys on erilainen Saksassa. Suomalaisten mielestä ulkomaalaiset yleensäkin tulevat liian lähelle seisomaan ja tekee mieli ottaa askel taakse päin toisen puhuessa. Suomalaisten henkilökohtainen reviiri on laajempi kuin monissa muissa kulttuureissa.
Suomalaiset ovat myös melko suorapuheisia ja vähäsanaisia. Saksalaiset yrittävät lieventää sanomisiaan monin sanakääntein ja lieventävin pikkusanoin.

Saksalaiset suunnittelevat tehtävän työn huolellisesti etukäteen ja yrittävät kaikin tavoin välttää siten toteutusvaiheessa virheitä. Suomalaisten mielestä ei ole tärkeintä virheiden välttely, vaan se, että työ on tehty annetussa ajassa. Toteutusvaiheessa voidaan alkuperäistä suunnitelmaa parannella, muuttaa ja lisäillä.

Ei ole tarkoitus, että muuttuisimme jonkin toisen maan kansalaisten tapaisiksi tavoiltamme. Päämääränä on, että kussakin maassa maan tavalla. Kun lähtee työhön toiseen maahan, on otettava selvää maan tavoista, kulttuurista, kielestä jne. Siten voi ymmärtää, miksi joku toimii tietyllä tavalla ja voi itsekin vaikuttaa työkomennuksensa onnistumiseen ja epäonnistuminen ja ahdistuminen vähenee.

Omassakin kulttuurissa on tilanteita, joissa työkaverin erilainen toimintatapa saa aikaan epävarmuutta ja ahdistusta. Huomasin juuri itse edustavani tuota viimemainittua tyypillisesti suomalaiseksi väitettyä piirrettä suunnittelussa. On paljon suomalaisiakin, jotka suunnittelevat erittäin tarkkaan kaiken etukäteen, olipa sitten kyseessä lomamatka, näyttelyn pystyttäminen tai oppitunnin pitäminen. Itse teen mielelläni summittaisen suunnitelman, jota muuttelen sitten tilanteen mukaan. Minua ahdistaa, jos pitää olla tiukka kaava valmiina, jonka mukaan toimitaan ja siihen ei sitten mahdu mitään poikkeamia. Ja ahdistus on varmaan toisella osapuolella päinvastainen. Näin voi hyvin ymmärtää myös eri kulttuurien ihmisten hämmennyksen ja ahdistuksen, joskus jopa riidat, jos toinen ei toimikaan odotetulla tavalla.

Lisää kulttuurien moninaisuudesta ja huomionarvoisista seikoista ulkomaille lähdettäessä kirjassa:
Reeta Sinkkonen: Onnistu ulkomaankomennuksissa. WSOYpro. Juva 2009.

Vaihteeksi luokkakokouksessa

Eilen olin luokkakokouksessa. Tällä kertaa ei ollut oma, vaan entiset oppilaat olivat kutsuneet opettajiakin mukaan tapaamiseensa. Nämä ovat syntyneet sinä vuonna kun minä olen päässyt ylioppilaaksi ja itse olivat päässeet ylioppilaiksi parikymmentä vuotta sitten. Luokkakuvista päätellen minä olen ollut tämän porukan luokanvalvojakin kolme vuotta lukiossa, ja näytti minun naamani olevan valokuvissa Ruotsin-laivallakin oppilaiden naamojen joukossa.

Mukaan oli kutsuttu myös kaikki ala- tai yläasteella yhtaikaa koulua käyneet. En ollut puoliakaan opettanut, joten en heitä tuntenut. Mutta opettamistani tunsin heti puolet, osan tunsin ja tunnistin, kun kuulin nimen. Pari henkilöä oli muuttunut niin totaalisesti olemukseltaan ja ulkonäöltään, että en koko aikana huomannut heissä mitään tuttua. Luokkakuvaa katsoessani muistin kyllä heidän silloisen olemuksensa, jopa istumapaikan luokassa, mutta nykyinen hapitus oli vieras. Samantapainen oli muuten tunnistusprosessi omien koulukavereideni kanssa viimekeväisessä tapaamisessa.

Minua ihmetytti myös, että kun tutkailimme tämän joukon entistä lukioaikaista luokkakuvaa, oli siellä pari henkilöä, joiden nimi ja olemus oli häipynyt kokonaan muistista. Aivan kuin en ikinä sellaisia olisi tavannutkaan, ja sentään kolme vuotta olen heitäkin luokassa katsellut. Mutta ei minulla varmaan hätää. Kaikki oppilaatkaan eivät muistaneet entisiä opettajiaan. Se se vasta on jotakin!

Kutsutuista opettajista oli paikalle saapunut kuusi. Minun lisäkseni vain yksi oli enää työssä. Eräskin entinen kollegani oli päässyt eläkkeelle jo 16 vuotta sitten. Voi kauhistus! Ja minusta kun tuntui kuin olisimme palanneet 80-luvulle ja olisimme vain kokoontuneet luokkaan oppilaidemme kanssa tavallisen koulupäivän puitteissa.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Tuliaispastilleja

Eräät vieraat toivat tuliaisiksi körttipastilleja. Alun perin näitä karkkeja on kutsuttu uskovaisten pastilleiksi ja ne ovat valkoisia, soikeita, jauhoisia ja piparmintun makuisia. Varmaan moni muistaa ne lapsuudesta. Niitä myydään vieläkin, mutta rinnalle on tullut myös aniksen makuisia ja kuvassa olevat salmiakin makuiset.

Pastilleja on imeskelty seuroissa saarnan aikana, ja ne ovat kestäneet juuri sopivasti puheen ajan. Kun pastilli on selvittänyt kurkkua, ei puheen aikana ole tarvinnut köhiä, ja puheen loputtua on kurkku ollut sopivan selvä laulun aloittamiseksi. Kuulemma kansa on usein aloittanut virrenveisuun jo ennen puheen loppumista, heti kun pastilli on sulanut suussa. Hyvä puheen pituuden mittari siis.

Körttipastilli on nykyään rekisteröity tavaramerkki ja pastilleja myydään herännäisnuorten toiminnan tukemiseksi.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Mikä on työtä, mikä harrastusta


Tämänaamuisessa Länsi-Savo-lehdessä oli artikkeli erilaisista kesätöistä, lähinnä sellaisista erikoisista, jollaiset eivät ihan heti tule jokaiselle mieleen. Artikkelissa tuotiin myös esiin kysymys, onko laman syyttely vain tekosyy vetää lonkkaa. Onko itse asiassa niin, että töitä kyllä olisi, mutta mikä tahansa ei ihmisille enää kelpaa.

Aloin miettiä, miten on itseni laita, onko minulle kelvannut mikä tahansa. Ja täytyy myöntää, että oli työ mikä tahansa, aina olen siihen ryhtynyt ja väitän, että mikään ei ole ollut edes kovin epämiellyttävää työtä.

Koska vanhempani olivat maanviljelijöitä, riitti työtä kotona ihan lapsesta asti, kaikenlaista, mitä maatalossa nyt ikinä olikin: heinäpellolla haravointia, kasvimaan kitkemistä, lehmän lypsyä, traktorin ajoa. En muista, että olisi kauheasti pakotettu töihin, mutta paremman puutteessa heinäpeltotöitäkin ihan odotti. Teini-ikäisenä pidin ihan omaa kasvimaata, jonka tuotteita äiti myi kauppaan ja minä sain pitää rahat.

Lukioaikana olin kesät Vanhalla kirkolla oppaana ja siivosin kirkkoa ja seurakuntataloa ja haravoin hautuumaata. Siivousrätin heiluttelun lomassa kerroin turisteille kirkon pyhimyksistä jopa vierailla kielillä, mikä ilahdutti minua erityisesti. Pitkään ajattelinkin ryhtyväni aikuisena oppaaksi tai muuten matkailualalle, mutta sen alan koulutus ei ollut siihen aikaan vielä erityisen hyvin järjestettyä. Rahaa tästä työstä ei kovin herunut, sillä työ oli lähinnä mumman auttamista, tämä kun oli tuon kirkon vahtimestari. Joskus mumma työnsi käteen pienen rahan ja sanoi, että "siinä on vähän henkinikkua!"

Opiskeluaikana opintolaina oli yleensä loppu jo hyvissä ajoin ennen toukokuuta, joten se ajoi töihin hyvin liukkaasti. Silloin sain useana kesänä kahvila- ja baariapulaisen hommia opiskelukaupungissa. Niistä töistä tykkäsin kovasti, myyjän työ on minusta aina ollut tosi mukavaa. Joskus annoin yksityisopetusta kielissä oppilaille, mutta sellainen työ loppui sitä mukaa, kun kouluihin tuli tukiopetuksen saantimahdollisuus.

Opiskeluaikana olin myös Ruotsissa töissä kieliharjoittelun takia. Yhtenä kesänä olin Tukholmassa pensionärshemmetissä, vastaa kai nykyisiä vanhusten palvelutaloja. Sekin oli kiva työ, vanhuksille kävin kaupassa, siivosin, kuljetin keskikaupungille, vaihdoin jopa vaippoja, laitoin ruokaa (heh, en silloin osannut tehdä kuin lihapullia ja velliä, muina päivinä piti ostaa kaupasta valmisruokapurkki: Mat för en). Sain usein myös viikonloppupäivystyksiä, ja niistä sai kaksinkertaisen palkan. Tein päivystyksiä mielelläni, silloin oli yleensä aikaa jutella vanhusten kanssa, ja kielitaito sen kuin koheni.

Yhtenä kesänä olin Uppsalassa siivoojana mielisairaalassa. Siivoustyö oli ihan mukiinmenevää, mutta pelkäsin joitakin potilaita, joten pyysin siirtoa sellaiselle osastolle, jossa on rauhallisempia potilaita. Suututtavaa oli se, että me suomalaiset saimme tehdä osastoilla kaikki työt, jotkut etelämaalaiset lösähtivät osastolle päästyään sohvalle ja vasta kun kuulivat pomon tulevan, ottivat harjan varresta kiinni.

Viimeisenä kesänä opiskeluaikana ajattelin, että vaihteeksi haluaisin jotain "hienompaa" työtä. Pääsinkin erään firman konttoriin koodittajaksi. Minun piti koodittaa asiakkaat ja tuotteet kaikkiin laskuihin, ja lävistäjät syöttivät kaiken tietokoneille. Tämä työ oli myös ihan kivaa, paitsi että minä joskus laitoin koodin väärin, esim. 1526 saattoi tulla väärin päin: 2615, mikä tietysti sotki koko laskutuksen ja virheen etsimisessä pitkistä tulosteliuskoista meni usein monta tuntia, ja arvatkaa, haukkuiko minua kukaan!


Kun minä hikoilin sisätöissä vanhusten ja sairaiden kanssa, kertoi eräskin opiskelukaverini olleensa Skånessa kesän mansikkamaalla. Hän sai aurinkoa, sai syödä mansikoita mahan täydeltä ja sai puhua ruotsia ikäistensä kanssa. Tätä aloin kadehtia kauheasti, miksi en ollut keksinyt noin kivaa työtä!

Mutta kaikki järjestyy! Kun jo olin opettajanvirassa ja lapset pieniä, oli meillä koko perheen harrastuksena käydä joka kesä pari viikkoa tuttavaperheen mansikkamaalla töissä. Rahaa emme saaneet, mutta saimme siitä hyvästä talven mansikat ja perunat. Lapset pyörivät jaloissa, mutta mikäli he olivat korin pohjalle jotain keränneet, he saivat palkan rahana. Varmaan toistakymmentä vuotta teimme tätä samaa. Ei tarvinnut enää kadehtia muita: Nyt saimme aurinkoa ja rusketusta, turisimme tuttavien kanssa, saimme syödä maasta niin paljon kuin ikinä maha veti. Ei muuten kukaan tahdo uskoa, että kykenen syömään litrakaupalla mansikoita päivässä!

Missähän vaiheessa työ muuttuu harrastukseksi tai toisin päin, harrastus työksi? Ei moni viitsi lähteä sieni- tai marjametsäänkään, ei kaloja onkimaan tai puita hakkaamaan tai mattoja pesemään, jotka nykyään voi ottaa ihan harrastuksena.


Minusta kaikessa työssä voi olla oma viehätyksensä. Tätä olen yrittänyt esittää nykyoppilaillekin. Olen heitä kehottanut ottamaan vastaan minkä tahansa työn, sillä minusta on tärkeää, että nuorenakin tekee jotain. Kaikesta saa meriittiä ja kaikesta voi oppia jotain, mistä on myöhemmin hyötyä. Mutta monet vain naureskelevat ja sanovat minulle: "Et sinäkään mansikkamaalle menisi huhkimaan siihen helteeseen, ja siellähän saa selkänsä vain kipeäksi!"
Niinpä niin, joopa joo.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Ostetaanko kirpputoreilta kirppuja

Oman kielen opettaminen ulkomaalaisille on tosi mielenkiintoista. Mielenkiintoiseksi omalta kannaltani sen tekee, että ulkomaalaiset ihmettelevät aina jonkin ilmauksen hulluutta tai ihmeellisyyttä. Silloin alkaa kummastella itsekin, kummankohan meidän kielemme onkaan lopulta se oudompi.

Eilen ihmettelimme venäläisten kanssa kirpputori-sanaa. Ilmeni, että myös venäjän kielessä käytetään täsmälleen samaa ilmausta kirpputorista, samoin kuin kaikissa tuntemissani germaanisissakin kielissä. Opiskelijani innostui tästä huomiosta niin, että melkein hyppäsi tuolillaan. Samoin minä virkistyin taas hämmästelemään kielen kummallisuuksia ja aloin ihmetellä, miksi vanhojen tavaroiden myymälät todellakin ovat kirpputori-nimisiä. Kaikista lähteistä ilmenee, että kun näillä toreilla alun perin on myyty vanhoja vaatteita, on niissä entisaikaan ollut yksi jos toinenkin kirppu. Kirpputorit ovat saaneet alkunsa Ranskasta, jossa ne myös olivat nimeltään kirpputoreja marché aux puces.

Saa nähdä, miten kauan tällaisia markkinoita nimitetään kirpputoreiksi. Kun ihmiset alkavat ajatella sanan alkuperää tarkemmin, ehkä nimikin muuttuu. Ainakin hollannin kielessä on rommelmarkt (rommel on romu, jäte, roska). Toisaalta meillä ne ovat kirppiksiä, ruotsissa loppis, joten ne ovat jo automaattisesti etääntyneet kirpuista.

Kuvittelin, että englannin kielessä on vain second hand shoppeja, vähän kuin toisen käden myymälöitä, mutta on sielläkin sana flea market. Amerikassa yksityisten pitämiä kirpputoreja nimitetään sanoilla garage sale tai yard sale, koska niissä ihmiset myyvät omia vanhoja tavaroitaan omilla pihoillaan tai autotalleissaan.

Ruotsin Pelastusarmeijalla on oikein vanhojen tavaroiden myymäläketju, johon kuuluvia putiikkeja nimitetään muurahaisiksi, Myrorna. Nimensä nämä kaupat ovat saaneet siitä, että jo 1800-luvulla joukko naisia teki hyväntekeväisyystyötä korjailemalla vanhoja huonekaluja, vaatteita yms. hyväntekeväisyyteen. Toiminnan loputtua Pelastusarmeija jatkoi toimintaa ja sai myös tuon naisjärjestön nimen.

Tämä ei kuulu kirpputoriasiaan, mutta vielä yksi pieni mielenkiintoinen juttu. Saksassa on kautta aikain nimitetty vanhanajan pikkukauppoja nimellä Tante-Emma-Laden, Emma-tädin kauppa. Nimitys siksi, että myymälät ovat olleet niin pieniä, että sinne ei ole mahtunut muita kuin yksi henkilö, juuri tuo Emma-täti.

P.S. Kuvassa ei ole kirppu vaan sudenkorento. Kirppua en muista eläissäni nähneeni muuten kuin viitisen vuotta sitten biologian opettajan lasipurkissa. Mistä lie senkin muuten saanut. -Ettei vain kirpputorilta!

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Pitkä vaellus päättynyt



Niin siinä sitten kävi, että isä menehtyi toissayönä. Vaellus maan päällä on loppu. Olen tyytyväinen, että ehdin vielä käydä häntä sairaalassa katsomassa. Ja olen onnellinen, että hänellä sattui olemaan virkeä kausi koko sen ajan, jonka olin Pohjanmaalla. Hän jaksoi puhuakin ja olla valveilla.

Sinä päivänä, kun minun piti lähteä takaisin kotiin, hänen kuntonsa oli romahtanut takaisin siihen, mitä se oli muutamaa päivää aiemminkin ollut, ellei vieläkin pahemmaksi, ja letkuja alkoi olla hänessä kiinni jo enemmän kuin minun tietokoneessani. Herätin isän, ja hänen kasvoilleen levisi iloinen hymy. Sanoin lähteväni kotiin ja käyväni matkalla Aatua (4v) katsomassa. -Sinullahan on jo uusi auto, isä sanoi. -Aatua, korjasin.
-Terveisiä Aatulle! olivat isäni viimeiset sanat, jotka minä olen kuullut. Eikä hän sen jälkeen ole kuulemma juuri muuta enää jaksanut sanoakaan.

Jotenkin arvasin, että isä ei enää elä montaa päivää, sillä olen hyvin monen kuullut sanovan, että vaikeasti sairaat virkistyvät muutama päivä ennen kuolemaansa, ja usein näyttää omaisista siltä, että sairas voi hyvinkin vielä parantua. Me tiesimme kuitenkin, että toivoa ei enää ollut, vaikka vasta lähtöpäivänäni saimme tietää, että kasvaimet olivat syöpää.

Viime syksynä äiti ja isä kumpikin näkivät täsmälleen samana yönä unen täsmälleen samasta ulkona roikkuvasta amppelikasvistaan. Isä näki, että kasvin lehdet hiljalleen kuihtuivat ja kuolivat, mutta kasvin runko jäi henkiin. Äidin unessa koko kasvi vähitellen kuihtui.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Kielen kiemuroista

Jotkut väittävät, että eivät ymmärrä kaikkea kirjoittamaani. Alkavat siis aivoni pehmetä ja sormeni herpaantua, enemmän pitäisi näköjään tarkistaa kirjoittamaansa tekstiä ja sanavalintoja ja korjailla sanajärjestyksiäkin. Mutta näyttää sitä muiltakin tulevan tekstiä, jota lukiessa saa kaksi kertaa miettiä, mitä tuollakin oikein tarkoitetaan.

Tämänaamuisesta lehdestä hyppäsi silmille otsikko: Suomen 2,5 miljoonaa saunaa tarvitsevat löylyä luovuttaakseen kiuaskiviä. Tietenkin saunat tarvitsevat löylyä, mutta mitä ihmettä? Kenelle saunojen pitäisi luovuttaa kiuaskiviä? Sain oikein kaksi kertaa lukea ymmärtääkseni, että tarkoitetaankin, että saunat tarvitsevat kiuaskiviä luovuttaakseen löylyä. Tässä olisi ammattikirjoittaja voinut ehkä kiinnittää huomiota sanajärjestykseen.

Jokin aika sitten näkyi lehdissä otsikoita, että taksimurhaaja on joutunut syytteeseen. Koska en jostain syystä ollut kyseisestä murhaajasta aiemmin kuullut, luulin koko ajan, että joku oli murhannut taas taksikuskin, vaikka asia olikin lopulta toisin päin: taksikuski olikin murhaaja. Kirjoittaja ei itse asiassa ollut tehnyt mitään virhettä, suomen kieli nyt vain on sellainen, että jotkut asiat voi ymmärtää monella tavalla.

Ja päälle päätteeksi luin juuri sähköpostini, jossa kaveri kertoo, että hänen autonsa eteen juoksi hirvi, mutta vauhti ei onneksi ollut kova. Onneksi ei tarvinnut arvailla, kumman vauhti ei ollut kova, hirven vai kaverin. Kaveri nimittäin itse mainitsi heti perään, että heidän oma vauhtinsa. :) :)

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Englannin takia vaikeita asiakkaita

Mitä eteläisellä Pohjanmaalla ei ole, se tehdään itse. Seinäjokisten virkistyspaikka on nykyään Kyrkösjärvi, joka on "vain" tekojärvi. Se on tehty Kyrönjoen säännöstelyaltaaksi, mutta siellä on nykyään myös hieno uimaranta. Nämä kuvat ovat ihan Seinäjoen kupeelta lenkkipolulta, mutta maisemat voisivat olla vaikka meidän paikkakunnalta Itä-Suomesta. Epäilen välillä itsekin, olenko sekoittanut kuvat jotenkin.

Oli sitten kyse lapsista tai vanhuksista, heidän kanssaan asioidessa saa aina pyöritellä silmiään. Menimme äidin (80 v) kanssa kauppaan ostamaan isälle sairaalaan uutta sähköpartakonetta. Entinen hyvin palvellut oli merkiltään Philips ja isä oli vaatinut tilalle ehdottomasti samanmerkkisen. Kaupassa äiti sanoi myyjälle, että koneessa pitää lukea tietyssä kohtaa "Philips Have". Huomasimme heti hyllyssä samannäköisen kuin entinenkin, ja olin jo sanomaisilleni myyjälle, että otamme sen, mutta äiti ei nähnyt missään sanaa HAVE.

Äiti alkoi jankata, että pitää olla senmerkkinen, myyjä vakuutteli, ettei sellaisia ole, ei niitä enää valmisteta. Äiti vain jankkaa ja myyjän otsasuoni alkaa pullistua ja posket punoittaa, äänikin nousee jo hieman. Jossain vaiheessa myyjä huomaa, että havella tarkoitetaankin englannin sanaa shave, ja sitten vasta minäkin älyän, ettei kyse ole merkistä vaan seivaamisesta. Taas tuo vihoviimeinen vieras kieli on juksauttanut vanhuksia. Alkoivat myyjänkin otsarypyt silitä, mutta korvat olivat vieläkin vähän luimussa, joten kotona varmaan kertoo vaimolleen, miten on vaikeita asiakkaita!